Lau­ra Vuor­ma

”Mitä nää teet ju­han­nuk­se­na?” pyö­ri en­nen ju­han­nus­ta mo­nen mie­les­sä ja mo­nis­sa kes­kus­te­luis­sa. Mi­nä­kin ky­se­lin sitä ys­tä­vil­tä­ni. Yk­si ei osan­nut lu­va­ta vie­lä mi­tään, toi­nen ha­lu­si viet­tää rau­hal­li­sen ju­han­nuk­sen ko­ti­puo­les­sa, ja kol­man­nen suun­ni­tel­mat oli­vat vie­lä au­ki.

Minä il­mai­sin ää­neen toi­vee­ni ju­han­nuk­sen vie­tos­ta us­ko­vais­ten nuor­ten po­ru­kal­la. (Tä­hän yk­si ys­tä­vä­ni kuit­tai­li­si, et­tä ei­hän me mi­tään nuo­ria enää ol­la; ikä­lop­pu­ja.) Mie­tin va­ra­suun­ni­tel­mia, ei­kä mi­kään niis­tä sy­käh­dyt­tä­nyt sa­mal­la ta­val­la kuin tuo toi­vee­ni.

Poh­joi­ses­sa asu­es­sa­ni toi­si­naan kai­paan ko­koon­tu­mi­sia oma­ni­käis­te­ni us­ko­vais­ten ih­mis­ten kans­sa. Sitä tun­net­ta, et­tä kul­je­taan sa­mal­la tai­vas­tiel­lä syn­nin pois­pa­ni­joi­na sa­maa mää­rän­pää­tä koh­ti.

Nyt olen viet­tä­nyt ke­sää ”ihi­mis­ten ili­moil­la”, Ou­lun seu­dul­la. Va­ro­vai­ses­ti toi­voin ja joka il­ta ru­koi­lin, et­tä "jos, Tai­vaan Isä, se on si­nun tah­to­si, niin an­na mi­nul­le iha­na ju­han­nus us­ko­vais­ten nuor­ten kans­sa". Sitä ei mel­kein us­kal­ta­nut edes toi­voa, et­tei vain pet­tyi­si. Ja sa­not­ta­koon, et­tä en minä lä­hel­le­kään ai­na ru­koil­les­sa muis­ta pyy­tää, et­tä ni­me­no­maan Tai­vaan Isän tah­to to­teu­tui­si, vaan usein tu­len ru­koil­leek­si vain sitä, mitä it­se toi­von.

Ky­syin per­heen­jä­se­nil­tä­ni, voi­ko pelk­kä ru­kous riit­tää? Pik­ku­sis­ko­ni sa­noi, et­tä voi­han sitä ru­koil­la Ju­ma­lal­ta, et­tä tu­li­si mu­ka­va il­ta, mut­ta eh­kä oli­si hyvä it­se­kin teh­dä jo­tain toi­veen to­teu­tu­mi­sen eteen.

Tus­kai­lin, et­tä voi­ko­han toi­vee­ni to­teu­tua, jos en us­ko sii­hen riit­tä­väs­ti. Kun on se yk­si raa­ma­tun­koh­ta, jos­sa sa­no­taan, et­tä "kai­ken, mitä te ru­koi­let­te ja anot­te, us­ko­kaa, et­tä olet­te sen jo saa­neet, niin se tu­lee teil­le” (Mark. 11:24). On­nek­si jut­te­lin täs­tä­kin ys­tä­vie­ni kans­sa, jot­ka va­kuut­ti­vat, et­tei se mei­dän us­kon lu­juu­des­ta tai vah­vuu­des­ta ole kiin­ni, to­teu­tu­vat­ko ru­kouk­set.

Ju­han­nus­per­jan­tai­aa­mu­na sain vies­tin ri­pa­ri­ka­ve­ril­ta­ni. Po­ruk­kaa on ko­koon­tu­mas­sa oma­ko­ti­ta­loon, ter­ve­tu­loa mu­kaan. Voi kuin­ka iloi­sek­si tu­lin! Minä saan sen, mitä niin har­taas­ti pyy­sin ja toi­voin!

Hel­po­tuk­sen ja ilon rin­nal­le nou­si en­sin suru sii­tä, kuin­ka epä­toi­voi­se­na ja tie­tä­mät­tö­mä­nä olin jou­tu­nut ole­maan mon­ta päi­vää. No, seu­raa­vak­si sit­ten nou­si­vat pe­lot ja jän­ni­tys: Min­kä­hä­lai­nen il­las­ta tul­lee? En­tä, jos mul­la tul­lee han­ka­la olo? En­tä jos pe­tyn to­taa­li­ses­ti ja ha­lu­an pa­e­ta po­ho­jos­seen? Näi­tä­kin tun­tei­ta sain pei­lail­la ys­tä­vie­ni kans­sa ja myös ja­kaa sitä iloa, et­tä ru­kouk­se­ni oli to­teu­tu­mas­sa.

Kä­vin vie­lä lap­suu­den­ko­dis­sa­ni päi­vä­u­nil­la ja tein il­lak­si sa­laat­tia. Hu­rau­tin ko­koon­tu­mis­pai­kal­le. Mat­kal­la kuun­te­lin ke­säi­siä lau­lu­ja La­pis­ta ja ihas­te­lin tien­vie­rus­kuk­kia.

Vas­taa­not­to oli läm­min. Ju­ma­lan ter­ve, huik­kail­tiin puo­lin ja toi­sin. Oli yl­lät­tä­vän help­po so­lah­taa po­ruk­kaan mu­kaan. Mo­net kas­vot oli­vat tut­tu­ja seu­rois­ta, ja joi­den­kin kans­sa olin ju­tel­lut en­nen­kin. Teh­tiin piz­zau­u­nis­sa piz­zaa, her­ku­tel­tiin, sau­not­tiin van­has­sa pi­ha­sau­nas­sa ja nau­tit­tiin yh­des­sä­o­los­ta. Il­ma­pii­ri oli ren­to. Lau­laa lui­kau­tet­tiin Su­vi­vir­si­kin te­ras­sil­la sa­teen ro­pis­tes­sa kat­toon. Tuo­reel­le kih­la­pa­ril­le lau­let­tiin "Oi mull’ on on­nen päi­vä". Voi et­tä, täm­möis­tä ole­mis­ta olin kai­van­nut­kin. Ja sitä tun­net­ta, et­tä us­kom­me sa­mal­la ta­val­la.