Laura Vuorma
”Mitä nää teet juhannuksena?” pyöri ennen juhannusta monen mielessä ja monissa keskusteluissa. Minäkin kyselin sitä ystäviltäni. Yksi ei osannut luvata vielä mitään, toinen halusi viettää rauhallisen juhannuksen kotipuolessa, ja kolmannen suunnitelmat olivat vielä auki.
Minä ilmaisin ääneen toiveeni juhannuksen vietosta uskovaisten nuorten porukalla. (Tähän yksi ystäväni kuittailisi, että eihän me mitään nuoria enää olla; ikäloppuja.) Mietin varasuunnitelmia, eikä mikään niistä sykähdyttänyt samalla tavalla kuin tuo toiveeni.
Pohjoisessa asuessani toisinaan kaipaan kokoontumisia omanikäisteni uskovaisten ihmisten kanssa. Sitä tunnetta, että kuljetaan samalla taivastiellä synnin poispanijoina samaa määränpäätä kohti.
Nyt olen viettänyt kesää ”ihimisten ilimoilla”, Oulun seudulla. Varovaisesti toivoin ja joka ilta rukoilin, että "jos, Taivaan Isä, se on sinun tahtosi, niin anna minulle ihana juhannus uskovaisten nuorten kanssa". Sitä ei melkein uskaltanut edes toivoa, ettei vain pettyisi. Ja sanottakoon, että en minä lähellekään aina rukoillessa muista pyytää, että nimenomaan Taivaan Isän tahto toteutuisi, vaan usein tulen rukoilleeksi vain sitä, mitä itse toivon.
Kysyin perheenjäseniltäni, voiko pelkkä rukous riittää? Pikkusiskoni sanoi, että voihan sitä rukoilla Jumalalta, että tulisi mukava ilta, mutta ehkä olisi hyvä itsekin tehdä jotain toiveen toteutumisen eteen.
Tuskailin, että voikohan toiveeni toteutua, jos en usko siihen riittävästi. Kun on se yksi raamatunkohta, jossa sanotaan, että "kaiken, mitä te rukoilette ja anotte, uskokaa, että olette sen jo saaneet, niin se tulee teille” (Mark. 11:24). Onneksi juttelin tästäkin ystävieni kanssa, jotka vakuuttivat, ettei se meidän uskon lujuudesta tai vahvuudesta ole kiinni, toteutuvatko rukoukset.
Juhannusperjantaiaamuna sain viestin riparikaveriltani. Porukkaa on kokoontumassa omakotitaloon, tervetuloa mukaan. Voi kuinka iloiseksi tulin! Minä saan sen, mitä niin hartaasti pyysin ja toivoin!
Helpotuksen ja ilon rinnalle nousi ensin suru siitä, kuinka epätoivoisena ja tietämättömänä olin joutunut olemaan monta päivää. No, seuraavaksi sitten nousivat pelot ja jännitys: Minkähälainen illasta tullee? Entä, jos mulla tullee hankala olo? Entä jos petyn totaalisesti ja haluan paeta pohojosseen? Näitäkin tunteita sain peilailla ystävieni kanssa ja myös jakaa sitä iloa, että rukoukseni oli toteutumassa.
Kävin vielä lapsuudenkodissani päiväunilla ja tein illaksi salaattia. Hurautin kokoontumispaikalle. Matkalla kuuntelin kesäisiä lauluja Lapista ja ihastelin tienvieruskukkia.
Vastaanotto oli lämmin. Jumalan terve, huikkailtiin puolin ja toisin. Oli yllättävän helppo solahtaa porukkaan mukaan. Monet kasvot olivat tuttuja seuroista, ja joidenkin kanssa olin jutellut ennenkin. Tehtiin pizzauunissa pizzaa, herkuteltiin, saunottiin vanhassa pihasaunassa ja nautittiin yhdessäolosta. Ilmapiiri oli rento. Laulaa luikautettiin Suvivirsikin terassilla sateen ropistessa kattoon. Tuoreelle kihlaparille laulettiin "Oi mull’ on onnen päivä". Voi että, tämmöistä olemista olin kaivannutkin. Ja sitä tunnetta, että uskomme samalla tavalla.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys