Juha Hu­ma­la­jo­ki

Jee­sus it­se kut­sui Pie­ta­rin seu­raa­jak­seen, Isän Ju­ma­lan pal­ve­luk­seen. Sa­maa työ­tä jat­ka­vat tä­män ajan us­ko­vai­set.

Jee­sus sei­soi Gen­ne­sa­re­tin­jär­ven ran­nal­la vä­ki­jou­kon tun­gek­sies­sa hä­nen ym­pä­ril­lään. Vain vä­hän ai­kai­sem­min, aloit­ta­es­saan jul­kis­ta toi­min­taan­sa ih­mi­set oli­vat rai­vois­saan aja­neet hä­net pois ko­ti­kau­pun­gis­taan ja yrit­tä­neet sur­ma­ta hä­net. Nyt kuu­li­joi­ta oli niin pal­jon, et­tä Jee­suk­sen oli men­tä­vä ve­nee­seen, et­tä ih­mi­set pys­tyi­vät kuu­le­maan hä­nen ope­tus­taan. Jee­suk­sen teh­tä­vä oli so­vit­taa koko maa­il­man syn­nit, mut­ta vie­dä myös Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ilo­sa­no­maa eteen­päin.

Pie­ta­ri saa teh­tä­vän

Evan­ke­liu­mi­teks­ti ker­too, kuin­ka Jee­sus näki ran­nal­la Si­mon Pie­ta­rin ja muut ka­las­ta­jat huuh­to­mas­sa verk­ko­jaan. Hän pyy­si aluk­si Pie­ta­ria sou­ta­maan ve­neen ve­sil­le, et­tä kaik­ki pai­kal­la oli­jat kuu­li­si­vat, mitä sa­not­ta­vaa hä­nel­lä oli. Lo­pe­tet­tu­aan pu­heen­sa hän pyy­si Pie­ta­ria vie­lä sou­ta­maan ve­neen­sä sy­vään koh­taan ja las­ke­maan verk­kon­sa sin­ne. Tä­hän­kin pyyn­töön Pie­ta­ri suos­tui, vaik­ka am­mat­ti­ka­las­ta­ja­na ja edel­li­sen yön ko­ke­muk­sel­la us­koi sen ole­van tur­haa tou­hua. He sai­vat kui­ten­kin niin suu­ren saa­liin, et­tä ve­neet oli­vat upo­ta ka­lo­jen pai­nos­ta.

Eh­kä Jee­suk­sen ai­kai­sem­pi puhe ja myö­hem­min saa­tu val­ta­va ka­lan­saa­lis vai­kut­ti­vat Pie­ta­riin niin, et­tä sen edes­sä hän sa­noi Jee­suk­sel­le: ”Mene pois mi­nun luo­ta­ni, Her­ra! Minä olen syn­ti­nen mies” (Luuk. 5:8). Syn­ti­syyt­tä tun­te­nut Pie­ta­ri sai kuul­la Jee­suk­sel­ta loh­du­tuk­sen sa­nat.

Tu­le­van sun­nun­tain ai­he on Her­ran pal­ve­luk­ses­sa, ja sii­hen pal­ve­luk­seen Jee­sus Pie­ta­ri­a­kin pyy­si ni­me­tes­sään hä­net ih­mis­ten ka­las­ta­jak­si. Pie­ta­ri ot­ti kut­sun vas­taan, jät­ti ve­neet ja ka­las­ta­jan am­mat­tin­sa, ai­van kai­ken, ja läh­ti seu­raa­maan Jee­sus­ta.

Ju­ma­lan pal­ve­li­jat

Nooa teki Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työ­tä, kun Ju­ma­lal­ta käs­kyn saa­tu­aan al­koi ra­ken­ta­maan ark­kia (1. Moos. 6:13–16). Sitä teki myös pro­feet­ta Na­tan lä­hes­ty­es­sään ku­nin­gas Daa­vi­dia. Daa­vid oli jou­tu­nut syn­tiin ja tun­nus­ti sen Na­ta­nil­le tä­män pu­hu­tel­les­sa hän­tä. Hän tar­vit­si aut­ta­jaa, et­tä pää­si­si syn­neis­tään va­paak­si. (2. Sam. 12:1–13.)

