Mika Mutanen
Kesä 1994 oli ollut hyvin kuuma, ja lämpötila ylitti monena päivänä kolmekymmentä astetta. Elokuun kuudentena päivänä sää muuttui tuuliseksi ja pilviseksi, mikä oli suuri helpotus Pudasjärven kirkkoon saapuneelle hääväelle. Kun hääpari lähti ajamaan juhlien jälkeen kohti Kainuuta, harmaat pilvet vyöryivät kaakosta ja alkoi sataa kaatamalla.
Vettä tuli erityisen rankasti Paltamon Mieslahdessa, jossa sijaitsi morsiamen mummola. Emme voineet silloin aavistaa, että kuuden vuoden päästä vaaran rinteeseen nousisi rakas Kaskelan kotimme. Kaksikymmentäneljä vuotta myöhemmin koettiin jälleen rankkasade, joka sillä kertaa merkitsi kyynelten päivää. Mutta juuri nyt oli ilon päivä, ja hääpari jatkoi matkaansa vesisateessa kohti Kajaania.
Myös kesä 2018 oli kuuma ja kuiva. Vaimoni Aino makasi sairasvuoteessa ihmeellisen levollisena ja tyynenä, vaikka hänen kipunsa lisääntyivät päivä päivältä. Muu perhe lähti Äänekosken Suviseuroihin, mutta jäimme vaimoni kanssa kotiin. Seuraradio oli päällä päivät ja yöt, ja saimme seurapuheista ja ohjelmista suurta lohtua. Erityisen liikuttavaa oli, kun puhuja lähetti taivaan terveisiä kotona ja sairasvuoteessa oleville.
Eräs tilanne jäi lähtemättömästi mieleen: laitoin ruokaa keittiössä ja Aino istui vieressäni pieneksi kuihtuneen ruoka-annoksensa ääressä. Puheen aluksi luettiin esirukouspyynnöt. Ystävät pyysivät esirukousta vakavasti sairastuneen perheenäidin puolesta, että hän paranisi ja perhe saisi voimia koettelemusten alla. Koimme silloin voimakkaasti uskonystävien esirukouksiin kätketyn salatun voiman. Se myös auttoi tyytymään Jumalan tahtoon.
Heinäkuun puolessa välissä koitti Reisjärven opistoseurat. Perjantaina iltapäivällä oli saarna, jossa puhuja kertoi kuningas Hiskian kärsimyksestä ja sairaudesta. Olin käyttämässä lapsia rannalla uimassa ja kuuntelin seurapuhetta autossa samalla lapsia tarkaten. Saarnan jälkeen puhelin soi, ja sieltä kuului Ainon värisevä ääni: "Mika, kuuntelitko tuon äskeinen saarnan? Se oli uskon saarnaa, minulle tarkoitettu." Olin kuunnellut saman puheen; se oli ollut myös minua varten.
Reisjärven seurojen jälkeen maanantaina Ainon vointi heikkeni entisestään. Päätimme lähettää nuorimmat lapset tädin luo Muhokselle, että voisin auttaa vaimoani sairaalassa. Emme olisi voineet silloin aavistaa, että hän lähti viimeistä kertaa kodistamme.
Sairaalassa laboratoriotestit osoittivat, että Ainon elimistö oli romahtamispisteessä. Kivut yltyivät, ja käyttöön otettiin kipupumppu. Keskiviikkona onkologi kertoi, että edessä on saattohoitovaihe. Kun hain lapset torstaina junalta, he kysyivät toiveikkaasti: "Isä, milloin äiti tulee kotiin?" Jouduin antamaan lapsille vastauksen, joka riipaisi sielun pohjasta asti: "Äiti on nyt huonossa kunnossa, eikä tule enää kotiin."
Perjantaina menimme koko perheellä sairaalaan. Vuoteessa lepäsi hauras potilas, joka odotti jo kutsua taivaan kotiin. Aino oli niin rauhallinen ja valoisa, että mietin, mikä vaikutus voimakkailla kipulääkkeillä oli hänen mielialaansa. Toisaalta hän oli ollut koko sairautensa ajan ihmeellisen rauhallinen. Hän toivoi, että laulaisimme hänelle rakkaan Siionin laulun Oi, katsohan lintua oksalla puun (SL 1976:192). Kävi niin, että vain Aino lauloi ja muut itkivät.
"Oi, jospa kuin lintunen päiväni vain myös kiittäen alkaa mä voisin
ja murheetta, vaikkakin puuttehissain, niin ain Isän hoidossa oisin!
Ei lapsensa tarvitse surra."
"Äiti, tulethan sinä vielä kotiin?" kysyi nuorin lapsistamme laulun jälkeen. Aino-äiti hymyili ja vastasi yllättävästi: "Minusta tuntuu, että kyllä minä tulen vielä kotiin." Miksi hän antoi lapsille epärealistista toivoa? Eihän kotiin palaminen ollut enää mahdollista.
Viimeisinä tunteina Ainon luona oli rakkaimpia ihmisiä. Seuraavana yönä hänen Mirja-siskonsa soitti ja pyysi tulemaan sairaalaan, sillä Ainon vointi oli heikentynyt. Sairaalaan tullessani tilanne oli hieman helpottunut. Puhuimme lämpimästi ja siunasimme toisiamme. Siinä siunauksessa tuntui jo taivaan kosketusta. Hän kuitenkin toivoi, että menen kotiin lasten tueksi, sillä he tarvitsivat kipeästi isää. Äidin rakkaus säilyi loppuun asti.
Aamulla sain puhelun vanhimmalta tyttäreltämme: "Äiti ei elä enää pitkään, tule heti sairaalaan." En ehtinyt ajoissa perille, sillä vain hetkeä aiemmin enkelit olivat saapuneet Ainon vuoteen viereen ja saattaneet hänet iäiseen leposijaan. Sairaalavuoteella näin rakkaan vaimoni ajallisen ruumiin, josta sielu oli lentänyt perhosen lailla ikuisen kesän maahan.
Kun tieto äidin kuolemasta tuli kotiin, koitti niin suuri suru, etteivät mitkään sanat riitä sitä kuvaamaan. Lapset hakivat turvaa isästä ja läheisistä. Nuoriso vetäytyi kukin omaan soppeensa, joku pakeni pihalle ja joku metsään. Isää tarvittiin yhtä aikaa joka puolella: lohduttamassa pienimpiä, tukemassa isompia ja etsimässä nuorisoa ulkoa. Jälkeenpäin olen kuvannut sitä kyynelten päiväksi, Lacrimosa dies illa. Jotain pientä aavistusta siitä voi tarjota Mozartin Requiemin Lacrimosa: "Pie Jesu Domine, Dona eis requiem. Amen."
Tuona kyynelten päivänä taivas itki ja vesi ryöppysi Kaskelassa kiivaammin kuin koskaan aiemmin. Mieleeni palautui tilanne kaksikymmentäneljä vuotta aiemmin, kun olimme ajaneet Mieslahden läpi kovassa sateessa. Silloin oli naurun ja ilon päivä, nyt itkun ja surun. Tällä kertaa vettä tuli niin paljon, että kotitietä pitkin alkoivat virrata vuolaat purot. Vesi tempaisi mukaansa kiviä ja soraa ja aiheutti tiehen syvät urat ja vajoamat.
Samoin läheisten suru oli voimakasta. Se tuntui ravistelevan mielen syövereitä. Sisäiset padot murtuivat, ja suru murensi maata myös niiltä tutuilta poluilta, joita perheemme oli kulkenut jo kaksi vuosikymmentä. Lapset itkivät tuona päivänä äidin perään, ja eräs pienimmistä otti kiikaritkin uunin päältä ja etsi äitiä sadepilvien lomasta.
Illalla tein siskonpedin makuuhuoneen lattialle ja keräsin lapset ympärilleni. Aloin kertoa lapsilleni rauhoittavaa tarinaa. Samalla sovimme, että jatkamme itkua kello kahdeksan aamulla. Lapset rauhoittuivat ja nukahtivat, ja pian koko talo hiljeni.
Yöllä säpsähdin ja heräsin lapsen puheeseen. Näin, miten lapseni makasi sängyllä kädet ristissä rinnan päällä. Hänen vaaleat kiharansa olivat levittäytyneet tyynyn ympärille. Ihmettelin, kun näin hänen katseensa: se oli ihmeellisen levollinen. Silmät tähtikirkkaina ja suu onnellisessa hymyssä hän katsoi ylös ja puheli jonkun kanssa.
Kun kysyin asiaa, hän kertoi juttelevansa äidin kanssa. Hyvästelyjen ja lentosuukkojen jälkeen lapsen silmät painuivat kiinni. Uneksiko lapsi vai kävikö äiti sittenkin hänen luonaan? Koin tilanteen voimakkaasti ja mietin sitä pitkään yöllä mielessäni.
Herätessäni riensin kertomaan öisestä tapahtumasta kodissa olleille sukulaisille. Juuri, kun olin päättänyt kertomuksen, toinen lapsi riensi luoksemme itkettynein silmin: hänkin oli kohdannut yöllä äidin. Unessa äiti oli tullut autolla perheen luo ja kertonut, että hänellä on nyt kaikki hyvin. Äiti oli halannut lasta ja sanonut rakastavansa häntä. Hän oli myös turvallisesti lohduttanut, että isä pitää lapsista hyvää huolta. Äiti oli mennyt takaisin autoon, mutta lapsi ei ollut kyennyt avaamaan ovea. Auto oli yllättäen muuttunut kultaisiksi vaunuiksi ja lähtenyt kohoamaan kohti taivasta. Koko perhe oli hyvästellyt ja huiskuttanut äidin perään.
Seuraavana päivänä lapset olivat levollisia ja leikkivät rauhallisesti. Yöllä äidille lentosuukkoja lähetellyt lapsi halusi välttämättä päästä pihakeinuun, vaikka edelleen satoi. Hän pyysi kovia vauhteja, että pääsisi lähemmäksi taivasta ja äitiä. Oli kuin taivaasta lähetetty sade olisi hetkeksi huuhtonut surut lasten mielistä.
Koimme vahvasti, että Aino-äiti hyvästeli perheen pienimmät unessa ja lähetti terveisiä muullekin perheelle. Kyynelten lomassa muistelin sitä Ainon lupausta, jota olin sairaalassa kovasti epäillyt: ”Kyllä äiti tulee vielä kotiin.”
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys