Sain etuo­i­keu­den ol­la mu­ka­na Ra­nu­an opis­to­seu­ro­jen vies­tin­tä­toi­mi­kun­nas­sa ja tal­vi­se­na il­ta­na kes­kel­lä ar­kea py­säh­tyä miet­ti­mään vies­tin­nän kär­kiä. Tä­män vuo­den seu­ro­jen tun­nus­lau­se oli psal­mis­ta 13:6: "Minä luo­tan si­nun ar­moo­si". Mon­ta ker­taa olen py­säh­ty­nyt koko 13. psal­min ää­rel­le.

"Her­ra, kuin­ka kau­an? Olet­ko unoh­ta­nut mi­nut iäk­si? Kuin­ka kau­an pei­tät mi­nul­ta kas­vo­si? Kuin­ka kau­an huo­let pai­na­vat miel­tä­ni ja sy­dän­tä­ni jäy­tää tus­ka? Kuin­ka kau­an vi­hol­li­se­ni ovat voi­tol­la? Kat­so mi­nun puo­lee­ni ja vas­taa mi­nul­le, Her­ra, Ju­ma­la­ni! Sy­ty­tä sil­mii­ni valo, älä an­na mi­nun nuk­kua kuo­le­maan, et­tei vi­hol­li­se­ni sa­noi­si: »Minä voi­tin hä­net», et­tei vas­tus­ta­ja­ni sai­si iloi­ta tap­pi­os­ta­ni. Minä luo­tan si­nun ar­moo­si, saan iloi­ta si­nun avus­ta­si. Minä lau­lan kii­tos­ta Her­ral­le, hän pi­tää mi­nus­ta huo­len."

Mi­nul­le nou­si tuos­ta psal­mi­teks­tis­tä vah­vas­ti ky­sy­mys, ke­neen minä tur­vaan hä­däs­sä­ni? Mi­nus­sa re­so­noi myös vah­vas­ti ky­sy­mys, jota Daa­vid tois­te­lee: kuin­ka kau­an? Em­me­kö me ih­mi­set ko­e­tus­ten, ki­pu­jen ja oman ris­tin pai­na­es­sa usein ky­sy­kin, kuin­ka kau­an? Tun­tuu hel­pot­ta­val­ta, et­tä Raa­mat­tuun on tal­len­net­tu niin in­hi­mil­li­sen ih­mi­sen tus­kaa ku­vaa­via tun­to­ja. Ai­na­kin mi­nun heik­koa us­ko­a­ni vah­vis­taa se, et­tä Ju­ma­la tie­tää ja nä­kee täl­lai­set­kin ki­pui­lut ja tun­te­muk­set.

Kuin­ka hel­pos­ti me ih­mi­si­nä ajat­te­lem­me, et­tei kel­lään muul­la ole näin vai­ke­aa, et­tä ku­kaan muu ei var­mas­ti koe näin. Ku­vit­te­lem­me ole­vam­me niin eri­koi­sia, et­tä ku­kaan muu ei voi ym­mär­tää ja ko­kea juu­ri sa­moin. Meil­lä jo­kai­sel­la on oma elä­mä­no­sam­me. Elä­mäm­me suun­taa mää­rit­te­le­vät esi­mer­kik­si si­vii­li­sää­ty, van­hem­muus tai lap­set­to­muus, sek­su­aa­li­nen suun­tau­tu­mi­nen, ter­vey­den­ti­la, ih­mis­suh­teet tai työ­ti­lan­ne.

Van­hem­mat saat­ta­vat ki­puil­la uu­den elä­män alun ää­rel­lä, jak­sa­vat­ko ot­taa kaik­ki Ju­ma­lan lah­ja­na an­ta­mat lap­set vas­taan. Toi­set taas ru­koi­le­vat: an­na ra­kas Tai­vaan Isä meil­le sy­liin pie­niä, edes yk­si. Joil­le­kin an­ne­taan lap­sia, mut­ta ne ote­taan pois. Näis­sä ti­lan­teis­sa Ju­ma­lan tah­toa ja suun­ni­tel­maa saa­te­taan ky­sel­lä.

Ju­ma­lan suun­ni­tel­maa miet­ti­vät myös mo­net niis­tä, jot­ka ovat tai­vas­ten val­ta­kun­nan täh­den va­lin­neet sen, et­tei­vät mene nai­mi­siin. Mo­net kal­tai­se­ni täyt­tä ja va­paa­ta elä­mää elä­vät it­sel­li­set ru­koi­le­vat lä­hei­sin­tä saat­to­mies­tä vie­rel­le. Myös avi­o­lii­tos­sa voi tun­tea yk­si­näi­syyt­tä ja ko­kea mo­nen­lai­sia huo­lia ja ki­pu­ja. On sai­raut­ta, uu­pu­mus­ta, tyh­jyyt­tä, työt­tö­myyt­tä, unet­to­muut­ta, mie­len­ter­vey­den haas­tei­ta… Toi­saal­ta yh­tä ai­kaa saa­tam­me tun­tea tyy­ty­väi­syyt­tä, on­nea, kii­tol­li­suut­ta ja le­vol­li­suut­ta.

Vaik­ka lu­et­te­li­sin kuin­ka mon­ta eri­lais­ta elä­män­ti­lan­net­ta, lis­ta jäi­si sil­ti va­ja­vai­sek­si. On kui­ten­kin kaik­ki­val­ti­as ja kaik­ki­nä­ke­vä Ju­ma­la, joka nä­kee mei­dän osam­me ja ti­lan­teem­me.

Ju­ma­la on an­ta­nut meil­le sel­lai­sen osan, min­kä on hy­väk­si näh­nyt. Ei hän ole teh­nyt koh­dal­lam­me vir­het­tä. Ih­mis­mie­li hel­pos­ti ver­tai­lee ja ajat­te­lee, et­tä kyl­lä noi­den tois­ten on hyvä, kun kuu­lu­vat enem­mis­töön, tai ovat saa­neet sitä ja tätä.

Yh­den ys­tä­vä­ni kans­sa Su­vi­seu­ro­jen jäl­keen heh­ku­tim­me sink­ku­jen va­paut­ta ja elä­män ke­veyt­tä. Iloit­sin, et­tä tä­män vuo­den Su­vi­seu­rois­sa en jou­tu­nut ko­ke­maan ki­pua omas­ta sink­kuu­des­ta. Pu­he­lim­me ää­ni­vies­teis­sä sii­tä, kuin­ka Ju­ma­lan tah­to to­teu­tuu mei­dän­kin elä­mäs­säm­me. Ja kun mei­tä vii­saam­pi Ju­ma­la on an­ta­nut mi­nul­le täl­lai­sen elä­män­ti­lan­teen, niin tämä on sil­loin mi­nul­le hy­väk­si näh­ty. Tämä elä­män­ti­lan­ne on juu­ri mi­nul­le rää­tä­löi­ty. Ja Ju­ma­lan tah­to on, et­tä olen on­nel­li­nen ja tyy­ty­väi­nen osas­sa­ni. Sii­nä het­kes­sä elim­me mo­lem­mat to­dek­si psal­mi­lau­la­jan tun­to­ja: "Minä lau­lan kii­tos­ta Her­ral­le, hän pi­tää mi­nus­ta huo­len."

Lop­pu­jen lo­puk­si, mitä kaik­kea osaam­me kuu­luu­kin, meil­tä ky­sy­tään tyy­ty­mis­tä sii­hen: ”Tyy­dy mi­nun ar­moo­ni, sil­lä se on hei­kois­sa vä­ke­vä.” (2. Ko­rint­ti­lais­kir­je 12:9) Ar­mo on mei­dän kaik­kien yh­tei­nen voi­man­läh­teem­me. Ju­ma­la on an­ta­nut meil­le myös toi­sem­me. Voim­me yh­des­sä ja­kaa aja­tuk­si­am­me ja ko­ke­muk­si­am­me – tu­kea toi­si­am­me osaam­me tyy­ty­mi­ses­sä.

Yri­tän täs­sä pu­kea sa­noik­si erääs­sä su­vi­seu­ra­kes­kus­te­lus­sa esiin nous­sut­ta oi­val­lus­ta, et­tä elä­män­ti­lan­tees­ta riip­pu­mat­ta on kaik­kien kes­ken yh­tei­ses­ti ja­et­tu ko­ke­mus, et­tä ih­mi­sel­le osaan­sa tyy­ty­mi­nen ei ole ai­na help­poa. Ja jos sii­hen jak­saa tyy­tyä niin jak­saa pa­rem­min elää. Ru­noi­li­ja Ee­va Kil­pi­kin on sa­no­nut: “On vain yk­si pe­ri­aa­te: epä­täy­del­li­syys. Joka hy­väk­syy sen, jak­saa elää.”

Ps. Oli­pa haus­ka huo­ma­ta, et­tä tois­ta Päi­vä­mie­hen blo­gis­tia Ul­la Ha­los­ta oli pu­hu­tel­lut sama psal­mi. Voi­nen to­de­ta pu­hu­jien ta­voin, et­tä Ju­ma­la avaa sa­maa teks­tiä eri lah­joil­la ja vas­taa­not­ta­jan sy­dä­mes­sä se avau­tuu vie­lä jo­kai­sel­le omal­la lail­la.