Mika Mu­ta­nen

Joi­tain vuo­sia sit­ten Piki-uu­hem­me ka­to­si lai­tu­mel­ta. Et­sim­me lap­sil­le ra­kas­ta lam­mas­ta pit­kään, mut­ta oli kuin maa oli­si niel­lyt sen. Piki oli ai­na vas­tan­nut kut­suun mää­ki­mäl­lä, mut­ta nyt sen ään­tä ei kuu­lu­nut. Lam­mas ei ol­lut ai­em­min läh­te­nyt omil­le teil­leen, jo­ten ar­ve­lim­me, et­tä peto oli syö­nyt sen. Mut­ta mik­si mis­sään ei nä­ky­nyt kamp­pai­lun ja raa­te­lun jäl­kiä?

Usei­ta päi­viä ka­to­a­mi­sen jäl­keen läh­din puo­luk­kaan lä­hei­sel­le hak­kuu­au­ke­al­le. Poi­mies­sa­ni mar­jo­ja säp­säh­din: Piki ma­ka­si so­ra­kuo­pan poh­jal­la ja kat­soi mi­nua su­rul­li­sil­la mus­til­la sil­mil­lään. Lam­mas oli ka­lun­nut kai­ken kas­vil­li­suu­den kuo­pan reu­noil­ta ja tus­kin jak­soi enää pi­tää pää­tään pys­tys­sä. Voi Piki rauk­kaa!

Otin hei­ve­röi­sek­si kuih­tu­neen lam­paan sy­lii­ni ja kan­noin sen lam­po­laan. Oli ar­voi­tus, mik­si Piki oli jät­tä­nyt lau­man, hy­pän­nyt ai­dan yli ja va­el­ta­nut hak­kuu­au­ke­al­le. Mik­si se ei vas­tan­nut kut­su­huu­toi­hin, sil­lä mää­ki­mi­nen oli­si kyl­lä kuu­lu­nut ko­tiim­me as­ti?

Kuopan pohjalta nostettu Piki katsoo paimenta surullisena.

Mika Mutanen

Piki oli tul­lut meil­le Puo­lan­gal­ta ke­säl­lä 2010 kah­den muun lam­paan kans­sa. Lam­paat to­teut­ti­vat unel­man, jos­ta olim­me haa­veil­leet muut­ta­es­sam­me maa­seu­dul­le. Ta­lo­am­me ym­pä­röi­vät nii­tyt re­hot­ti­vat ikä­väs­ti, ja met­sis­sä kas­voi ti­hei­tä pu­si­koi­ta. Voi­si­vat­ko lam­paat siis­tiä met­sät ja muut­taa nii­tyt kuk­ki­vik­si ha­ka­maik­si?

Pi­kis­tä tuli no­pe­as­ti las­tem­me suo­sik­ki­lam­mas ih­mi­sys­tä­väl­li­sen luon­teen­sa vuok­si. Lap­set, jot­ka oli­vat kau­an toi­vo­neet koi­raa lem­mi­kik­si, lait­toi­vat Pi­kil­le kau­la­pan­nan ja läh­ti­vät kä­ve­lyt­tä­mään sitä ta­lu­tus­hih­nas­sa ko­ti­tie­tä pit­kin. Het­ken pääs­tä ty­töt tu­li­vat ko­tiin hies­tä mär­ki­nä. Piki oli kul­ke­nut ojan­poh­jia pit­kin ja syö­nyt ruo­hoa. Se oli pus­ke­nut koko ajan vas­tak­kai­seen suun­taan. Ei sii­tä ol­lut lenk­ki­ka­ve­rik­si.

Lam­paas­ta ei ol­lut myös­kään rat­suk­si. Se ei op­pi­nut is­tu­maan tai me­ne­mään ma­kuul­le. Lo­pul­ta tyy­dyim­me sii­hen, et­tä lam­paan elä­män­teh­tä­vä­nä näyt­ti ole­van syö­mi­nen, mä­reh­ti­mi­nen ja nuk­ku­mi­nen. Piki oli kui­ten­kin eri­tyi­nen la­jis­saan, ja vein sen kou­luun­kin, jos­sa se sai roo­lin op­pi­lait­te­ni met­sä­näy­tel­mäs­sä.

Aluk­si lam­pai­den pito näyt­ti su­ju­van hy­vin. Olim­me muo­dos­ta­neet kä­si­tyk­sen lam­pais­ta kan­sa­kou­lu­jen pai­men­lau­lu­jen ja lam­mas­ker­to­mus­ten avul­la. Ereh­dyim­me pa­has­ti: lam­paat osoit­tau­tui­vat vai­ke­am­mik­si eläi­mik­si kuin olim­me aja­tel­leet. Lam­pai­den myö­tä jou­duim­me kou­luun, jos­sa opim­me jat­ku­vas­ti uu­sia asi­oi­ta. Koin usein ole­va­ni huo­no pai­men.

Kävi kui­ten­kin niin, et­tä kai­ken muun ohel­la lam­paat opet­ti­vat ym­mär­tä­mään myös nii­hin liit­ty­viä raa­ma­tul­li­sia ver­taus­ku­via ai­em­paa pa­rem­min. Kun seu­raa lam­pai­den käyt­täy­ty­mis­tä, tu­lee va­kuut­tu­neek­si sii­tä, et­tä us­ko­vai­set ovat mo­nel­la ta­paa lam­pai­den kal­tai­sia.

Lam­paal­la on usei­ta eri puo­lia ku­ten ih­mi­sel­lä­kin. Lam­mas on toi­saal­ta su­loi­nen lau­ma­e­läin, joka syö lai­tu­mel­la nä­tis­ti ruo­hoa ja mää­kii kau­niis­ti. On vai­kea löy­tää iha­nam­paa nä­kyä kuin vas­ta­syn­ty­nyt ka­rit­sa, joka imee emän ni­sää hän­tään­sä vis­pa­ten. Haus­kaa on myös seu­ra­ta kuu­kau­den ikäi­siä ka­rit­so­ja, jot­ka hyp­pi­vät ta­sa­kä­pä­lää, te­ke­vät mer­kil­li­siä kiep­sah­duk­sia il­mas­sa ja juok­se­vat hur­jaa vauh­tia pe­rä­ka­naa lam­mas­haas­sa.

Lam­pail­la on myös toi­nen puo­li: ne osaa­vat ol­la it­se­päi­siä, ah­nei­ta ja il­kei­tä. Tal­vel­la ne hol­vaa­vat hei­nää ja sot­ke­vat sitä ja­loil­laan. On ta­val­lis­ta, et­tä lam­paat kaa­ta­vat ve­si­as­ti­at ja pa­pa­noi­vat nii­hin. Jos niil­le avaa re­hu­paa­lin, ne jär­si­vät muu­ta­mas­sa päi­väs­sä it­sel­leen kä­ve­ly­sil­lan ja pi­laa­vat ala­puo­li­sen hei­nän ulos­teel­laan ja virt­sal­laan. Pi­kil­lä oli vie­lä­pä omi­tui­nen tapa läh­teä va­el­ta­maan lu­meen ja ju­mit­tua ma­han­sa va­ras­sa met­ri­seen han­keen.

Vaik­ka lam­paan ja­lat näyt­tä­vät jää­te­lö­ti­kuil­ta, ne pys­ty­vät hyp­pää­mään ai­dan yli vai­vat­ta. Jos­kus ne työn­ty­vät läpi tai ryö­mi­vät sen alit­se. Pi­ha­maal­le ka­ran­neet lam­paat te­ke­vät ikä­vää tu­hoa ja sot­kua. Täl­lais­ten kar­ku­lais­ten kans­sa on pai­me­nen kär­si­väl­li­syys ko­e­tuk­sel­la. Tai­ta­va pai­men op­pii, et­tä lam­pai­ta ei voi ajaa ta­kaa, vaan ne pi­tää hou­ku­tel­la ai­tauk­seen lei­pä­pa­lo­jen avul­la.

Lam­paat saat­ta­vat ol­la toi­si­aan koh­taan jul­mia. Emo­lam­mas ei sie­dä toi­sen ka­rit­so­ja, mut­ta jos­kus uu­hi hyl­kää omat­kin ka­rit­san­sa, pus­kee nii­tä sei­nää vas­ten ja tal­loo jal­koi­hin­sa. Kun yöt pi­me­ne­vät ja uu­het tu­le­vat kii­maan, al­kaa päs­sien raju kamp­pai­lu. Sii­nä tais­te­lus­sa voi sar­vi kat­ke­ta ja hei­kom­pi jopa me­neh­tyä.

