– Ju­ma­lan ter­ve! Kuu­lui­ko ko­pu­tus? sa­noo nuo­ri nai­nen sil­mis­sä as­ti hy­myn­ka­re.

– Ju­ma­lan ter­ve! Ei kuu­lu­nut, mut­ta ter­ve­tu­loa pe­rem­mäl­le.

Nai­nen is­tuu keit­ti­öm­me pir­tin­pen­kin pää­hän, kat­soo, kun aset­te­len hä­nen tuo­maan­sa tulp­paa­ni­kimp­pua mal­jak­koon.

– No, mitä si­nul­le kuu­luu? ky­syn hy­myil­len.

– Ai­ka vai­kee­ta on ol­lut. Epäi­lyk­siä.

– Tai­taa ne epäi­lyk­set kuu­lua us­ko­vai­sen elä­mään. Mikä nyt epäi­lyt­tää eri­tyi­ses­ti?

– Et­tä on­ko se juu­ri tämä jouk­ko. Seu­rois­sa kyl­lä tuli taas tun­ne, et­tä näin se on. Mut­ta ar­jes­sa tu­lee epäi­lyk­set: mik­si se oli­si juu­ri tämä jouk­ko?

– Niin, ei­hän sii­nä jär­jel­lä aja­tel­len ole­kaan mi­tään jär­keä, vas­taan.

Is­tah­dan hän­tä vas­ta­pää­tä ja jat­kan:

– Muis­tan, et­tä poh­din tuo­ta sa­maa sil­loin, kun olin saa­nut pa­ran­nuk­sen ar­mon. Mie­tin, mi­ten jär­jel­le täy­sin kä­sit­tä­mä­tön oli aja­tus, et­tä Ju­ma­lan jouk­ko oli­si löy­det­tä­vis­sä juu­ri nyt tääl­lä pie­nes­sä Suo­mes­sa, jos­sa minä elän. Mut­ta sit­ten ajat­te­lin, et­tä yh­tä kä­sit­tä­mä­tön­tä oli Jee­suk­sen syn­ty­mä pie­nes­sä Bet­le­he­mis­sä, ja vie­lä tal­lis­sa. Sen ajan Ju­ma­laa et­si­vil­le ih­mi­sil­le se oli ai­van yh­tä jär­jel­le kä­sit­tä­mä­tön­tä.

* * *

– Mis­sä siel­lä Raa­ma­tus­sa sa­no­taan, et­tä vain van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­set pe­las­tu­vat? ky­syin ai­no­al­ta les­ta­di­o­lai­sys­tä­väl­tä­ni noin kym­me­nen vuot­ta ai­em­min sa­man pir­tin­pöy­dän ää­rel­lä.

Olin saa­nut muu­ta­ma vuo­si ai­em­min he­rä­tyk­sen ja al­ka­nut taas us­koa Ju­ma­laan. Kä­vin ak­tii­vi­ses­ti kir­kos­sa ja osal­lis­tuin siel­lä va­paa­eh­tois­työ­hön. Mut­ta olo oli rau­ha­ton. Jat­ku­vas­ti oli tun­ne: Mis­sä kaik­ki us­ko­vai­set ovat? Mis­sä on se Ju­ma­lan seu­ra­kun­ta, joka Raa­ma­tus­sa ku­va­taan Kris­tuk­sen ruu­mii­na? Sik­si ah­dis­te­lin ys­tä­vää­ni­kin näil­lä ky­sy­myk­sil­lä.

Mi­nua häi­rit­si suu­res­ti se, kun vais­to­sin, et­tä tuo les­ta­di­o­lai­sys­tä­vä­ni ei pi­tä­nyt mi­nua us­ko­vai­se­na, vaik­ka it­se ajat­te­lin sitä ole­va­ni. Mi­nä­hän us­koin Ju­ma­laan, olin ha­lun­nut an­taa hä­nel­le koko elä­mä­ni. Ru­koi­lin hä­nen joh­da­tus­taan. Luin Raa­mat­tua. Tein va­paa­eh­tois­työ­tä. Mitä vie­lä puut­tui?

Mie­les­tä­ni elin­kin lä­hes sa­mal­la ta­val­la kuin tuo ys­tä­vä­ni. No, eh­kä meik­ka­sin ja kat­soin te­le­vi­si­o­ta, mut­ta ei­vät kai ne nyt voi­neet niin iso­ja asi­oi­ta ol­la. To­sin te­le­vi­si­o­ta kat­sel­les­sa oli mie­lee­ni usein tul­lut, et­tä ym­mär­sin hy­vin, mik­si van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­set ei­vät sitä kat­so­neet – ei­vät oh­jel­mat ol­leet ai­na­kaan lä­hem­mäs Ju­ma­laa vie­mäs­sä.

Vä­hi­tel­len olin huo­man­nut, et­tä yhä use­am­min ajat­te­lin hei­dän opet­ta­van ai­van oi­kein. Kier­te­lin eri hen­gel­li­syyk­sis­sä, mut­ta ai­na kirk­kaam­pa­na al­koi­vat erot­tua Hen­gen he­del­mät, joi­ta näin tuon jou­kon kes­kuu­des­sa.

Raa­ma­tus­ta en löy­tä­nyt kui­ten­kaan mai­nin­taa van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­sis­ta. Mi­ten he siis saat­toi­vat aja­tel­la, et­tä vain hei­dän jouk­kon­sa pe­las­tui­si? Ys­tä­vä­ni vas­ta­si mi­nul­le jo­tain sel­lais­ta, et­tei Raa­ma­tus­sa pu­hu­ta van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­sis­ta, ei­vät­kä he it­se kut­su­kaan it­se­ään täl­lä ni­mel­lä, vaan he ajat­te­le­vat ole­van­sa us­ko­vai­sia.

Ys­tä­vä­ni ker­toi myös, kuin­ka Sau­lus eli Paa­va­li oli Da­mas­kok­sen tiel­lä koh­dan­nut Jee­suk­sen ja me­net­tä­nyt nä­kön­sä. Jee­sus oh­ja­si Sau­luk­sen tä­män jäl­keen us­ko­vai­sen mie­hen, Ana­ni­ak­sen, luo. Vas­ta tuon us­ko­vai­sen ih­mi­sen siu­naus an­toi Sau­luk­sel­le näön ja Py­hän Hen­gen. Sii­nä oli yk­si esi­merk­ki sii­tä, kuin­ka Raa­ma­tun mu­kaan ih­mi­nen ei voi kah­den kes­ken Ju­ma­lan kans­sa so­pien tul­la us­ko­vai­sek­si, vaan Ju­ma­la oh­jaa ih­mi­sen tois­ten us­ko­vais­ten luo.

Mut­ta en kä­sit­tä­nyt edel­leen­kään, mitä te­ke­mis­tä tuol­la raa­ma­tun­koh­dal­la oli hei­dän jouk­kon­sa kans­sa. Mis­tä he saat­toi­vat tie­tää, et­tä juu­ri se oli oi­kea? Oli­ko kyse sii­tä, et­tä tai­vaa­seen pää­si hei­dän mu­kaan­sa lap­sia syn­nyt­tä­mäl­lä tai tiet­ty­jä sään­tö­jä nou­dat­ta­mal­la? Mut­ta ei­kö Lut­her­kin opet­ta­nut, et­tä ih­mi­nen pe­las­tuu yk­sin us­kos­ta, yk­sin ar­mos­ta, yk­sin Kris­tuk­sen täh­den?

Ys­tä­vä­ni huo­ma­si, et­tä ky­se­ly­je­ni taus­tal­la oli to­del­li­nen et­sin­tä, oi­kea sie­lun­hä­tä. Hän an­toi mi­nul­le lu­et­ta­vak­si sen vuo­den SRK:n vuo­si­kir­jan, jon­ka tee­ma­na oli oi­kea ja vää­rä. Kun aloin lu­kea kir­jaa, häm­mäs­tyin: se oli juu­ri sitä Raa­ma­tun mu­kais­ta lu­te­ri­lai­suut­ta, jota olin kai­van­nut kir­kos­sa ja jon­ka olin aja­tel­lut täs­sä ajas­sa ka­don­neen maan pääl­tä jo ko­ko­naan. Kaik­ki oli oi­kein, kaik­ki täs­mä­si. Kaik­ki pe­rus­tui Raa­ma­tun sa­naan. Olin val­mis läh­te­mään seu­roi­hin.

* * *

Seu­rois­sa tark­kai­lin ih­mi­siä: Vai­kut­ti­vat­ko he ah­dis­tu­neil­ta? Oli­ko tääl­lä jo­tain ar­vo­jär­jes­tel­miä? Kah­vi­tau­ol­la ky­syin erääl­tä nai­sel­ta suo­raan, oli­ko täs­sä us­ko­nyh­tei­sös­sä hä­nes­tä ah­dis­ta­vaa.

– Mi­ten nyt täl­lai­ses­sa ar­mon val­ta­kun­nas­sa voi­si ah­dis­ta­vaa ol­la? nai­nen, joka ker­toi saa­neen­sa nuo­re­na pa­ran­nuk­sen ar­mon, ky­syi mi­nul­ta ih­meis­sään.

Seu­ra­pu­hees­ta en ym­mär­tä­nyt juu­ri mi­tään. Mut­ta yk­si koh­ta pis­ti kor­vaa­ni: pu­hu­ja sa­noi jo­tain sel­lais­ta, et­tä on vain yk­si us­ko ja yk­si lau­ma. Hän viit­ta­si raa­ma­tun­koh­taan, jos­sa Jee­sus sa­noo, et­tä ”pi­tää ole­man yk­si lam­mas­huo­ne ja yk­si pai­men” (Joh.10:16). Sa­nat louk­ka­si­vat, mut­ta ne myös ko­lah­ti­vat.

– Minä ha­lu­ai­sin tul­la les­ta­di­o­lai­sek­si, ker­roin seu­ro­jen jäl­keen pu­he­li­mes­sa tuol­le us­ko­vai­sel­le ys­tä­väl­le­ni. Mi­ten se on­nis­tuu? Pi­tää­kö mi­nun mak­saa jä­sen­mak­su vai mi­ten?

– Ei, ei tar­vi mak­saa. En mi­nä­kään edes ole rau­ha­nyh­dis­tyk­sen jä­sen. Si­nun pi­tää us­koa siel­tä saar­nat­tu syn­nin­pääs­tö omal­le koh­dal­le. Niin tul­laan us­ko­vai­sek­si.

Kuu­los­ti hy­väl­tä, et­tei kyse ol­lut ra­has­ta. Ha­luk­kaas­ti nos­tin kät­tä­ni seu­raa­vis­sa seu­rois­sa, kun syn­te­jä saar­nat­tiin an­teek­si. Mut­ta asia ei au­en­nut mi­nul­le vie­lä täy­sin. Ju­ma­la ei avan­nut ove­aan. Hän tie­si, et­ten ol­lut täy­sin vie­lä val­mis pääs­tä­mään ir­ti en­ti­ses­tä. Loo­tin vai­mon ta­voin yhä vil­kui­lin taak­se­ni. Ja pel­kä­sin myös sitä, et­tä me­ne­tän kai­ken – per­het­tä­ni myö­ten.

Pa­la­sin en­ti­seen. Mut­ta Ju­ma­la an­toi mi­nun pää­tyä kah­den vuo­den pääs­tä sel­lai­seen um­pi­ku­jaan us­ko­na­si­ois­sa, et­tä olin val­mis ka­dot­ta­maan kai­ken, koko elä­mä­ni, et­tä sai­sin löy­tää Raa­ma­tun mu­kai­sen pe­las­ta­van us­kon. ”Her­ra, me­nen mi­hin iki­nä ha­lu­at. Näy­tä mi­nul­le, mis­sä on jouk­ko­si”, oli sie­lus­ta nou­se­va huu­to Ju­ma­lal­le. ”He­del­mis­tä te hei­dät tun­net­te”, soi mie­les­sä­ni Raa­ma­tus­ta nou­se­va vas­taus.

Ja kaik­kein kirk­kaim­pa­na Hen­gen he­del­mä­nä aloin näh­dä van­hoil­lis­les­ta­di­o­lais­ten luot­ta­muk­sen Ju­ma­laan elä­män ja kuo­le­man Her­ra­na – sii­nä, mi­ten he us­kal­si­vat ot­taa vas­taan kaik­ki lap­set Ju­ma­lan lah­joi­na. He ai­na­kin luot­ta­vat Ju­ma­laan, omin voi­min he ei­vät sitä tee, mi­nul­le al­koi val­je­ta.

Ar­mol­li­nen Ju­ma­la vas­ta­si mi­nul­le myös niin, et­tä kun ava­sin Raa­ma­tun sa­tun­nai­ses­ta koh­das­ta, sil­mii­ni osui sana Sii­on. Tämä tois­tui seu­raa­val­la­kin ker­ral­la. En­kä tien­nyt mi­tään muu­ta paik­kaa kuin rau­ha­nyh­dis­tyk­sen seu­rat, jois­sa olin jos­kus kuul­lut Sii­o­nis­ta pu­hut­ta­van. Aa­vis­tus­ta­kaan mi­nul­la ei ol­lut sii­tä, mitä sana tar­koit­ti – et­tä se tar­koit­ti Ju­ma­lan val­ta­kun­taa.

* * *

Lo­ka­kuus­sa 2008 as­tuin en­sim­mäis­tä ker­taa si­sään Tur­kuun juu­ri val­mis­tu­neen rau­ha­nyh­dis­tyk­sen toi­mi­ta­lon oves­ta. Oli kes­ki­viik­koil­ta ja sik­si vä­keä oli vä­hän. ”Olen tul­lut ko­tiin”, sa­nat ka­jah­ti­vat mie­les­sä­ni. Ih­meel­li­nen tun­ne, kuin lap­se­na ko­ti­o­vea ava­tes­sa.

Is­tuin seu­ra­pen­kis­sä ja odo­tin, et­tä pu­hu­ja saar­nai­si syn­nit an­teek­si, sil­lä nyt tie­sin, et­tä osai­sin tuon syn­nin­pääs­tön ot­taa us­kol­la vas­taan omal­le koh­dal­le­ni. Nyt Ju­ma­la avai­si mi­nul­le oven­sa. Kä­ve­lin hy­myil­len ulos seu­ro­jen jäl­keen vaih­ta­mat­ta sa­naa­kaan ke­nen­kään kans­sa. Kun seu­raa­va­na aa­mu­na he­rä­sin, mi­nus­ta tun­tui, et­tä lei­juin puo­li met­riä sän­gyn ylä­puo­lel­la – olo oli niin ke­vyt! Mi­nul­ta oli vie­ty kol­men­kym­me­nen­kuu­den vuo­den taa­kat har­ti­oil­ta, en­kä ol­lut nii­den ole­mas­sa­o­los­ta edes tien­nyt. Olin kyl­lä it­ke­nyt syn­te­jä­ni ja kir­kos­sa kuul­lut, et­tä Jee­sus on ne so­vit­ta­nut, mut­ta nyt minä tun­sin, et­tä ne kaik­ki to­del­la oli­vat pois­sa.

Seu­raa­van vii­kon sain ol­la kuin pa­ra­tii­sis­sa. Koko ym­pä­ril­lä ole­va luon­to sä­ke­nöi sil­mis­sä­ni. Mi­nul­la oli tun­ne, kuin kaik­ki si­säl­lä­ni ol­leet haa­vat oli­si voi­del­tu jol­lain sal­val­la, olin täy­sin pa­ran­net­tu. En­kä haa­vois­ta­kaan ol­lut ai­em­min ol­lut tie­toi­nen. Mi­nul­la ei ol­lut epäi­lys­tä­kään, et­ten­kö oli­si löy­tä­nyt rau­haa, jon­ka vain Jee­sus voi omil­leen an­taa.

Olin luul­lut, et­tä pa­ran­nus oli­si jo­tain sel­lais­ta, mi­hin mi­nun oli­si it­se pys­tyt­tä­vä. Pel­kä­sin siis etu­kä­teen: en­tä jos en pys­tyi­si­kään elä­mään niin kuin les­ta­di­o­lai­set opet­ti­vat? Mut­ta pa­ran­nus oli­kin vain sitä, et­tä us­koin näil­tä us­ko­vai­sil­ta saar­na­tun syn­nin­pääs­tön. Ja nuo elä­män­ta­poi­hin liit­ty­vät asi­at oli­vat Hen­gen he­del­mää, ne al­koi­vat tul­la it­ses­tään. En enää ha­lun­nut mei­ka­ta, en enää ha­lun­nut kuun­nel­la tie­tyn­lais­ta mu­siik­kia, se kuu­los­ti kor­vii­ni me­lul­ta, te­le­vi­sio jäi kiin­ni… Ju­ma­la hoi­ti ai­van it­se tuon elä­män­muu­tok­sen mi­nus­sa. Mi­nun ei tar­vin­nut teh­dä mi­tään. Olin va­paa, olin on­nel­li­nen. Mi­nul­la oli taas elä­mä – se elä­mä, jos­ta olin vii­mek­si lap­se­na naut­ti­nut.

Aloin ym­mär­tää, et­tä nämä us­ko­vai­set ei­vät ku­vi­tel­leet­kaan pe­las­tu­van­sa omil­la te­oil­laan, vaan yk­sin us­kos­ta, yk­sin ar­mos­ta, yk­sin Kris­tuk­sen täh­den. Mut­ta he opet­ta­vat Raa­ma­tun mu­kai­ses­ti, et­tä ”van­hurs­kaus, joka Ju­ma­lal­le kel­paa, il­moi­te­taan us­kos­ta us­koon" (Room. 1:17), toi­sin sa­no­en us­ko siir­tyy us­ko­vai­sel­ta toi­sel­le. Ope­tus­lap­sil­le an­net­tiin val­ta an­taa syn­te­jä an­teek­si. Joka on saa­nut us­ko­vai­sel­ta syn­nit an­teek­si, voi taas it­se an­taa toi­sil­le syn­nit an­teek­si, hä­nes­tä tu­lee elä­vän ve­den läh­de. Näin van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­set ajat­te­le­vat, et­tä elä­vä us­ko on siir­ty­nyt us­ko­vai­sel­ta toi­sel­le ja Ju­ma­lan jouk­ko on kul­ke­nut eri ai­koi­na eri ni­mel­lä ja eri alu­eil­la.

Mart­ti Lut­he­rin kat­so­taan myös löy­tä­neen tuon us­ko­vais­ten jou­kon, jos­ta hän ker­too Isos­sa Ka­te­kis­muk­ses­sa näin: ”Minä us­kon, et­tä maan pääl­lä on pie­ni pyhä jouk­ko ja yh­tei­sö, joka koos­tuu pel­kis­tä py­his­tä ih­mi­sis­tä. Sil­lä on yk­si pää, Kris­tus, ja Pyhä Hen­ki on kut­su­nut sen kool­le. Sil­lä on yk­si us­ko, yk­si mie­li ja ym­mär­rys. – – Sii­hen mi­nä­kin kuu­lun, olen sen osa ja jä­sen, osal­li­nen sen kai­kis­ta aar­teis­ta ja kes­ki­näi­ses­tä yh­tey­des­tä.”

Ih­mi­nen ei pys­ty omil­la sil­mil­lään nä­ke­mään, mikä kai­kis­ta hen­gel­li­syyk­sis­tä on oi­kea jouk­ko, mut­ta Jee­sus ke­hot­taa et­si­mään "Ju­ma­lan val­ta­kun­taa ja hä­nen van­hurs­kas­ta tah­to­aan" ja lu­paa vie­lä, et­tä et­si­vä löy­tää. Se, mikä ih­mi­sel­le on mah­do­ton­ta, on Ju­ma­lal­le mah­dol­lis­ta.

* * *

Kat­son nyt keit­ti­ön­pöy­täm­me ää­res­sä is­tu­vaa nuor­ta nais­ta, ja mie­tin, mi­ten vai­ke­aa on toi­sel­le ih­mi­sel­le ker­toa sii­tä, min­kä on it­se saa­nut elää to­dek­si. To­dis­taa, et­tä kaik­ki on juu­ri niin kuin Raa­ma­tus­sa sa­no­taan.

”Mi­ten ah­das on­kaan se port­ti…”

”… joka elä­män­sä mi­nun täh­te­ni ka­dot­taa, on sen löy­tä­vä…”

”Joka ot­taa vas­taan tei­dät, ot­taa vas­taan mi­nut…"

”Oman rau­ha­ni minä an­nan teil­le, en sel­lais­ta, jon­ka maa­il­ma an­taa.”

Minä olin hen­gel­li­ses­ti kuol­lut, mut­ta nyt taas elän. Minä olin so­kea, ja sain taas nä­kö­ni. Olin kuu­ro Ju­ma­lan sa­nal­le, ja nyt olen saa­nut kuu­lo­ni. Mi­nun oli näl­kä, ja te an­noit­te mi­nul­le ruo­kaa – puh­das­ta Ju­ma­lan sa­nan saar­naa. Minä olin ko­di­ton, ja te otit­te mi­nut luok­sen­ne – Ju­ma­lan per­he­vä­en asuk­kaak­si. Minä olin alas­ti, ja te vaa­te­tit­te mi­nut – an­noit­te Jee­suk­sen ve­rel­lä pes­tyn hää­vaat­teen pääl­le­ni.

Jo­han­nes Kas­ta­ja­kin jou­tui van­keu­des­sa ol­les­saan epäi­lyk­siin. Hän lä­het­ti ope­tus­lap­sen­sa Jee­suk­sen luo ky­sy­mään, oli­ko tämä se, jon­ka oli mää­rä tul­la. Jee­sus vas­ta­si: ”Men­kää ja ker­to­kaa Jo­han­nek­sel­le, mitä olet­te näh­neet ja kuul­leet: So­ke­at saa­vat nä­kön­sä ja ram­mat kä­ve­le­vät, spi­taa­li­set puh­dis­tu­vat ja kuu­rot kuu­le­vat, kuol­leet he­rä­te­tään hen­kiin ja köy­hil­le ju­lis­te­taan ilo­sa­no­ma. Au­tu­as se, joka ei mi­nua tor­ju.” (Matt. 11:4,5.)

Kyl­lä, minä us­kon, et­tä tämä on se jouk­ko.