Laura Vuorma
Takana oli kahdeksan päivää yksin Kilpisjärven avotuntureilla monenlaisilla tunnelmilla. Painavan ahkion vetämistä, pilkkimistä, lorvimista, herkullista ruokaa, hiihtämistä, lautailua ja jutustelua toisten kulkijoitten kanssa. Sattumalta näin jopa tuttujani kotikylältäni Ailakkajärvellä. Olin palaamassa kohti sivistystä. Terbmisjärven autiotuvalta "Kilpparille" on viisitoista kilometriä. Kutsun matkaa "hajotussuoraksi", koska siinä määränpää näkyy pitkän aikaa, mutta toisinaan tuntuu, että se ei lähene ollenkaan.
Vastaani hiihtää mies ahkiota vetäen. Pysähdymme jutustelemaan. Hänessä on jotakin tuttua, mutta peililasien takaa en näe silmiä. Kysyn kohta, että mistä kaukaa nää oot tullu. Hän vastaa, että tuolta Levin ja Muonion puolesta välistä. Silloin minulla välähtää: hän on Rauhalan kylästä ja ehkä tunnenkin hänet. Varmistukseksi kysyn, että kuka nää sitte oot. Vastaus kuuluu, että Rauhalan Markku. Siihen minä innostuksissani esittäydyn, että mää oon Vuorman Laura ja oon viis vuotta kysyny sulta töitä. Oisko sulla ens kauelle tarjota? Rauhalliseen tapaansa Markku vastaa, että saattaispa ollakki, ens talvelle me etitään opasta. En ole pysyä nahoissani! Markku jatkaa, että jos me saahaan työtehtävät sovittua, niin eiköhän sen onnistu. Vastaan siihen, että koirilla mää ainaki haluan ajaa ja ruokaaki voin tehä. Tämä tuntui sopivan, ja sovimme, että tapaamme vielä uudestaan, kun molemmat ovat palanneet sivistykseen.
Matkaa jatkaessani loistin yhdessä auringon kanssa. Oli pysähdyttävä kirjoittamaan päiväkirjaan tuntemuksia:
"Jumalalle kiitos! On tämä elämä ihimeellistä. Rauhalan Markku hiihtää vastaan ja sannoo, että saattaapi mulla ollakki sulle töitä! Voi mahotonta! Vihdoin pääsen ite ajamaan koirilla Keimiöjärvellä, missä oon nähny Pallashuskyn valjakoita ja haaveillu, että jospa minäki joskus! Pääsen töihin pienelle koiratarhalle, asiakasryhmät on pieniä ja samat asiakkaat koko viikon, työpäivät kohtuullisia, lounastauko nuotiolla ja mukava pomo. Ai että!
Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Just tässä kohi ei käy tuulenvirettäkään. Istun porontaljalla ja nojaan ahkioon. Korppi kraakkuu tuolla tunturin juurella.
Mieli on kevyt. Mulla on ollu mukava tunturireissu.
Tuommosta pii-pii-pii-ääntä alako kuulumaan. Herkistin korviani, että oisko se kapustarinta, mun lempilintu. Jokohan se on palannu tänne? Minnekköhä se muuttaa kesäksi? Yhe pulmusen näin Terbmiksellä.
Nii, mieli on kyllä aika levollinen ja kiitollinen. On myös mukavia suunnitelmia uusista retkistä. Täällä vois tehä vaikka mitä. Lautailla, pilikkiä, leijasurffailla, hiihtää latu- ja tunturisuksilla ja monenlaista muuta mukavaa."
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys