Lau­ra Vuor­ma

Tämä kesä ja syk­sy on ol­lut muu­tos­ten ai­kaa. Kai­ken kes­kel­lä kat­se kään­tyy men­nee­seen ke­sään.

Olen muut­ta­nut asu­maan eri paik­kaan, mut­ta sa­mal­la seu­dul­la py­syn edel­leen. Työ­nan­ta­ja­ni on vaih­tu­nut mo­neen ker­taan, ku­ten myös työn si­säl­tö. Tal­vek­si pää­sen ilok­se­ni ta­kai­sin ul­ko­töi­hin koi­ra­val­jak­ko-op­paak­si, mut­ta eri koi­ra­tar­hal­le. Ro­sen-opin­nois­sa­ni olen jää­nyt har­joit­te­lu­jak­sol­le. Edes­sä on 350 har­joi­tus­hoi­toa en­nen kuin val­mis­tun. Mo­nen­lais­ta uut­ta ja eri­lais­ta. Hai­ke­aa on luo­pua van­has­ta. Ai­na muu­tok­siin so­peu­tu­mi­seen me­nee oma ai­kan­sa.

Tänä ke­sä­nä löy­tyi hyvä ta­sa­pai­no so­si­aa­li­suu­den ja oman rau­han vä­lil­lä. Sain ol­la vuok­ral­la ke­lo­hir­sie­rä­mö­kil­lä ke­sä­kuus­ta syys­kuu­hun. Pa­rin vii­kon mit­tais­ten reis­su­jen vä­lis­sä sain puu­hail­la ja le­vä­tä mö­kil­lä ai­van omas­sa rau­has­sa. Mö­kil­lä ole­mi­nen la­ta­si ak­ku­ja. Ei tar­vin­nut va­el­taa pit­kää mat­kaa pääs­täk­seen luon­non rau­haan vaan se oli ko­to­na, heti kun as­tui oves­ta ulos.

Mie­leen nou­see Su­vi­seu­rat Pu­das­jär­vel­lä. Tu­tut ja tur­val­li­set seu­ra­pu­heet loh­dut­ti­vat. Peh­mis­mas­san tuok­su, toi­me­li­aat tal­koo­lai­set ja yh­teen­kuu­lu­vuu­den tun­ne jät­ti­vät on­nel­li­sen rai­dan ke­sän rä­sy­mat­toon. Pa­ras su­vi­seu­ra­työ­vuo­ro koh­dal­la­ni iki­nä oli vas­tuu peh­mik­sen te­os­ta. Tum­man rai­dan mat­toon jät­ti py­säyt­tä­vä us­ko­vai­sen per­hee­näi­din äkil­li­nen tai­vas­kut­su kes­ken Su­vi­seu­ro­jen sekä juh­la­kan­san myö­tä­e­lä­mi­nen. Mik­si-ky­sy­myk­set kai­kui­vat ym­pä­riin­sä. Ah­dis­tuk­ses­sa mi­nua loh­dut­ti tut­ta­va­ni aja­tus, et­tä eh­kä Ju­ma­la sal­li sen ta­pah­tua muis­tu­tuk­se­na, et­tä mikä on kaik­kein tär­kein­tä myös Su­vi­seu­rois­sa: ol­la ai­na läh­tö­val­mii­na. Su­rua ja in­hi­mil­lis­tä kär­si­mys­tä ei kui­ten­kaan ih­mis­mie­li ym­mär­rä. Her­ra on lä­hel­lä nii­tä, joil­la on sär­ky­nyt sy­dän, hän pe­las­taa ne, joil­la on mur­tu­nut mie­li (Ps. 34:19).

Sain myös maa­il­man hel­poim­man ke­sä­työn hei­nä­kuul­le. Pie­nes­sä päi­vä­ko­dis­sa vie­tin ai­kaa kah­den lap­sen kans­sa. Kä­vim­me päi­vit­täin kä­ve­lyl­lä kau­niis­sa tun­tu­ri­ky­läs­sä ja ihas­te­lim­me, opet­te­lim­me ja poi­mim­me ke­sä­kuk­kia.