Kun lau­man kes­kel­le vie re­hu­as­ti­an, al­kaa toi­mia vah­vim­man laki, jos­sa hei­kot ja pie­net jää­vät jal­koi­hin. Jos lam­mas pää­see re­hu­va­ras­toon, se syö it­sen­sä äh­kyyn ja jou­tuu jopa hen­gen­vaa­raan. Lii­an hyvä ruo­ka ei so­vi­kaan lam­pail­le, sil­lä ne ovat ruo­hon­syö­jiä.

Ku­ten Ju­ma­lan lap­set­kin, lam­paat tu­le­vat sai­raak­si vää­rän­lai­ses­ta ruu­as­ta. Tut­tu ja tur­val­li­nen lai­dun­ruo­ho on pa­ras­ta eväs­tä niin lam­pail­le kuin us­ko­vai­sil­le­kin. Uu­den­lai­set tul­kin­nat ja eri­koi­set se­li­tyk­set ovat kuin herk­ku­ja, jot­ka lo­pul­ta sai­ras­tut­ta­vat sa­nan­kuu­li­jat. Kai­kis­ta tär­kein­tä on se, et­tä lam­paat ei­vät syö myrk­ky­kas­ve­ja. Sa­moin vää­rän­lai­nen ja li­haa ruok­ki­va sa­nan­ju­lis­tus myr­kyt­tää kuu­li­jan­sa ja voi joh­taa jopa hen­gel­li­seen kuo­le­maan.

Kris­tit­ty on kuin lam­mas, joka tar­vit­see ym­pä­ril­leen lam­mas­lau­man, Kris­tuk­sen seu­ra­kun­nan. Lau­mal­la täy­tyy ol­la ai­da­tut lai­tu­met. Vaik­ka ai­dan ta­ka­na ruo­ho näyt­tää hou­kut­te­le­val­ta, sin­ne ei saa men­nä. Jos­kus pie­ni ka­rit­sa li­vah­taa ai­dan toi­sel­le puo­lel­le va­hin­gos­sa. Voi sitä sur­ke­aa mää­ki­mis­tä, kun se yrit­tää löy­tää ta­kai­sin emän­sä luo! On tär­ke­ää, et­tä myös ne isom­mat lam­paat, jot­ka kier­te­le­vät ai­to­jen reu­nuk­sia pit­kin, hou­ku­tel­laan lau­man kes­kel­le. Me em­me saa ol­la aja­mas­sa lam­pai­ta ai­tauk­sen ul­ko­puo­lel­le.

Il­man pai­men­ta lam­paat ha­jaan­tu­vat ja jou­tu­vat huk­kaan. Jee­sus on Hyvä Pai­men, joka kut­suu lam­paat luok­seen. Hän hoi­taa heik­ko­ja, lää­kit­see haa­voit­tu­nei­ta ja si­too mur­tu­neen ja­lan. Pai­men huo­leh­tii, et­tä oi­keus to­teu­tuu vah­vo­jen ja heik­ko­jen lam­pai­den kes­ken. Yli­pai­me­nen seu­ras­sa on tur­val­lis­ta ol­la sil­loin­kin, kun elä­mäs­sä tu­lee vas­taan pi­mei­tä ja synk­kiä päi­viä.

Piki-lam­paan ka­to­a­mi­nen opet­ti, et­tä lau­mas­taan ek­sy­nyt lam­mas on tur­va­ton ja sur­kea eläin. Jos en oli­si löy­tä­nyt Pi­kiä ja kan­ta­nut sitä ta­kai­sin lau­maan­sa, se oli­si pian me­neh­ty­nyt näl­kään ja ja­noon. Sil­loin tun­sin ole­va­ni hyvä pai­men.

Ih­mi­nen­kin voi jou­tua elä­mäs­sään ai­van kuin hiek­ka­kuo­pan reu­nal­le, jos­sa on ym­pä­ril­lä vain kui­va ja ve­de­tön maa. Kuo­pas­sa ma­kaa­va hal­vaan­tu­nut tar­vit­see apua; muu­ten se nään­tyy ja kuo­lee pois. Olet­han lä­hel­lä­ni Hyvä Pai­men sil­loin­kin, kun olen ek­sy­nyt ja tur­va­ton!