Mika Mu­ta­nen

Jos joku väit­tää näh­neen­sä len­tä­vän leh­män, lä­hin­nä nau­res­ke­lem­me. Jos hän jat­kaa int­tä­mis­tään, alam­me pian epäil­lä hen­ki­lön hen­kis­tä hy­vin­voin­tia. Kos­ka leh­mä pai­naa sa­to­ja ki­lo­ja, ei­kä se­läs­sä ole min­kään­lai­sia sii­ven­tyn­kiä, se on täy­del­li­ses­ti len­tä­mi­seen so­peu­tu­ma­ton otus. Asi­an mah­dot­to­muut­ta ku­vaa sa­non­ta ”Kun leh­mät len­tä­vät, on lyp­sä­jäl­lä va­paa­päi­vä.” Kum­paa­kaan ei ole tain­nut kos­kaan ta­pah­tua.

Lä­hes yh­tä har­vi­nai­nen asia on len­tä­vä ja volt­te­ja te­ke­vä sa­ta­ki­loi­nen päs­si. Se ei kui­ten­kaan ole täy­sin mah­do­ton­ta, sil­lä olen it­se kah­den(sa­dan) hen­ki­lön läs­nä ol­les­sa to­dis­ta­nut moi­sen ta­pauk­sen. Tar­kal­leen ot­ta­en päs­si ei sil­loin­kaan ihan omin sii­vin len­tä­nyt, vaan se tar­vit­si sii­hen jon­kin ver­ran myös mi­nun apu­a­ni.

Mi­ten sit­ten päs­si teh­dään len­to­ky­kyi­sek­si? Sii­hen tar­vi­taan seu­raa­vat asi­at:

– päs­si

– pres­su­hö­kö­tys

– pe­rä­kär­ry

– ha­ja­mie­li­nen lam­pu­ri

– noin 80 km/h no­peus.

Al­ka­es­sam­me ko­ti­tar­ve­lam­pu­reik­si olim­me ide­a­lis­te­ja. En­sim­mäi­nen kau­nis pe­ri­aa­te oli se, et­tä lam­paat saa­vat elää per­he­kes­keis­tä elä­mää. Jo en­sim­mäi­se­nä ke­vää­nä ka­rit­soi­den jouk­koon syn­tyi kak­si su­lois­ta päs­siä. Kun kesä tait­tui syk­syk­si, näis­tä kul­lan­nu­puis­ta tu­li­kin il­kei­tä vei­ja­rei­ta. Niil­lä oli ni­mit­täin ta­pa­na pus­kea var­sin­kin mies­puo­li­sia ih­mi­siä to­sis­saan ja lu­jaa. Mikä epä­rei­luin­ta, ne te­ki­vät sen yl­lät­tä­en ja ta­kaa­päin.

Pää­tim­me ve­täy­tyä ja jät­tää lam­paat omaan per­hei­dyl­liin­sä. Kun syk­syl­lä tuli pi­me­ät yöt, uu­het tu­li­vat kii­maan. Sil­loin al­koi päs­seil­lä tap­pe­lu, jon­ka ku­vaa­mi­nen ei ole täs­sä asi­al­lis­ta. Lop­pu­tu­los kui­ten­kin oli, et­tä toi­ses­ta tuli val­ta­päs­si, ja toi­nen jou­tui ve­ris­sä päin yö­py­mään lam­mas­haan nur­kas­sa ole­van kuu­sen al­la.

Jat­kos­sa teim­me­kin niin, et­tä lai­toim­me kaik­ki päs­sit hy­vis­sä ajoin pa­kas­te­pus­sei­hin. Omien päs­sien si­jas­ta lai­na­sim­me naa­pu­ri­kun­nas­ta päs­siä, jon­ka ai­no­a­na teh­tä­vä­nä oli toi­mia isyy­den alul­le­pa­ni­ja­na. Sen jäl­keen se pa­lau­tet­tiin ko­ti­paik­kaan­sa.