Hei­nä­kuus­sa jul­kais­tiin mi­nun edel­li­nen blo­gi­teks­ti. Se nos­tat­ti kyl­lä ai­ka pal­jon tun­tei­ta pin­taan. Niin hen­ki­lö­koh­tai­sen ai­heen kans­sa esiin­tu­lo vaa­ti roh­keut­ta. Ra­nu­an seu­rois­sa tun­tui het­kel­li­ses­ti sil­tä kuin mi­nul­la ei oli­si vaat­tei­ta pääl­lä ol­len­kaan, kun mie­tin, et­tä ih­mi­set voi­vat tie­tää mi­nus­ta niin pal­jon! Teks­ti kir­voit­ti­kin pal­jon pa­lau­tet­ta, kii­tos niis­tä jo­kai­sel­le. Pa­laut­teet tuo­vat mer­ki­tyk­sel­li­syy­den tun­net­ta tä­hän kir­joit­ta­mi­seen. Nyt kun mie­tin lop­pu­ke­sää ja tätä syk­syä, niin ih­meel­li­ses­ti en muis­ta tun­te­nee­ni ki­pua sink­kuu­des­ta. Ajat­te­len, et­tä Ju­ma­lan las­ten ru­kouk­set ovat kan­ta­neet.

Ke­säl­lä on ol­lut juh­lien suun­nit­te­lua ja juh­lia, yh­den leh­den juh­la­nu­me­ron toi­mit­ta­mis­ta, su­vis­tal­koi­ta ja olin myös kum­mi­lap­sen per­hees­sä hoi­ta­mas­sa. Lop­pu­ke­säs­tä sain ol­la mu­ka­na Luo­teis-La­pin rau­ha­nyh­dis­tyk­sen lei­ril­lä Enon­te­ki­öl­lä, Ra­nu­an opis­tol­la au­rin­ko­kurs­sil­la ja käy­dä Is­lan­nis­sa kah­den ys­tä­vä­ni kans­sa. Mo­net luon­to- ja mar­ja­ret­ket yk­sin, äi­ti­ni ja ys­tä­vie­ni kans­sa nou­se­vat mie­lee­ni.

Rus­ka-ai­ka­na olin kol­me viik­koa erääs­sä tun­tu­ri­ho­tel­lis­sa keit­ti­öl­lä tis­ka­ri­na. Oli mah­ta­va ajaa töi­hin rus­ka­pui­ta ja -tun­tu­rei­ta ihas­tel­len. Mut­ta huh, mikä kult­tuu­ris­hok­ki oli keit­ti­öl­lä vas­tas­sa au­rin­ko­kurs­sin jäl­keen. Keit­ti­ö­maa­il­ma kun on vä­hän kars­kim­pi paik­ka. Mi­nul­le teki kui­ten­kin erit­täin hy­vää tun­tea ole­va­ni hyö­dyl­li­nen.

Ke­säs­tä voi ker­toa niin mo­nel­la ta­val­la. Mo­nes­ti­han sitä ker­ro­taan, mitä on teh­nyt. Voi­sin lo­pet­taa teks­tin myös tä­hän. Mut­ta kaik­keen edel­lä ker­to­maa­ni, ku­ten myös sii­hen, mitä jä­tin ker­to­mat­ta, si­säl­tyy val­ta­vas­ti eri­lai­sia tun­ne­ti­lo­ja.

Mi­nun ke­sään ja syk­syyn on mah­tu­nut yh­teen­kuu­lu­vuu­den tun­net­ta, tuen puu­tet­ta, tu­kea, riit­tä­mät­tö­myyt­tä, epä­var­muut­ta, ra­jan ve­toa, jäl­leen­nä­ke­mi­sen iloa ja sy­vää yh­teyt­tä, yh­tey­det­tö­myyt­tä omiin tun­tei­siin, tur­hau­tu­mis­ta, sää­töä, su­ku­rak­kaut­ta, ke­veyt­tä, nau­rua, ris­ti­rii­tai­suut­ta, tai­ta­mat­to­muut­ta, kii­reet­tö­myyt­tä, vä­sy­mys­tä, kuul­luk­si tu­le­mis­ta, va­paut­ta il­mais­ta omia tun­tei­ta, ul­ko­puo­li­suu­den tun­net­ta, tyy­ty­väi­syyt­tä, vai­keut­ta py­säh­tyä ih­mis­ten ää­rel­le, in­nos­tus­ta, vi­haa, tu­le­vai­suu­den­huo­lia, us­ko­vais­ten yh­teyt­tä, avun vas­taa­not­toa, ren­tou­tu­mis­ta, tu­le­vai­suu­de­nus­koa, vä­lit­tä­mis­tä, yk­sin­pär­jää­mis­tä, yl­lä­tyk­sel­li­syyt­tä, ky­vyt­tö­myyt­tä pyy­tää apua, roh­keut­ta ku­rot­tau­tua toi­sia koh­ti, le­vol­li­suut­ta ja rau­haa.

Pääl­lim­mäi­sek­si tun­teek­si jää kii­tol­li­suus.