Ar­to Ko­ta­jär­vi

Sy­dä­men us­ko ja suun tun­nus­tus kul­ke­vat käsi kä­des­sä ja voi­vat saa­da ih­mei­tä ai­kaan.

Sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä Jee­sus oli kul­ke­mas­sa Sa­ma­ri­an hal­ki. Mat­kas­ta uu­pu­nee­na hän jäi erään ky­län kai­vol­le ope­tus­las­ten men­nes­sä lä­hei­seen kau­pun­kiin os­ta­maan ruo­kaa.

Kai­vol­le saa­pui sa­ma­ri­a­lai­nen nai­nen, jol­ta Jee­sus pyy­si saa­da vet­tä juo­dak­seen. Tämä ase­tel­ma syn­nyt­ti nai­sen ja Jee­suk­sen vä­lil­le kes­kus­te­lun. Kes­kus­te­lu al­koi ajal­li­ses­ta ky­sy­myk­ses­tä – sa­ma­ri­a­lais­ten ja juu­ta­lais­ten vä­li­ses­tä suh­tees­ta. Jee­sus joh­dat­te­li kes­kus­te­lun us­kon opin ky­sy­mys­ten kaut­ta nai­sen oma­koh­tai­sen us­kon ky­sy­myk­seen.

Us­ko syn­nyt­tää luot­ta­mus­ta

Nai­nen sa­noi tie­tä­vän­sä, et­tä ”Mes­si­as tu­lee ja kun hän tu­lee, hän il­moit­taa meil­le kai­ken” (Joh. 4:25). Jee­suk­sen vas­ta­tes­sa ”Minä se olen, minä, joka täs­sä pu­hun kans­sa­si” (Joh. 4:26) nai­nen koki sy­dä­mes­sään jo­tain uut­ta. Jee­suk­sen avaa­ma elä­vä Ju­ma­lan sana ava­si sa­ma­ri­a­lai­sen nai­sen kor­vat kuu­le­maan. Hän kuun­te­li, ei tor­ju­nut, ja se he­rät­ti hä­nes­sä toi­von. Hän sai vas­taa­not­taa us­kon Ju­ma­lan lah­ja­na.

Us­ko syn­nyt­ti nai­ses­sa luot­ta­mus­ta. Ele­tyn elä­män mur­heet, hä­peä ja toi­vot­to­muus vaih­tui­vat us­koon ja toi­voon pa­rem­mas­ta. ”Us­ko on sen to­del­li­suut­ta, mitä toi­vo­taan, sen nä­ke­mis­tä, mitä ei näh­dä” (Hepr. 11:1).

Jee­suk­sen he­rät­tä­mä us­ko sai tär­keys­jär­jes­tyk­sen muut­tu­maan. Ve­den nos­to kai­vos­ta ei ol­lut­kaan enää niin tär­ke­ää, vaan nai­sel­la oli pal­jon suu­rem­paa asi­aa ky­lä­läi­sil­le. Nai­sen ker­to­mus sai ky­lä­läi­sis­sä­kin ai­kaan ih­mei­tä. Jee­suk­sen luo saa­pui sa­ma­ri­a­lai­sia, ja yhä use­am­pi heis­tä us­koi kuul­les­saan hä­nen ope­tuk­si­aan. Jee­suk­sen opet­ta­es­sa sa­ma­ri­a­lai­sia vie­lä kah­den päi­vän ajan hei­dän us­kon­sa sai vah­vis­tua: ”Me olem­me nyt it­se kuul­leet hän­tä” (Joh. 4:42). Elä­vä us­ko syn­nyt­tää ha­lun tul­la yhä uu­del­leen elä­vän ve­si­läh­teen ää­rel­le vah­vis­tu­maan us­kos­sa ja toi­vos­sa.

Use­at ih­mi­set us­koi­vat Jee­suk­seen näh­des­sään hä­nen te­ko­jaan: ”So­ke­at saa­vat nä­kön­sä ja ram­mat kä­ve­le­vät, spi­taa­li­set puh­dis­tu­vat ja kuu­rot kuu­le­va.t” Sa­ma­ri­a­lai­set us­koi­vat, kun to­te­si­vat, et­tä köy­hil­le ju­lis­te­taan ilo­sa­no­ma. (Matt.11:5). Hei­dän tun­te­man­sa ih­mi­nen, suu­ri syn­ti­nen oli saa­nut ar­mos­ta kaik­ki vää­rät te­kon­sa an­teek­si.

Ju­ma­la lä­het­tää ker­to­maan

Raa­ma­tus­ta on lu­et­ta­vis­sa Ju­ma­lan voi­ma­te­ko­ja eri ai­ka­kau­sil­ta ja esi­merk­ke­jä, mi­ten elä­vä us­ko vai­kut­taa. Py­hä­päi­vän psal­mi roh­kai­see us­ko­via Sii­o­nin työ­hön: “Hän kat­soo sor­ret­tu­jen puo­leen, ei tor­ju hei­dän ru­kous­taan. Sii­o­nis­sa kuu­lu­te­taan Her­ran ni­meä. Je­ru­sa­lem kai­kuu hä­nen kii­tos­taan.” (Ps. 102:18, 22.)

Kaik­ki­na ai­koi­na ke­ho­tus us­ko­maan on ol­lut yk­sin­ker­tais­ta: ”Si­nun on puh­dis­tu­ak­se­si vain pe­sey­dyt­tä­vä!” (2. Kun. 5:13.) Tä­hän lu­pauk­sen sa­naan tar­rau­tu­neet ih­mi­set sai­vat lap­sen kal­tai­sen puh­taan ihon ja tun­nus­ti­vat: ”Nyt minä tie­dän, et­tei Ju­ma­laa ole mis­sään muu­al­la kuin Is­ra­e­lis­sa” (2. Kun. 5:15). Jee­suk­sen jul­ki­sen toi­min­nan ai­ka­na hä­nen seu­ras­saan ol­leet to­dis­ti­vat: ”Me olem­me näh­neet, et­tä Isä on lä­het­tä­nyt Poi­kan­sa maa­il­maan pe­las­ta­jak­si” (1. Joh. 4:14). Täs­sä­kin ajas­sa Jee­sus on löy­det­tä­vis­sä seu­raa­jien­sa kes­kel­tä.

Elä­vä sy­dä­men us­ko ja suun tun­nus­tus kul­ke­vat käsi kä­des­sä. Ju­ma­la an­taa voi­maa ja yk­sin­ker­tai­nen suun tun­nus­tus voi saa­da ih­mei­tä ai­kaan. Se voi saa­da Ju­ma­lan rau­haa et­si­vän ky­sy­mään: ”Ker­rot­ko mi­nul­le us­kos­ta­si?” Jee­suk­sen seu­raa­jat on va­rus­tet­tu Py­hän Hen­gen voi­mal­la, ja Ju­ma­la lä­het­tää hei­dät ker­to­maan us­kos­taan kai­kil­le luo­duil­le.

Evan­ke­liu­mi­teks­ti Joh. 4:39–42

Raa­mat­tu 1992: Mo­net tuon Sa­ma­ri­an kau­pun­gin asuk­kais­ta us­koi­vat Jee­suk­seen kuul­tu­aan nai­sen to­dis­ta­van: ”Hän ker­toi mi­nul­le kai­ken mitä olen teh­nyt.” Kun sa­ma­ri­a­lai­set tu­li­vat Jee­suk­sen luo, he pyy­si­vät hän­tä jää­mään kau­pun­kiin, ja hän jäi­kin sin­ne kah­dek­si päi­väk­si. Yhä use­am­mat us­koi­vat Jee­suk­seen kuul­tu­aan hä­nen it­sen­sä pu­hu­van, ja he sa­noi­vat nai­sel­le: ”Nyt em­me enää us­ko vain si­nun pu­hee­si pe­rus­teel­la. Me olem­me nyt it­se kuul­leet hän­tä ja tie­däm­me, et­tä hän to­del­la on maa­il­man pe­las­ta­ja.”

Bib­lia: Mut­ta mon­ta Sa­ma­ri­a­lais­ta sii­tä kau­pun­gis­ta us­koi­vat hä­nen pääl­len­sä sen vai­mon pu­heen täh­den, joka sa­noi: hän on mi­nul­le kaik­ki sa­no­nut, mitä minä teh­nyt olen. Kuin siis Sa­ma­ri­a­lai­set tu­li­vat hä­nen ty­kön­sä, ru­koi­li­vat he hän­tä vii­py­mään hei­dän ty­kö­nän­sä. Ja hän vii­pyi siel­lä kak­si päi­vää. Ja pal­jo usi­am­mat us­koi­vat hä­nen sa­nan­sa täh­den. Ja sa­noi­vat sil­le vai­mol­le: em­me nyt sil­leen us­ko si­nun pu­hees täh­den; sil­lä me olem­me it­se kuul­leet ja tie­däm­me, et­tä hän on to­ti­ses­ti Kris­tus, maa­il­man Va­pah­ta­ja.