Laura Vuorma
Laura Vuorma
Voi tätä stressin määrää. Iloa ja kiitollisuutta, innostusta. Monenlaista.
Alkutalvikauden etsin lisätöitä ja turhauduin, että en tahdo olla yhteiskunnan elätettävänä, kun olen työkuntoinen ja talvikausi on menossa. Minussa resonoi Minna Canthin lausahdus: Kaikkea muuta, kunhan ei nukkuvaa, puolikuollutta elämää.
No, sitä saa mitä tilaa. Rukoilin, että Jumala auttaisi minua työhaussa ja että vapaa-ajallani näkisin enemmän ihmisiä. Ja niinhän niitä töitä alkoi sitten ilmestymään. Tuntui, että ihan ovista ja ikkunoista alkoi pukkaamaan työtarjouksia. Ja mukavia semmoisia. Tässä saa sitten harjoitella tasapainoilua, että arjessa pitäisin myös omasta hyvinvoinnistani huolta.
Lisäksi on vapaaehtoistyötä: johtokunnan sihteerin hommia on aina enemmän tässä alkuvuodesta, Rosen-yhdistyksen somepäivityksen keksiminen työllistää viikottain (ihanaa, että siinä olen oppinut pyytämään apua ideoinnissa ja saanut), kevään lastenleiri odottaa suunnittelua, viestintähommia, keittiövuoro… Laiska se töitään luettelee, mutta tuntuu, että on ollut jäätävästi suunniteltavaa ja pään sisällä pähkäiltävää.
Yleensä alkutalven saan olla rauhassa tulevaisuuden suunnitelmilta, mutta nyt on ollut työnhaku kokoajan voimassa. Pian kausi jo loppuukin ja pitää miettiä, mitä sitten tekisin työkseni. Tuntuu, että minulla ei tänä talvena ollutkaan sitä stressitöntä aikaa. Ei ihme, että odotan tavallista arkea rutiineineen.
Asuntohommakin on tuottanut monenmoisia tunteita. Helpottavaa oli tehdä muutama viikko sitten päätös pois muuttamisesta. Miinukset nousivat plussia isommaksi. Ihana hirsitalo ja mahtava maisema eivät kuitenkaan kompensoi riittävästi niitä kääntöpuolia, mihin en voi vaikuttaa.
Pomollani oli ihana ”lomaltapaluulahja” Rosen-kurssilta palatessani, kun hän heitti, että tahtoessani voisin muuttaa heidän mökilleen toukokuusta heinäkuuhun. Se tuntui vastaukselta rukouksiini, ja vielä paremmalta kuin osasin edes pyytää. Ihanaa, että pääsen muuttamaan jo toukokuussa. Mökin ikkunoista näkyy Pallas-tunturit! Olen taas askelta lähempänä unelmaani asua Pallasten maisemissa vesistön ääressä. Vesistö puuttuu, mutta ei se mitään.
Olen kovasti toivonut, että mulla olisi sosiaalista elämää töitten lisäksi. Nyt sitä alkaa olemaan ja ilmestymään tosi kivasti. Ihmeellinen synttärikokoontuminenkin on tulossa monien rekikoiraihimisten kanssa. Olen vuosikausia kaivannut kollegiaalisuutta, ja nyt yhtäkkiä meillä onkin tiedossa yhden oppaan yllätyssynttärit ja tosi mukavien koiraihimisten tapaaminen.
Olen myös päässyt mukaan ruokapiiriin. Sekin on ollut pitkäaikanen unelma. Tiistai-iltasin touhutaan porukalla jotakin ja syödään yhdessä ulkona tai sisällä.
Saan ihan tosissaan opetella tasapainoilemaan oman jaksamisen ja mukavan tekemisen välillä. Jos olen neljä iltaa viikossa menossa ja viikonloppunakin on vielä kurssi, niin eihän siinä jää oikein tilaa rauhassa olemiseen. Kun on saanut maistaa rauhallista elämää, niin sitä kyllä kaipaa. Yhtenä päivänä kun päiväunilta heräsin, sydän tykytti ja keho oli jännittynyt. Keho oli aivan ylivireänä. Minusta tuntuu, että keho yrittää viestittää, että rauhoitu, tämä meno ei sovi sulle. Välillä pitää olla vähintäänkin tyhjiä iltoja, jos ei kokonaisia tyhjiä päiviä.
Monta kertaa ennenkin olen kysyny, että onko elämä jatkuvaa tasapainottelua? Ehkäpä se on. Toisaalta koen, että saan ihmisistä niin paljon, mutta ehkäpä on niinkin, että jos omaa aikaa ei löydy, en jaksa ammentaa enää ihimisistä sitä, mitä vähemmän väsyneenä ammennan.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys