Mika Mu­ta­nen

Ou­lu­jär­ven Är­jän­se­läl­lä, kes­kel­lä laa­jaa ulap­paa, on mi­tä­tön saa­ri ni­mel­tään Uu­pu­nut. Ni­men al­ku­pe­rä juon­tuu sii­tä, et­tä se on ai­ko­jen saa­tos­sa toi­mi­nut ve­nei­li­jöi­den le­väh­dys­paik­ka­na. Kar­tan pe­rus­teel­la voi hy­vin ku­vi­tel­la, mik­si vä­sy­neet ter­van­sou­ta­jat an­toi­vat luo­dol­le tuon ni­men. Näl­käis­tä lin­nun­poi­kaa muis­tut­ta­va Uu­pu­nut oli traa­gi­sen ta­pah­tu­man kes­ki­pis­tee­nä myös 25 vuot­ta sit­ten, kun Ou­lu­jär­ven jär­vi­pe­las­ta­jat sai­vat vii­me het­kes­sä tur­vaan huk­ku­mai­sil­laan ol­leet nel­jä nuor­ta. Pe­las­tu­mi­nen oli hius­kar­van va­ras­sa, sil­lä vene oli jo puo­lil­laan vet­tä ja nuo­ret kyl­mis­sään ja nään­nyk­sis­sä.

Li­ki­main kuu­si vuot­ta sit­ten kat­se­lin Ou­lu­jär­ven ava­raa jää­kent­tää kor­ke­am­mal­ta, vaa­ran rin­teel­tä. Oli kir­peä pak­kas­päi­vä, ja ken­gät na­ri­si­vat lu­mi­sel­la tiel­lä. Mies­lah­den rin­ne­kuu­si­kot ja le­pi­kot not­kui­vat kuu­ra­taa­kan al­la. Ne odot­ti­vat suo­ja­sää­tä, sil­lä tyk­ky­lu­mi oli tai­vut­ta­nut vaa­ro­jen puus­toa säh­kö­lin­jo­jen pääl­le ym­pä­ri Kai­nuu­ta. Säh­köt kat­ke­si­vat usei­den päi­vien ajak­si, ja mo­nen asun­non läm­pö oli tu­li­si­jo­jen va­ras­sa. Ot­sa­lam­put ja kynt­ti­lät toi­vat va­loa tam­mi­kuun pi­mey­teen. Vie­lä­kin vai­ke­am­paa oli niil­lä, jot­ka yrit­ti­vät epä­toi­von hii­pies­sä hoi­taa eläi­mi­ään ja lyp­sää leh­mi­än­sä säh­köt­tö­mis­sä na­ve­tois­saan. Jos­sain vaa­ro­jen rin­ne­met­sis­sä lä­peen­sä mä­rät ja rät­ti­vä­sy­neet säh­kö­mie­het kor­ja­si­vat lin­jo­ja niin uut­te­ras­ti kuin tai­si­vat. Ris­ti­jär­ven poh­joi­so­sas­sa, Peu­ra­vaa­ran ky­läs­sä lin­jat piti jopa ra­ken­taa ko­ko­naan uu­del­leen lu­mi­tu­ho­jen vuok­si. Oli kii­re, sil­lä tam­mi­kuun hyy­tä­vät pak­ka­set oli­vat al­ka­mas­sa.

Syk­sy oli ol­lut mi­nul­le ras­kas. Uu­si työ­paik­ka, työ­ka­ve­rit ja op­pi­laat oli­vat tuo­neet elä­mää­ni pal­jon hy­vää, mut­ta uu­pu­mus ja epä­var­muus oli­vat hii­pien val­lan­neet mie­le­ni päi­vien ly­he­tes­sä ja tal­ven lä­hes­ty­es­sä. Se tun­tui epä­ta­val­li­sel­ta, sil­lä ai­em­min olin ol­lut par­haim­mas­sa vi­rees­sä kes­ki­tal­vel­la. Luok­ka­työs­ken­te­ly ja ih­mis­ten ali­tui­nen koh­taa­mi­nen al­koi­vat tun­tua yhä ras­kaam­mal­ta. Vii­den­tois­ta vuo­den ajan olin ol­lut sa­mas­sa ky­lä­kou­lus­sa, mut­ta ast­man pa­he­ne­mi­nen ja ää­nen me­net­tä­mi­nen oli­vat pa­kot­ta­neet vaih­ta­maan työ­paik­kaa. Oman pai­kan löy­tä­mi­nen ei ol­lut help­poa, sil­lä tämä oli jo kol­mas työ­paik­ka kah­den vuo­den si­säl­lä. Myös per­hees­säm­me oli asi­oi­ta, jot­ka oli­vat vuo­sien saa­tos­sa vie­neet voi­mia. Vau­va­per­heen huo­let oli­vat muut­tu­neet vai­ke­am­mik­si las­ten vart­tu­es­sa nuo­ruu­teen. Nämä huo­let ei­vät pois­tu­neet nu­kut­ta­mal­la, syöt­tä­mäl­lä tai sy­lis­sä pi­tä­mäl­lä, vaan mur­heet siir­tyi­vät sy­dä­miin ja mie­liin.

