Jumala rakasti ensin

Ju­ma­la lä­het­ti Poi­kan­sa maan pääl­le, jot­ta ih­mi­set voi­vat us­koa syn­tin­sä an­teek­si ja pe­las­tua. Tä­män rak­kau­den osal­li­suu­des­sa ole­via ke­ho­te­taan ra­kas­ta­maan toi­si­aan.

Evankeliumi vapauttaa synnistä

Evan­ke­liu­min us­ko­va pää­see va­paak­si lain vaa­ti­mas­ta or­juu­des­ta ja osal­li­sek­si Ju­ma­lan rak­kau­den to­del­li­suu­des­ta.

Jumala lähettää enkelinsä apua pyytävien luokse

Ju­ma­la lä­het­tää sa­nan­saat­ta­jan­sa aut­ta­maan hei­tä, jot­ka pyy­tä­vät hä­nel­tä apua. Us­kon esi­ku­va­na myös lap­si on Ju­ma­lan sa­nan­saat­ta­ja.

Asioita voi jättää Jumalan huolenpitoon

Ju­ma­laan luot­ta­va ih­mi­nen huo­leh­tii sekä ajal­li­sis­ta et­tä ikui­sis­ta asi­ois­ta. Huo­let­to­muu­teen ei ole va­raa, vaik­ka päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­ti ke­hot­taa kan­ta­maan vain yh­den päi­vän mur­hei­ta sy­dä­mel­lä.

Uskollinen saa palkan

Jee­suk­sen ja hä­nen ope­tus­las­ten­sa mat­ka­tes­sa Ga­li­le­as­ta Je­ru­sa­le­min pää­si­äis­juh­lil­le hei­tä tuli vas­taan jouk­ko re­pa­lei­siin vaat­tei­siin pu­keu­tu­nei­ta mie­hiä. Hei­dän hiuk­sen­sa oli­vat ha­jal­laan ja kas­vo­jen­sa ala­o­sat oli­vat pei­te­tyt. He py­säh­tyi­vät pie­nen mat­kan pää­hän ja huu­si­vat: ”Saas­tai­nen, saas­tai­nen!” (3. Moos. 13:45). To­sin mo­nen huu­to saat­toi ol­la vain kuis­kaus­ta, kos­ka spi­taa­lis­ten ää­ni usein hä­vi­si sai­rau­den ede­tes­sä. Mut­ta heil­lä oli myös muu­ta asi­aa: ”Jee­sus, opet­ta­ja, ar­mah­da mei­tä!” (Luuk. 17:13).

Kristitty ja lähimmäinen

Jee­sus opet­taa, et­tä kaik­ki ih­mi­set ovat sa­man ar­voi­sia lä­him­mäi­si­äm­me. Vie­täm­me tä­nään lä­him­mäi­sen päi­vää.

Jeesus, parantajamme

Jee­suk­sen mai­ne suu­re­na pa­ran­ta­ja­na ja ih­mei­den­te­ki­jä­nä oli le­vin­nyt laa­jas­ti. Ih­mi­set tu­li­vat hä­nen luok­seen näh­däk­seen ih­me­te­ko­ja ja saa­dak­seen apua vai­voi­hin­sa. Min­ne Jee­sus me­ni­kin, ky­lään, kau­pun­kiin tai maa­seu­dun ta­loon, ih­mi­set toi­vat sai­rai­ta au­ki­oil­le ja pyy­si­vät, et­tä nämä sai­si­vat edes kos­ket­taa hä­nen viit­tan­sa tup­sua (Mark. 6:56).

Jumala armahtaa nöyrän syntisen

Fa­ri­seuk­set oli­vat var­mo­ja omas­ta van­hurs­kau­des­taan. He ajat­te­li­vat kel­paa­van­sa Ju­ma­lal­le te­ke­mäl­lä hy­viä töi­tä. Tä­män ta­kia Jee­sus ha­lu­aa opet­taa fa­ri­seuk­sia ja myös tä­män ajan ih­mi­siä, mil­lai­nen sy­dä­men­ti­la on Ju­ma­lan mie­len mu­kai­nen. Sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä hän ker­too esi­mer­kin kah­des­ta ru­koi­li­jas­ta, fa­ri­seuk­ses­ta ja pub­li­kaa­nis­ta.

Jumalan kutsu

Päi­vän evan­ke­liu­mi ku­vaa ta­pah­tu­maa, jos­sa Jee­sus saa­pui vii­mei­sen ker­ran Je­ru­sa­le­miin. Lä­hes­ty­es­sään kau­pun­kia hän puh­ke­si it­kuun. Hän ei it­ke­nyt sitä, mikä hän­tä it­se­ään oli pian koh­taa­va, vaan mu­reh­ti kau­pun­gin tu­le­vaa koh­ta­loa.

Anna lahjasi Jumalan käyttöön

Jee­sus odot­taa Ju­ma­lan lap­sil­ta toi­me­li­ai­suut­ta ja vii­saut­ta, kun he kut­su­vat ih­mi­siä tai­vaan tiel­le.