On­gel­ma oli päs­sin kul­jet­ta­mi­nen. Ko­kei­lim­me sitä au­ton si­säl­lä, mut­ta jos­tain syys­tä lam­paat tyk­kää­vät eri­tyi­sen pal­jon pa­pa­noi­da au­tos­sa, jo­ten idea hau­tau­tui pian. Sit­ten sain älyn­vä­läyk­sen: tein pe­rä­kär­ryyn lau­das­ta ja kak­kos­kak­ko­ses­ta kul­je­tus­hä­kin. Olin omas­ta mie­les­tä­ni kek­se­li­äs, sil­lä ka­tos toi­mi kul­je­tus­teh­tä­vän­sä li­säk­si myös lai­dun­suo­ja­na. Mie­les­sä­ni jopa vi­lah­ti aja­tus kir­ves­mie­hen am­ma­tis­ta.

Use­a­na vuon­na kul­je­tim­me päs­se­jä pe­rä­kär­rys­sä täl­lai­ses­sa ka­tok­ses­sa. Yleen­sä muis­tin si­toa hö­kö­tyk­sen lii­noil­la pe­rä­kär­ryyn, mut­ta yh­den ker­ran unoh­din si­to­mi­sen. Sil­loin se ta­pah­tui – ni­mit­täin päs­sin len­tä­mi­nen.

Mus­ta­tur­pa oli kilt­ti päs­si, mut­ta erää­nä mar­ras­kui­se­na pak­ka­saa­mu­na se vain tuli ai­tauk­ses­ta ulos ja kä­ve­li ul­ko-oven eteen. Se oli merk­ki­nä sii­tä, et­tä hom­ma oli nyt hoi­det­tu, ja nais­vä­en luo­na ei ol­lut enää haus­kaa. Päs­si kai haa­vei­li ko­ti­pai­kas­taan, jos­sa se ele­li van­han ruu­na­he­vo­sen kans­sa lep­poi­saa poi­ka­mie­se­lä­mää.

Pa­nim­me toi­mek­si ja asen­sim­me ka­tok­sen pe­rä­kär­ryyn. Kie­doim­me sen sei­nät pres­suil­la, sil­lä em­me ha­lun­neet sil­min­nä­ki­jöi­tä eri­kois­kul­je­tuk­sel­lem­me. Si­doim­me Mus­ta­tur­van köy­des­tä kiin­ni hö­kö­tyk­sen nurk­kaan ja läh­dim­me aja­maan koh­ti Ris­ti­jär­veä. Tär­keim­män si­don­nan kui­ten­kin unoh­din, ja se oli­kin koi­tua niin päs­sin kuin mei­dän­kin koh­ta­lok­sem­me.

Mu­kaa­ni läh­ti van­hin poi­ka­ni avuk­si ja pie­nem­pi tyt­tö hy­väs­te­le­mään päs­siä. Ajo­mat­kan vaa­ti­vin osuus oli 10 ki­lo­met­rin mit­tai­nen pät­kä Vii­tos­tiel­lä vilk­kaan lii­ken­teen se­as­sa. Mat­ka su­jui rat­toi­sas­ti ja Mus­ta­tur­pa vai­kut­ti pe­rä­kär­rys­sä tyy­ty­väi­sel­tä. Myös au­ton si­säl­lä käy­tiin lep­poi­saa ru­pat­te­lua. Vä­hi­tel­len us­kal­sin nos­taa ajo­no­peu­te­ni noin 80 ki­lo­met­rin tun­ti­no­peu­teen.

Mut­ta sit­ten ta­pah­tui jo­tain, joka jät­ti ikui­set polt­to­ar­vet sekä verk­ko­kal­vol­le et­tä nä­kö­her­mos­too­ni: Näin taus­ta­pei­lis­sä lii­ket­tä. Kau­huk­se­ni huo­ma­sin, et­tä Mus­ta­tur­pa kiep­pui volt­te­ja noin kuu­den met­rin kor­keu­des­sa pres­su­hö­kö­tyk­sen kans­sa! Löin vä­lit­tö­mäs­ti jar­rut poh­jaan ja lai­toin hä­tä­vil­kut pääl­le. Jä­tin poi­ka­ni tien­var­teen seu­raa­vin saa­te­sa­noin: ”Käy ke­rää­mäs­sä tien var­rel­ta päs­sin­kap­pa­leet, niin minä kään­nän au­ton ja tu­len aut­ta­maan!”

Kun pää­sin ta­kai­sin, on­net­to­muus­pai­kal­la oli jär­kyt­tä­vän pit­kä au­to­jo­no, joka kas­voi noin kym­me­nen au­ton mi­nuut­ti­vauh­dil­la. Hä­tään­ty­neen nä­köi­siä ih­mi­siä nou­si vir­ta­naan au­tois­ta. Mie­tin katu-us­kot­ta­vaa se­li­tys­tä, mut­ta mi­tään jär­ke­vää tai jär­je­tön­tä puo­lus­tus­ta ei tul­lut mie­lee­ni. Kä­ve­lin­kin pai­kal­le tais­tel­len täy­del­lis­tä lu­his­tu­mis­ta­ni vas­taan.

Mut­ta mitä ih­met­tä! Mus­ta­tur­pa söi mui­na mie­hi­nä ruo­hoa tien­pen­kal­la. Jol­lain kei­nol­la köy­si­kin oli läh­te­nyt sen kau­las­ta ir­ti. Ja kul­je­tus­hö­kö­tys oli tien lai­das­sa va­hin­goit­tu­mat­to­ma­na. Pai­kal­le rien­tä­nyt poi­ka­ni kes­kus­te­li häm­mäs­te­le­vien ih­mis­ten kans­sa ta­pah­tu­nees­ta.

Kun pak­ka­sim­me hö­kö­tyk­sen ja päs­sin uu­del­leen pe­rä­kär­ryyn, koin niin suur­ta hä­pe­ää kuin mies vain voi ko­kea. Eh­kä joku pys­tyy sa­mais­tu­maan tun­tee­see­ni. Täl­lä ker­taa si­doin ka­tok­sen pe­rä­kär­ryyn kiin­ni kai­kis­ta pak­suim­mil­la lii­noil­la. Hil­jai­si­na mut­ta hel­pot­tu­nei­na pääs­tim­me au­to­let­kan ohit­sem­me ja ajoim­me päs­sin ko­ti­paik­kaan huo­mat­ta­van hil­jai­sel­la no­peu­del­la.

Oli häm­mäs­tyt­tä­vää, et­tä päs­sil­le ei ta­pauk­sen joh­dos­ta koi­tu­nut mi­tään vam­mo­ja. Ko­ti­pai­kas­saan se vain hy­päh­ti muit­ta mut­kit­ta ai­tauk­sen si­sä­puo­lel­le ja juok­si ori­ka­ve­rin­sa luo. Lam­pu­ri, joka oli yh­tä rau­hal­li­nen kuin hä­nen päs­sin­sä­kin, ei ol­lut ta­pauk­ses­ta mok­sis­kaan. ”Van si­tä­hän sat­tuu.”

Mie­tim­me jäl­keen­päin tätä ih­meel­lis­tä len­to­näy­tös­tä. Tu­lim­me sii­hen tu­lok­seen, et­tä päs­sin pe­las­ti jäi­nen tien­pin­ta, pur­jee­na toi­mi­nut pres­su­hö­kö­tys ja päs­sin kau­laan si­dot­tu naru. Ku­kaan ei näh­nyt ta­paus­ta lä­hel­tä, mut­ta oli il­meis­tä, et­tä päs­si oli las­keu­tu­nut tiel­le peh­me­äs­ti kuin las­ku­var­jo­hyp­pää­jä.

Mikä on ta­ri­nan hen­gel­li­nen an­ti? En ole tä­hän men­nes­sä kek­si­nyt mi­tään ope­tus­ta, ja jos sel­lai­sen kek­si­sin, se oli­si var­sin teen­näi­nen. Maal­li­nen ope­tus kui­ten­kin on se, et­tä muis­ta tur­va­vyön käyt­tö. Ja sido päs­si hy­vin kiin­ni kul­je­tus­hö­kö­tyk­seen. En­nen kaik­kea sido hö­kö­tys huo­lel­li­ses­ti kiin­ni pe­rä­kär­ryyn vaik­ka poh­jan kaut­ta kier­tä­en. Nel­jän­te­nä kan­nat­taa var­mis­taa, on­ko täl­lai­nen kul­je­tus­me­ne­tel­mä lain­mu­kai­nen.

Vii­des ope­tus on se, et­tä ai­na ei kan­na­ta sääs­tää. Mut­ta jos joku ha­lu­aa kai­kes­ta huo­li­mat­ta mo­ni­käyt­tö­lam­mas­kul­je­tus­suo­jan ra­ken­nu­soh­jeet, täs­sä oli­si kuva sii­tä:

Mika Mutanen