Mi­nul­la oli tois­sa päi­vä­nä tar­koi­tus työs­tää viha-teks­tiä, jon­ka ai­hi­on olin kir­joit­ta­nut jo ai­kai­sem­min. Olin kui­ten­kin niin vi­hai­nen, et­ten ky­en­nyt is­tu­maan pai­koil­la­ni. Oli tou­hut­ta­va. Mi­ten minä edel­leen­kin suos­tuin sii­hen, et­tä ra­jo­ja­ni yli­te­tään ja toi­min uh­riu­tu­en ja na­pi­sin? Vas­ta kun lo­pul­ta pys­tyin rau­hoit­tu­maan, mi­nul­le sel­vi­si, et­tä viha oli peit­tä­mäs­sä al­la ole­vaa su­rua sii­tä, et­tä koin, et­tä mi­nun tun­teil­la­ni ei ole mer­ki­tys­tä.

Olen saa­nut käy­dä mat­kaa vi­han tun­teen kans­sa. Saa­ko us­ko­vai­nen tun­tea vi­haa? Sal­lin­ko lä­him­mäis­te­ni il­mais­ta vi­haa? Us­kal­lan­ko it­se vi­has­tua? Pi­tää­kö tun­tei­ta pyy­tää an­teek­si? Enem­män on ky­sy­myk­siä kuin vas­tauk­sia. Raa­mat­tu­kin tun­tee vi­han tun­teen ja an­taa oh­jeen: ”Vaik­ka vi­has­tut­te­kin, äl­kää teh­kö syn­tiä. So­pi­kaa rii­tan­ne, en­nen kuin au­rin­ko las­kee.” (Ef. 4:26.)

Ker­ran is­tuin seu­rois­sa. Meil­lä oli ol­lut ys­tä­vä­ni kans­sa vai­ke­aa. Olin vi­hai­nen hä­nel­le hä­nen toi­min­nas­taan. Pu­hu­ja luki Raa­ma­tus­ta koh­dan: "Jos joku sa­noo: 'Minä ra­kas­tan Ju­ma­laa', mut­ta vi­haa vel­je­än­sä, niin hän on val­het­te­li­ja. Sil­lä joka ei ra­kas­ta vel­je­än­sä, jon­ka hän on näh­nyt, se ei voi ra­kas­taa Ju­ma­laa, jota hän ei ole näh­nyt." (1. Joh 4:20.) Sii­nä minä is­tuin kip­pu­ras­sa, ihan sol­mus­sa. Jo­ta­kin sain tun­nois­ta­ni so­per­re­tuk­si toi­sel­le ys­tä­väl­le­ni.

An­ta­kaa an­teek­si, vaik­ka teil­lä oli­si moit­ti­mi­sen ai­het­ta, Raa­ma­tus­sa ke­ho­te­taan (Kol. 3:13). Huh huh, Ju­ma­lan sa­nan neu­vot tun­tu­vat mah­dot­to­mil­ta elää to­dek­si. Minä ai­na­kin olen niin va­ja­vai­nen ih­mis­lap­si, et­tä hel­pos­ti me­nee niin sa­no­tus­ti ”tun­tei­siin”. Vas­ta, kun saan kä­si­tel­lä tun­ne­ta­sol­la ti­lan­tei­ta, sy­dän­kin yh­tyy an­teek­si­an­toon. Eh­kä­pä tuo Raa­ma­tun ke­ho­tus ei tar­koi­ta­kaan sitä, et­tä sa­man tien pi­täi­si pys­tyä an­ta­maan an­teek­si. Edel­lä mai­nit­tu raa­ma­tun­koh­ta oh­jeis­ti, et­tä asi­at so­vit­tai­siin "en­nen au­rin­gon­las­kua".

Jos­kus olen har­hau­tu­nut se­lit­tä­mään te­ko­ja­ni kai­ken maa­il­man tun­ne­te­o­ri­oil­la, vaik­ka oma­tun­to­ni on ki­pe­ä­nä kol­kut­ta­nut. Ko­kei­lin se­lit­tää it­sel­le­ni, et­tä mi­nul­la on oi­keus tun­tea ja toi­mia näin, mut­ta rau­haa en saa­nut. Vas­ta nöyr­ty­mi­nen ja evan­ke­liu­min vas­taa­not­ta­mi­nen rau­hoit­ti mie­le­ni.

Toi­sel­la saat­taa ol­la her­kem­pi oma­tun­to myös vi­han tun­teen kans­sa, ja toi­sel­la se ei kol­ku­ta niin pie­nes­tä. Olen op­pi­nut, et­tä mi­nul­le on tär­ke­ää ol­la kuu­li­ai­nen omal­le her­käl­le omal­le­tun­nol­le­ni ja lait­taa syn­ti­nä pois se, mikä tun­toa pai­naa. Ei­vät nämä asi­at ko­vin sel­kei­tä ei­vät­kä help­po­ja ai­na­kaan mi­nul­le ole. Oli­si ar­vo­kas­ta kes­kus­tel­la näis­tä asi­ois­ta enem­män.

