Olen ka­san­nut lau­ta­sel­le nyyt­tä­ri­pöy­däs­tä syö­tä­vää ja et­sin paik­kaa, mi­hin is­tah­taa.

– Kel­paa­kos tämä seu­ra, huik­kaa sil­loin lä­hei­nen ys­tä­vä­ni erääs­tä pöy­däs­tä.

– Tämä seu­ra kel­paa ai­na, to­te­an ilah­tu­nee­na ja is­tah­dan sa­maan pöy­tään.

Mie­lee­ni muis­tuu, kuin­ka tuo ys­tä­vä tuli ai­na mi­nul­le jut­te­le­maan, kun olin juu­ri saa­nut pa­ran­nuk­sen ar­mon. Tuol­loin, seit­se­män vuot­ta sit­ten, läh­din yleen­sä en­sim­mäi­sen pu­heen jäl­keen no­pe­as­ti pois seu­rois­ta, osit­tain per­he­syis­tä. Tämä nai­nen eh­ti ai­na sii­tä huo­li­mat­ta luok­se­ni nau­la­koil­le, tuli jut­te­le­maan. Tai­vaan Isä oli lä­het­tä­nyt hä­nes­sä mi­nul­le saat­to­mie­hen, ym­mär­rän nyt – en­kä us­ko, et­tä oli­sin sel­vin­nyt al­ku­ai­ko­jen yli us­ko­mas­sa il­man hän­tä.

Olin sil­loin hy­vin yk­sin. Kun ih­mi­nen saa pa­ran­nuk­sen ar­mon, hä­nen on jä­tet­tä­vä taak­seen en­ti­nen elä­män­sä ja jos­sain mie­les­sä en­ti­set ys­tä­vän­sä­kin. Muu­ta­ma kyl­lä säi­lyi, mut­ta suu­rin osa ka­vah­ti pu­hei­ta­ni Ju­ma­lan val­ta­kun­nan löy­tä­mi­ses­tä, en­kä toi­saal­ta it­se ha­lun­nut osal­lis­tua sa­moi­hin har­ras­tuk­siin kuin ai­em­min.

Ai­van heti en löy­tä­nyt us­ko­vai­sia ys­tä­viä. Mei­tä kut­sut­tiin kyl­lä ky­lään koko per­heel­lä, mut­ta tuos­sa elä­män­ti­lan­tees­sa se ei ol­lut mah­dol­lis­ta. Mi­nut otet­tiin läm­pi­mäs­ti mu­kaan jouk­koon nais­te­nil­lois­sa, mut­ta nii­tä­kin oli vain ker­ran kuu­kau­des­sa. Jos en oli­si saa­nut vaih­taa ul­ko-ovel­la muu­ta­maa sa­naa vii­koit­tain tuon nai­sen kans­sa, tus­kin oli­sin jak­sa­nut us­koa.

Is­tu­es­sam­me nyt lau­an­tai-il­ta­na avi­o­puo­li­so­lei­rin il­ta­pa­lal­la ker­ron ys­tä­väl­le­ni ja muul­le pöy­tä­seu­ru­eel­le, mikä mer­ki­tys hä­nel­lä on mi­nul­le ol­lut:

– Muis­tan, et­tä si­nus­ta huo­kui sel­lais­ta rau­haa, et­tä sain sii­tä val­ta­vas­ti us­kon­vah­vis­tus­ta.

Pu­hum­me sii­tä, kuin­ka joil­la­kin on lah­ja vah­vis­taa tois­ten us­koa jo pel­käl­lä ole­muk­sel­laan. Vie­res­sä­ni is­tuu toi­sel­la paik­ka­kun­nal­la asu­va rou­va, jon­ka ta­paan nyt en­sim­mäis­tä ker­taa. Kun nou­sem­me pöy­däs­tä, huo­maan, et­tä olen saa­nut am­men­taa us­kon­voi­maa hä­nen ilos­taan ja elä­män­ko­ke­muk­ses­taan. Vaik­ka hän ei ole mi­nua pal­jon van­hem­pi, on hä­nel­lä ta­ka­naan tai­val­ta us­ko­vai­se­na pal­jon enem­män kuin mi­nul­la. Täl­lai­set kes­kus­te­lut it­se­ä­ni van­hem­pien us­kon­si­sar­ten kans­sa ovat mo­nes­ti ol­leet mi­nul­le hy­vin tär­kei­tä. On tur­val­lis­ta no­jau­tua hei­dän ko­ke­muk­seen­sa.

Olen saa­pu­nut lei­ril­le kuun­te­le­maan il­lan alus­tus­ta yh­des­sä ys­tä­vän kans­sa, jo­hon tu­tus­tuin pari vuot­ta sit­ten ja jos­ta on tul­lut mi­nul­le hy­vin lä­hei­nen. Mei­tä yh­dis­tää sa­man­ta­pai­nen elä­män­ta­ri­na. Hän­kään ei ole kas­va­nut us­ko­vai­ses­sa ko­dis­sa, vaan on saa­nut pa­ran­nuk­sen ar­mon ai­kui­si­äl­lä, to­sin jo nuo­re­na. Mo­nes­ti hä­nen kans­saan ju­tel­les­sa tun­tuu, et­tä hän ym­mär­tää kaik­ki aja­tuk­se­ni, vaik­ka en osai­si nii­tä edes pu­kea sa­noik­si. Olem­me poh­ti­neet elä­määm­me epä­us­koi­si­na, kuin­ka jo sil­loin jos­sain si­sim­mäs­sä tun­tui vää­räl­tä mei­ka­ta tai käyt­tää al­ko­ho­lia. Tuol­le nai­sel­le voin soit­taa vaik­ka kes­kel­lä ar­ki­päi­vää ja pyy­tää evan­ke­liu­mia. Hä­nen kaut­taan olen op­pi­nut ym­mär­tä­mään, mi­ten ar­vo­kas asia on omis­taa ai­na­kin yk­si saat­to­mies, jol­le voi ker­toa kai­ken.

Il­lan alus­tuk­sen ai­hee­na on Elän niin kuin us­kon. Alus­tus­ta ja kes­kus­te­lua kuun­nel­les­sa on hyvä ol­la sii­nä si­sar­ten ja vel­jien kes­kel­lä. On tun­ne, et­tä me to­del­la olem­me sa­man ruu­miin jä­se­niä; Hen­ki on yh­tei­nen. En ole usein­kaan ol­lut mu­ka­na täl­lai­sis­sa pie­nem­män ryh­män kes­kus­te­luis­sa, jois­sa on mu­ka­na myös mie­hiä, ja huo­maan nyt, et­tä hei­dän läs­nä­o­lon­sa te­kee kes­kus­te­lus­ta hy­vin tur­val­li­sen tun­tui­sen. Kun huo­les­tut­ta­vat asi­at nou­se­vat esiin pu­heen­vuo­rois­sa, joku heis­tä osaa loh­dut­taa Raa­ma­tun sa­nal­la. Häm­mäs­tyn usein, mi­ten mie­het ajat­te­le­vat ja ko­ke­vat us­ko­na­si­an ai­van sa­moin kuin me nai­set, mi­ten us­ko on sama su­ku­puo­les­ta tai su­ku­pol­ves­ta riip­pu­mat­ta.

Tois­ten us­ko­vais­ten mer­ki­tys on hy­vin tär­keä, ku­kaan ei jak­sa us­koa yk­sin. Oli­sin­ko­han kos­kaan edes löy­tä­nyt tä­hän jouk­koon, el­lei Tai­vaan Isä oli­si lä­het­tä­nyt tiel­le­ni us­ko­vais­ta ih­mis­tä ol­les­sa­ni pa­ri­kymp­pi­nen opis­ke­li­ja? Tuo hil­jai­nen tyt­tö kävi sa­moil­la kurs­seil­la kuin minä. Kos­ka mi­nä­kin olin mel­ko hil­jai­nen, em­me oli­si kos­kaan tu­tus­tu­neet toi­siim­me, jol­lei mei­tä mo­lem­pia oli­si lä­he­tet­ty Un­ka­riin as­ti kie­li­kurs­sil­le. Saim­me sin­ne mo­lem­mat sti­pen­din. Siel­lä me tu­tus­tuim­me.

Hil­jai­sen kuo­ren al­ta löy­sin mie­len­kiin­toi­sen per­soo­nan, jon­ka elä­mä poik­ke­si kieh­to­val­la ta­val­la mui­den elä­mäs­tä. Olin kiin­nos­tu­nut sii­tä, et­tä joku saat­toi elää noin­kin – elä­mää, joka sil­loin näyt­täy­tyi mi­nul­le pelk­ki­nä kiel­toi­na. Ker­taa­kaan mi­nul­le ei tul­lut sil­loin mie­leen, et­tä hä­nen elä­män­sä ja us­kon­sa voi­si jo­ten­kin kos­kea mi­nua, mut­ta kun­ni­oi­tin sitä.

Kun Ju­ma­la he­rät­ti tun­to­ni kol­mi­kymp­pi­se­nä, aloin haas­ta­tel­la tätä muu­al­le muut­ta­nut­ta ys­tä­vää­ni uu­del­la ta­val­la, kriit­ti­sil­lä ky­sy­myk­sil­lä. Oli­sin ha­lun­nut ym­mär­tää, sil­lä jo­kin hä­nen us­kos­saan veti mi­nua puo­leen­sa, mut­ta en pys­ty­nyt ym­mär­tä­mään tuo­ta us­koa. En pys­ty­nyt, en­nen kuin Tai­vaan Isä an­toi yh­den es­teen toi­sen­sa jäl­keen ka­do­ta tiel­tä­ni ja olin val­mis nöy­rä­nä ot­ta­maan vas­taan näil­tä us­ko­vai­sil­ta syn­nin­pääs­tön. Sen jäl­keen us­ko, joka oli näyt­täy­ty­nyt ah­dis­ta­vi­na sään­töi­nä, oli­kin pelk­kää ar­moa ja Hen­gen he­del­mä­nä kum­pu­a­vaa va­paan lap­sen elä­mää.

Luin juu­ri jos­ta­kin, et­tä Raa­ma­tus­sa ei lu­va­ta ke­nel­le­kään saat­to­mie­hiä jou­koit­tain. Tai­vaan Isäl­lä on va­raa an­taa hei­tä kui­ten­kin sen ver­ran kuin ku­kin sil­lä het­kel­lä tar­vit­see. Mi­nus­ta tun­tuu, et­tä mat­kal­le­ni on lä­he­tet­ty juu­ri oi­ke­at ih­mi­set oi­ke­aan ai­kaan, ja olen heis­tä jo­kai­ses­ta kii­tol­li­nen.

Saa­tu­a­ni pa­ran­nuk­sen ar­mon oli­sin ha­lun­nut kut­sua us­ko­vai­sia ky­lään, mut­ta ar­kai­lin en­sim­mäi­set kuu­kau­det. Erää­nä päi­vä­nä mi­nua kym­me­nen vuot­ta nuo­rem­pi nai­nen, jon­ka kans­sa olin seu­rois­sa al­ka­nut ju­tel­la, vain soit­ti ja ker­toi tu­le­van­sa nyt käy­mään. Koh­ta hän il­mes­tyi sä­tei­le­vä­nä vii­den pie­nen lap­sen­sa ja piz­za­laa­ti­koi­den kans­sa ovel­le­ni.

Hei­dän läh­det­ty­ään tun­tui kuin en­ke­li­par­vi oli­si käy­nyt luo­na­ni.