Puo­len tun­nin työ­mat­kan ai­ka­na saa­toin muis­taa ru­kouk­sis­sa­ni per­het­tä­ni ja it­se­ä­ni. Syk­syn ai­ka­na ru­kouk­set pi­te­ni­vät ja tu­li­vat tois­tu­vik­si. Syys­lo­man jäl­keen huo­ma­sin, et­tä ru­kous­het­ke­ni jat­kui­vat kau­pun­kiin ja lo­pul­ta ai­na kou­lun por­til­le as­ti. Ru­kouk­sien sävy muut­tui niin, et­tä niis­tä tuli ru­kous­tais­te­lu­ja. On­nek­si en sil­loin tien­nyt, et­tä seu­raa­van vuo­den ai­ka­na ne tu­li­si­vat muut­tu­maan haak­si­rik­koi­sen hä­tä­huu­dok­si: Her­ra au­ta, me hu­kum­me! En­nen jou­lua oli pak­ko ha­kea apua. Jäin uu­pu­muk­sen ta­kia sai­ras­lo­mal­le en­nen jou­lu­lo­maa. Toi­voin, et­tä kol­men vii­kon loma oli­si hel­pot­ta­nut ti­lan­net­ta, mut­ta niin ei käy­nyt.

Tam­mi­kuun alus­sa jak­soin käy­dä työ­pai­kal­la kol­me päi­vää. Mie­le­ni ja ai­vo­ni aje­leh­ti­vat su­me­as­sa us­vas­sa. Me­ne­tin vä­hi­tel­len toi­min­ta­ky­ky­ni täy­sin. Vai­mo­ni loh­dut­ti ja tuki, ja sain tu­kea myös kou­lun reh­to­ril­ta, op­pi­lail­ta ja ko­deil­ta. Kes­ki­viik­ko­na huo­ma­sin, et­tä en ky­en­nyt enää sel­ke­ään ajat­te­luun tai toi­min­taan. Opet­ta­jan työ kävi mah­dot­to­mak­si. Kir­joi­tin ko­tei­hin Wil­ma-vies­tin ja il­moi­tin opet­ta­jain­ko­kouk­ses­sa jää­vä­ni sai­ras­lo­mal­le. Näin mo­nen häm­men­ty­neet kat­seet, sil­lä ti­lan­tee­ni tai­si ol­la useim­mil­le täy­del­li­nen yl­lä­tys. Il­ta­päi­väl­lä ta­pa­sin vai­mo­ni kau­pun­gil­la so­vi­tus­sa pai­kas­sa ja il­moi­tin, mitä oli ta­pah­tu­nut. Hän kat­soi mi­nua jär­kyt­ty­nee­nä ja sa­noi: – Oli­sit kes­kus­tel­lut en­sin mi­nun kans­sa­ni! Ker­roin ti­lan­tees­ta, ja hän ym­mär­si, jäl­leen ker­ran. Ra­kas vai­mo­ni oli ol­lut saat­ta­ja­ni ar­jes­sa ja tai­vas­mat­kal­la jo 24 vuot­ta.

Tam­mi­kui­sel­la ky­lä­tiel­lä as­ke­lee­ni oli­vat kui­ten­kin ih­meel­li­sen ke­vy­et, niin ke­vy­et, et­tä tun­sin niis­tä huo­noa omaa­tun­toa. Voin­ko minä ol­la oi­ke­as­ti työ­uu­pu­nut? Koh­ta­puo­lin saa­vuin pi­ha­tiel­le­ni, nou­sin sen jyrk­kää rin­net­tä ylös ja näin edes­sä­ni lu­mi­set ai­dat ja pii­pus­ta nou­se­van sa­vu­va­nan. Si­säl­lä tun­sin lei­vi­nuu­nin läm­mön ja vas­ta­lei­vo­tun lei­vän tuok­sun. Pian myös koh­ta­sin sy­dä­mel­li­sen puo­li­so­ni iloi­sen hy­myn. Het­ken pääs­tä ko­tiin rien­täi­si­vät myös nuo­rim­mat lap­sem­me ja muu­ta­man tun­nin ku­lut­tua ylä­kou­lu­lai­set ja lu­ki­o­lai­set. Ko­to­na koin vir­kis­ty­vä­ni ja toi­pu­va­ni.

Her­ran tei­tä ei ai­na ym­mär­rä, mut­ta jäl­keen­päin mi­nul­le sel­vi­si tä­män tar­koi­tus: Ju­ma­la val­mis­ti mi­nua ja puo­li­so­a­ni vii­mei­sel­le yh­tei­sel­le mat­kal­lem­me, joka oli ly­hy­em­pi kuin us­koim­me­kaan. En­nen kun ke­don päi­vän­kak­ka­rat oli­vat va­ris­ta­neet te­rä­leh­ten­sä, hän­tä ei enää ol­lut. Elo­kuus­sa mul­taan las­ket­tiin tyh­jä ko­te­lo­kop­pa, hä­nen ajal­li­sen ruu­miin­sa kuo­ret. Hie­man ai­em­min, kes­kel­lä kau­nein­ta ke­sää, per­ho­nen oli le­vit­tä­nyt sii­pen­sä ja len­tä­nyt ikui­sen su­ven maa­han. Ker­ron ly­hy­es­tä saat­to­mat­kas­tam­me li­sää seu­raa­vas­sa blo­gis­sa­ni.