Tä­nä­kin ai­ka­na on mo­nen­lai­sia teh­tä­viä, jot­ka mah­dol­lis­ta­vat sen, et­tä Jee­suk­sen an­ta­maa lä­he­tys­käs­kyä voi­daan vie­dä eteen­päin. ”Men­kää kaik­ki­al­le maa­il­maan ja ju­lis­ta­kaa evan­ke­liu­mi kai­kil­le luo­duil­le. Joka sen us­koo ja saa kas­teen, on pe­las­tu­va. Joka ei us­ko, se tuo­mi­taan ka­do­tuk­seen.” (Mark. 16:15–16.)

Enää Jee­sus ei hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti kysy ih­mi­siä pal­ve­luk­seen­sa, mut­ta vie­lä on työn ai­ka. Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työ­tä teh­dään ko­deis­sa­kin. Kuin­ka toi­min sil­loin, jos mi­nua tul­laan pyy­tä­mään jo­hon­kin teh­tä­vään, joka on mah­dol­lis­ta­mas­sa Ju­ma­lan sa­nan kyl­vö­työ­tä? Otan­ko teh­tä­vän Pie­ta­rin ta­voin vas­taan, vai on­ko ajal­li­nen työ ja va­paa-ai­ka mi­nul­le niin tär­ke­ää, et­tä kut­su me­nee koh­dal­ta­ni ohi?

Se, joka on saa­nut pal­jon an­teek­si, ra­kas­taa pal­jon. Vii­mei­sel­lä tuo­mi­ol­la ih­mi­siä erot­ta­es­saan ku­nin­gas ker­taa van­hurs­kail­le, kuin­ka he ovat hän­tä ruok­ki­neet ja juot­ta­neet. Kun van­hurs­kaat ei­vät tun­nis­ta pal­vel­leen­sa näin Her­raa, ku­nin­gas vas­taa heil­le: ”To­ti­ses­ti: kai­ken, min­kä te olet­te teh­neet yh­del­le näis­tä vä­häi­sim­mis­tä vel­jis­tä­ni, sen te olet­te teh­neet mi­nul­le” (Matt. 25:40).

Evan­ke­liu­mi­teks­ti: Luuk. 5:1–11

Raa­mat­tu 1992: Kun Jee­sus erää­nä päi­vä­nä sei­soi Gen­ne­sa­re­tin­jär­ven ran­nal­la ja vä­ki­jouk­ko tun­gek­si hä­nen ym­pä­ril­lään kuu­le­mas­sa Ju­ma­lan sa­naa, hän näki ran­nas­sa kak­si ve­net­tä. Ka­las­ta­jat oli­vat nous­seet niis­tä ja huuh­toi­vat verk­ko­jaan. Jee­sus as­tui toi­seen ve­neis­tä ja pyy­si Si­mo­nia, jon­ka vene se oli, sou­ta­maan ran­nas­ta vä­hän ulom­mak­si. Sit­ten hän opet­ti kan­saa ve­nees­sä is­tu­en.

