Lau­ra Vuor­ma

Muu­ta­ma kuu­kau­si sit­ten sain säh­kö­pos­til­la pyyn­nön al­kaa blo­gis­tik­si. Päi­vä­mie­hen toi­mi­tuk­ses­sa us­koi­vat mi­nun so­pi­van teh­tä­vään. Sitä vain ih­met­te­lin, mis­tä he oli­vat sel­lais­ta us­kon var­muut­ta saa­neet…

Oi­ke­as­taan olen enem­män tot­tu­nut sa­noit­ta­maan aja­tuk­si­a­ni suul­li­ses­ti, mut­ta us­kal­lau­dun ko­kei­le­maan, tai­pu­vat­ko aja­tuk­se­ni myös kir­jal­li­seen muo­toon. Al­ku­kan­keut­ta täs­sä tun­nen. On­nek­si toi­mit­ta­ja­tä­ti on lu­van­nut ol­la tu­ke­na.

Lu­pau­duin teh­tä­vään in­nol­la ja ar­kuut­ta tun­tien. Kuka vain voi lu­kea teks­te­jä­ni. Jul­ki­suus jän­nit­tää.

Pää­tök­sen teh­ty­ä­ni aloin miet­ti­mään, mis­tä ha­lu­ai­sin kir­joit­taa. Lis­ta­sin ai­hei­ta pa­pe­ril­le. Olen poh­ti­nut, min­kä­lai­sen ku­van ha­lu­an piir­tää it­ses­tä­ni.

Mi­nul­la on ol­lut hy­vin vah­vas­ti ta­pa­na ihail­la ih­mi­siä, aset­taa hei­tä ja­lus­tal­le ja jopa nos­taa tois­ten ylä­puo­lel­le. Pik­ku­hil­jaa to­del­li­suus on pääs­syt esiin ja ja­lus­tat ovat mur­tu­neet ih­mis­ten al­ta. Olen kai tar­vin­nut sitä, et­tä olen ihail­lut joi­ta­kin ih­mi­siä ja liit­tä­nyt hei­hin mo­nia epä­re­a­lis­ti­sia tar­pei­ta­ni täyt­tä­viä omi­nai­suuk­sia. Olen huo­man­nut, et­tä ihai­lu saat­taa kui­ten­kin ka­ven­taa ku­vaa ih­mi­ses­tä. Elä­mä on kui­ten­kin opet­ta­nut, et­tä myös ihai­le­ma­ni ih­mi­set ovat in­hi­mil­li­siä.

Nuus­ka­muik­ku­nen opet­taa Ti-ti-uu­ta Muu­mi-sa­dus­sa: “Iki­nä ei tule ai­van va­paak­si, jos ihai­lee tois­ta lii­kaa.” Tämä op­pi on hil­jal­leen al­ka­nut up­po­a­maan mi­nuun­kin.

Tämä ihai­lu­tee­ma nou­si pin­taan nyt sik­si, et­tä ha­lu­an tul­la nä­ky­väk­si ko­ko­nai­se­na. Mo­nes­ti erä­op­paan am­ma­tin mai­nit­se­mi­nen saa kuu­li­jat huo­kai­se­maan ihail­len, mut­ta to­del­li­ses­sa ar­jes­sa kau­nii­den tyk­ky­lu­mi­pui­den kes­kel­lä­kin tun­nen mo­nes­ti myös raa­dol­li­sia tun­tei­ta.

Olen myös it­se ha­lun­nut tul­la ihail­luk­si, eri­tyi­ses­ti nuo­re­na. Vie­lä­kin jos­kus rak­kaut­ta kai­va­tes­sa­ni – tai edes huo­mi­o­ta saa­dak­se­ni – saa­tan heit­tää kom­men­tin, jol­la tie­dän saa­va­ni ihai­lua. Mut­ta se jät­tää olon val­juk­si, jos saa ihai­lua rak­kau­den si­jaan.

Kai minä yri­tän täs­sä kir­joit­taa sitä, et­tä täs­sä­hän mi­nul­la on val­ta va­li­ta, min­kä­lai­sen ku­van it­ses­tä­ni piir­rän. Mut­ta en tah­do piir­tää vain kirk­kai­ta ja lois­ta­via vä­re­jä. Sil­loin kaik­ki puo­le­ni ei­vät tu­li­si näh­dyk­si. Mi­nus­sa on myös tum­mem­pia sä­vy­jä, mus­taa, myr­kyn­vih­re­ää ja hy­vin herk­kää va­na­mo­ku­kan vaa­le­an­pu­nais­ta.

Elän ro­soi­sen kau­nis­ta elä­mää­ni tääl­lä La­pis­sa, Muo­ni­os­sa. Saan asus­tel­la yh­des­sä kämp­pik­se­ni kans­sa per­soo­nal­li­ses­sa hir­si­ta­los­sa jär­ven ran­nal­la. Elä­mä­ni on ai­ka rau­hal­lis­ta ja yk­sin­ker­tais­ta, mut­ta hyvä lu­ki­ja­ni, älä ereh­dy luu­le­maan, et­tä ar­ke­ni oli­si ta­sai­sen har­maa­ta. Sii­tä tun­tee­ni pi­tä­vät huo­len. Käyn nel­jä­nä päi­vä­nä vii­kos­sa erä­op­paan töis­sä. Töi­den jäl­keen saa­tan sau­noa ja pa­lau­tua avan­non hyi­ses­sä sy­lis­sä. Ker­ran vii­kos­sa unoh­dan muun elä­män ja pe­laan len­to­pal­loa pai­kal­lis­ten kans­sa. Iloit­sen, kun Luo­teis-La­pis­sa jär­jes­te­tään seu­rat ja pää­sen sa­nan­kuu­loon.

Täl­lai­nen minä olen, su­kel­lan suo­raan sy­vään pää­tyyn.