Vi­has­ta nou­see hel­pos­ti mie­li­ku­va hal­lit­se­mat­to­mas­ta nyr­kit pys­tys­sä hei­lu­vas­ta hen­ki­lös­tä. No, se ei ole­kaan se ra­ken­ta­va kei­no il­mais­ta vi­haa, mut­ta vi­hal­la voi kui­ten­kin ol­la oma teh­tä­vän­sä. Viha ker­too, et­tä asia on tär­keä tai et­tä joku on ylit­tä­mäs­sä ra­jo­ja­ni. On hy­vä­kin, et­tä ei ole au­to­maat­ti­ses­ti val­mis miel­lyt­tä­mään kaik­kia kai­kes­sa, mut­ta sii­tä nou­see­kin sit­ten uu­sia ky­sy­myk­siä: Hy­lä­tään­kö mi­nut, jos sa­non ei? Ra­kas­te­taan­ko mi­nua, jos en yri­tä­kään enää ol­la se mu­ka­va ja myö­täi­le­vä? Raa­ma­tus­sa ope­te­taan pi­tä­mään it­ses­tään koh­tuul­li­ses­ti ja ar­vos­ta­maan it­se­ään. Ei kai Raa­mat­tu ke­ho­ta mei­tä sii­hen, et­tä sal­li­sim­me tois­ten ih­mis­ten käyt­tää mei­tä kyn­nys­mat­to­na.

Vi­han­kä­sit­te­lyp­ro­ses­si­ni on osa am­ma­til­li­sen iden­ti­teet­ti­ni ke­hit­ty­mis­tä. Al­kuun ha­lu­sin, et­tä asi­ak­kaat pi­täi­si­vät mi­nus­ta ai­na ja yri­tin ol­la heil­le mah­dol­li­sim­man ys­tä­väl­li­nen. Si­säl­le­ni ker­tyi pal­jon mus­tuut­ta, kun en sa­noit­ta­nut tur­hau­tu­mis­ta­ni, vaan py­rin ai­na ole­maan val­ta­van dip­lo­maat­ti­nen. En ha­lun­nut aja­tel­la pa­haa asi­ak­kais­ta­ni, mut­ta näin al­koi käy­mään, kun en sa­no­nut heil­le suo­raan hei­dän vir­heis­tään koi­ra­val­jak­ko­a­je­luil­la. Asi­ak­kaat il­mai­si­vat usein­kin pi­tä­vän­sä mi­nus­ta, mut­ta minä tun­sin vi­haa "toi­lai­le­via tu­ris­te­ja­ni" koh­taan.

Eri­tyi­ses­ti tänä tal­ve­na olen tar­peen tul­len sa­man tien py­säyt­tä­nyt val­ja­kot ja sa­no­nut asi­a­no­mai­sel­le, mi­ten ei tule toi­mia. Sit­ten olen voi­nut jat­kaa aje­lua hy­väl­lä mie­lel­lä, ja usein tu­ris­tit ovat­kin ot­ta­neet neu­vois­ta­ni vaa­rin.

En­tä se pel­ko, pi­de­tään­kö mi­nus­ta enää, jos olen suo­ra­sa­nai­nen ja tiuk­ka opas? En­nen tai­sin ol­la vä­hän pas­sii­vi­sag­g­res­sii­vi­nen, kun en sa­noit­ta­nut aja­tuk­si­a­ni ja tun­tei­ta­ni, ja her­kem­mät asi­ak­kaat var­mas­ti ais­ti­vat sen. It­se asi­as­sa luu­len, et­tä tu­ris­tit ar­vos­ta­vat mi­nua en­tis­tä­kin enem­män nyt, kun olen ”no­he­vam­pi”.

Ei täs­sä val­miik­si tule. Edel­leen­kin taan­nun niin työs­sä kuin va­paa-ajal­la. Myös Jee­sus kii­vas­tui. Hän kaa­toi kaup­pi­ait­ten pöy­dät temp­pe­lin edus­tal­la. (Matt. 21.) Jee­sus osoit­ti esi­mer­kil­lään, et­tä hän­kään ei sie­tä­nyt vää­rän­lais­ta toi­min­taa. Raja tuli vas­taan ja Jee­sus osoit­ti sen sel­väs­ti.

Ju­ma­las­ta on to­det­tu, et­tä hän vi­haa syn­tiä, mut­ta ra­kas­taa syn­tis­tä ih­mis­tä. Har­vem­min me ih­mi­set pys­tym­me tun­te­maan puh­das­ta vi­han tun­net­ta il­man tur­me­lus­ta. Ko­vin sitä tun­tee it­sen­sä va­ja­vai­sek­si täs­sä Ju­ma­lan op­pi­kou­lus­sa, mut­ta luo­des­saan ih­mi­sen Ju­ma­la tie­si, mitä te­koa me olem­me. Hän jät­ti meil­le eh­ty­mät­tö­män ar­mon­läh­teen, jos­ta saam­me am­men­taa juu­ri niin pal­jon rai­kas­ta ar­mon­vet­tä kuin tar­vit­sem­me.