Lo­pe­tet­tu­aan pu­heen­sa Jee­sus sa­noi Si­mo­nil­le: ”Sou­da vene sy­vään ve­teen, las­ke­kaa sin­ne verk­kon­ne.” Tä­hän Si­mon vas­ta­si: ”Opet­ta­ja, me olem­me jo teh­neet työ­tä koko yön em­me­kä ole saa­neet mi­tään. Mut­ta las­ken vie­lä ver­kot, kun sinä niin käs­ket.” Näin he te­ki­vät ja sai­vat saar­re­tuk­si niin suu­ren ka­la­par­ven, et­tä hei­dän verk­kon­sa re­pei­li­vät. He viit­toi­vat toi­ses­sa ve­nees­sä ole­via to­ve­rei­taan apuun. Nämä tu­li­vat, ja he sai­vat mo­lem­mat ve­neet niin täy­teen ka­laa, et­tä ne oli­vat upo­ta. Tä­män näh­des­sään Si­mon Pie­ta­ri lan­ke­si Jee­suk­sen jal­koi­hin ja sa­noi: ”Mene pois mi­nun luo­ta­ni, Her­ra! Minä olen syn­ti­nen mies.” Hän ja koko hä­nen ve­ne­kun­tan­sa oli­vat pe­lon ja häm­men­nyk­sen val­las­sa ka­lan­saa­liin täh­den, sa­moin Jaa­kob ja Jo­han­nes, Se­be­deuk­sen po­jat, jot­ka oli­vat Si­mo­nin ka­las­tus­kump­pa­nei­ta. Mut­ta Jee­sus sa­noi hä­nel­le: ”Älä pel­kää. Täs­tä läh­tien sinä olet ih­mis­ten ka­las­ta­ja.” He ve­ti­vät ve­neet mai­hin ja jät­tä­en kai­ken läh­ti­vät seu­raa­maan Jee­sus­ta.

Bib­lia: Niin ta­pah­tui, kuin kan­sa tun­ki hä­nen ty­kön­sä, kuu­le­maan Ju­ma­lan sa­naa, et­tä hän sei­soi Ge­ne­sa­re­tin me­ren ty­kö­nä. Ja näki kak­si ven­het­tä ole­van me­ren ty­kö­nä; mut­ta ka­la­mie­het oli­vat niis­tä läh­te­neet ja pe­si­vät verk­ko­ja. Niin hän meni yh­teen ven­hee­seen, joka oli Si­mo­nin, ja käs­ki hä­nen vä­hän maas­ta las­kea ulos; ja hän is­tui ja opet­ti kan­saa ven­hees­tä.

Mut­ta kuin hän lak­ka­si pu­hu­mas­ta, sa­noi hän Si­mo­nil­le: vie sy­väl­le, ja heit­tä­kää verk­kon­ne apa­jal­le. Ja Si­mon vas­ta­ten sa­noi hä­nel­le: Mes­ta­ri! me olem­me kai­ken yön työ­tä teh­neet ja em­me mi­tään saa­neet; mut­ta si­nun käs­kys­täs minä hei­tän ulos ver­kon. Ja kuin he sen te­ki­vät, sul­ki­vat he suu­ren ka­lain pal­jou­den, ja hei­dän verk­kon­sa re­pe­si. Ja he viit­ta­si­vat kump­pa­neil­len­sa, jot­ka oli­vat toi­ses­sa ven­hees­sä, tu­le­maan ja aut­ta­maan hei­tä. Ja he tu­li­vat ja täyt­ti­vät mo­lem­mat ven­heet, niin et­tä he ru­pe­si­vat va­joo­maan. Kuin Si­mon Pie­ta­ri sen näki, lan­ke­si hän Je­suk­sen pol­vien tykö, sa­no­en: Her­ra, mene pois mi­nun ty­kö­ä­ni, sil­lä minä olen syn­ti­nen ih­mi­nen. Sil­lä häm­mäs­tys oli hä­nen kä­sit­tä­nyt ja kaik­ki, jot­ka hä­nen kans­saan oli­vat, ka­lan saa­liin täh­den, jon­ka he saa­neet oli­vat, niin myös Ja­ko­bin ja Jo­han­nek­sen, Ze­be­deuk­sen po­jat, jot­ka oli­vat Si­mo­nin kump­pa­nit. Ja Je­sus sa­noi Si­mo­nil­le: älä pel­kää, täs­te­des sinä saat ih­mi­siä. Ja he ve­ti­vät ven­heet maal­le ja an­toi­vat ylön kaik­ki, ja seu­ra­si­vat hän­tä.