Lau­ra Vuor­ma

Lä­hes nel­jä vuot­ta sit­ten olin muut­ta­nut per­soo­nal­li­seen hir­si­ta­loon. Is­tus­ke­lin pir­tis­sä ja soi­tin jo­tain käy­tän­nön asi­aa lä­hes 80-vuo­ti­aal­le vuok­ra­nan­ta­jal­le­ni. Asi­a­ni toi­mi­tet­tu­a­ni ky­syin, et­tä "en­tä mitä sul­le kuu­luu?" Hän ker­toi, et­tä oli edel­li­se­nä päi­vä­nä heit­tä­nyt ka­la­ver­kot ve­teen, mut­ta yöl­lä oli tul­lut pak­kas­ta ja ver­kot oli­vat jää­ty­neet. Hän oli muu­ta­man ver­kon saa­nut ir­ro­tet­tua ja vä­sy­nee­nä vie­lä kaa­tu­nut hyy­tä­vään ran­ta­ve­teen. Äk­kiä hän oli pa­lan­nut ko­tiin ja läm­mi­tel­lyt kyl­vys­sä. Ky­syin, et­tä tar­vit­si­si­ko hän apua. Hän vas­ta­si: "Joo, jos nyt heti tu­let, niin eh­di­tään en­nen pi­me­än tu­loa hom­miin."

Hur­rau­tin au­tol­la 50 ki­lo­met­rin pää­hän vuok­ra­nan­ta­ja­ni luok­se, ja jat­koim­me siel­tä mön­ki­jäl­lä jär­vel­le. Jär­vel­lä nä­kyi sula kais­ta­le sii­nä, mis­sä aa­mul­la oli käy­ty. Toi­sil­le ver­koil­le mei­dän piti ha­ka­ta pa­rin kol­men sen­tin pak­sui­nen jää rik­ki. Tai­si sii­nä to­hi­nas­sa me­la­kin sär­kyä. Fyy­sis­tä työ­tä se oli, mut­ta pal­kin­to­na ver­kois­sa oli mah­ta­van ko­koi­sia sii­ko­ja!

Ka­ve­ri­ni al­koi vä­sy­mään, oli­han hän jo kuu­del­ta nous­sut en­sim­mäi­siä verk­ko­ja ko­ke­maan. ”Mie­hen­hän pi­tää ai­na ol­la vah­va ei­kä näyt­tää heik­kout­taan, mut­ta mie olen jo van­ha ja vä­sy­nyt, niin mitä jos huo­men­na ko­et­tai­sim­me ha­kea vii­mi­set ver­kot?" hän eh­dot­ti. Minä suos­tuin.

Pa­la­sim­me hä­nen ko­ti­pi­hal­leen ja per­ka­sim­me ka­lat luon­non­kau­niis­sa pi­ha­pii­ris­sä. Olin ai­van in­to­na seik­kai­lus­tam­me! Teim­me sii­ka­keit­toa ja sit­ten me ”praa­tim­me”. Pu­he­lim­me tun­ti­kau­sia avoi­mes­ti elä­mis­täm­me. Vuok­ra­nan­ta­ja­ni ih­met­te­li, et­tä noin nuo­ri nai­nen ja ha­lu­aa elää niin kuin us­koo. Vaik­ka hän toi­saal­ta kun­ni­oit­ti us­ko­a­ni, hän piti mei­tä pys­ty­nok­kai­si­na, kun omim­me tai­vaan vain it­sel­lem­me. Va­ja­vai­ses­ti yri­tin se­lit­tää, et­tä em­me me ole ra­jo­ja kek­si­neet, vaan us­kom­me, mi­ten Raa­mat­tu opet­taa, et­tä on vain yk­si jouk­ko.

Seu­raa­va­na aa­mu­na hak­ka­sim­me lo­put­kin ver­kot ir­ti jääs­tä ja per­ka­sim­me ka­lat. Sain ko­tiin­vie­mi­sik­si kas­sil­li­sen puh­taas­sa ve­des­sä kas­va­nei­ta sii­ko­ja. Läh­ties­sä­ni ky­syin, et­tä saa­ko sua ha­la­ta. Niin mu­ka­vaa meil­lä oli ol­lut. Lo­puk­si vie­lä vuok­ra­nan­ta­ja­ni ker­toi, et­tä vaik­kei hän us­ko Ju­ma­laan, hän kai­paa Ju­ma­laa, ja pyy­si, et­tä muis­tai­sin hän­tä, kun ru­koi­len. Ilo­mie­lin lu­pa­sin muis­taa.