Jos sai­sit va­li­ta kai­kis­ta ren­tout­ta­vim­man lo­ma­koh­teen, mi­hin läh­ti­sit? Vii­me ke­sä­nä teim­me Ee­va-vai­mo­ni kans­sa upe­an mat­kan Ita­li­an Al­peil­le. Eh­do­tin reis­sun jäl­keen, et­tä voi­sin va­li­ta seu­raa­van lo­ma­mat­kam­me koh­teen. Ha­lu­sin in­nok­kaas­ti esi­tel­lä vai­mol­le­ni pai­kan, jo­hon olin ai­em­min suu­res­ti ihas­tu­nut.

Kuva Mika Mutaselta

Olin käy­nyt itä­ra­jan tun­tu­mas­sa si­jait­se­vas­sa syr­jäi­ses­sä laak­sos­sa en­si ker­ran vel­je­ni To­min kans­sa vuon­na 1996 ja uu­del­leen kol­men van­him­man poi­ka­ni kans­sa vuon­na 2016. Mat­kam­me koh­de säi­ly­köön sa­lai­suu­te­na – to­sin tark­kaa­vai­nen lu­ki­ja voi teks­ti­ni pe­rus­teel­la teh­dä sii­tä yh­den jos toi­sen­kin pää­tel­män.

Läh­dim­me mat­kaan syys­kuun puo­les­sa­vä­lis­sä, kun rus­ka oli La­pis­sa par­haim­mil­laan. Ajo­mat­kaa tuli pi­ki­tie­tä pit­kin 370 ki­lo­met­riä, min­kä jäl­keen edes­sä oli 50 ki­lo­met­rin mit­tai­nen so­ra­tie. Sit­ten ohi­tim­me ”Ylei­nen tie päät­tyy” -kyl­tin, jos­ta piti vie­lä ajaa 20 ki­lo­met­riä kuop­pais­ta met­sä­au­to­tie­tä. Au­tol­ta oli noin kol­men tun­nin va­el­lus mää­rän­pää­häm­me, ja juu­ri en­nen hä­mä­rän las­keu­tu­mis­ta saa­vuim­me pe­ril­le sa­lai­seen hir­si­mök­kiin.

Mik­si ha­lu­an säi­lyt­tää lo­ma­koh­teem­me tun­te­mat­to­ma­na? En­sin­nä­kin paik­ka si­jait­see kau­ka­na tu­ris­ti­vir­to­jen ulot­tu­mat­to­mis­sa, ei­kä sin­ne kan­tau­du mi­tään ih­mi­sen tuot­ta­maa ään­tä. Li­säk­si seu­tu on täy­sin va­lo­saas­teen ul­ko­puo­lel­la, jo­ten sin­ne ei näy las­ket­te­lu­kes­kus­ten, tuu­li­voi­ma­loi­den tai ra­di­o­mas­to­jen va­lo­ja. Ja mikä pa­ras­ta, mök­ki si­jait­see tun­tu­rien vä­li­sen laak­son poh­jal­la, jos­sa ei ole lain­kaan verk­ko­yh­teyk­siä. Siel­lä jos jos­sain voi ope­tel­la kes­kus­te­le­maan ja viet­tä­mään rau­hal­lis­ta ai­kaa il­man huo­mi­o­ta va­ras­ta­vaa sä­tei­le­vää kä­den­jat­ket­ta.

Kuva Mika Mutaselta

Alu­een luon­to on mo­nin ta­voin ai­nut­laa­tui­nen. Ym­pä­ris­tös­sä on jo vah­va tun­tu sii­tä, et­tä ol­laan suun­nat­to­man laa­jan itäi­sen tai­ga­met­sän reu­na­mil­la. Met­sien val­ta­puu­na on kynt­ti­län­mal­li­nen kuu­sen ala­la­ji, si­pe­ri­an­kuu­si, joka muus­ta La­pis­ta poi­ke­ten muo­dos­taa puu­ra­jan tun­tu­rei­den hui­pul­la. Seu­dun tun­tu­rit ovat jyrk­kä­piir­tei­siä, ja nii­den vä­lis­sä on sy­viä rot­ko­laak­so­ja, joi­hin las­keu­tuu rin­tei­tä pit­kin kirk­kai­ta pu­ro­ja vet­tä kuo­hu­ten ja pärs­ky­en. Tun­tu­rien ja laak­so­jen jyr­kis­tä kal­li­o­sei­nä­mis­tä voi löy­tää li­säk­si lu­kui­sia kieh­to­via tun­tu­ri­kas­ve­ja.

Revontulten leikkiä tunturimökin yllä 1.1.2024

Pauli Mutanen

Hir­si­mö­kis­säm­me oli vie­lä­pä eräs mu­ka­va yl­lä­tys – sau­na. Oli upe­aa ran­kan va­el­luk­sen päät­teek­si lait­taa tu­let puu­kiu­kaa­seen ja kyl­peä vie­rei­ses­sä tun­tu­ri­pu­ros­sa. Täs­sä va­raus­tu­vas­sa vie­tim­me kak­si yö­tä ja nau­tim­me sen ym­pä­ris­tön tai­a­no­mai­ses­ta hil­jai­suu­des­ta. Sa­la­pe­räis­tä tun­nel­maa toi myös se, et­tä mök­ki si­jait­si ai­van Ve­nä­jän ra­jan tun­tu­mas­sa. Ot­sa­lamp­pu­jen va­los­sa luim­me mö­kin vie­ras­kir­jas­ta omat ai­kai­sem­mat kir­joi­tuk­sem­me. Siel­tä löy­tyi myös poi­ka­ni Pau­lin ja hä­nen Mari-vai­mon­sa kir­joi­tus tam­mi­kuus­sa 2024, jol­loin he yö­pyi­vät sa­mas­sa mö­kis­sä tu­li­pa­lo­pak­kas­ten ai­kaan.

Mö­kin rau­hal­li­sen verk­kai­ses­sa il­ma­pii­ris­sä oli ai­kaa muis­tel­la seu­dun his­to­ri­aa. Alue kuu­lui en­nen so­tia Kuo­la­jär­ven kun­taan, jos­ta iso osa jou­dut­tiin luo­vut­ta­maan Neu­vos­to­lii­tol­le. Sin­ne meni myös en­ti­nen kun­ta­kes­kus jyl­hän Roh­moi­va-tun­tu­rin juu­res­sa. Sep­po Lo­hen Poh­jo­lan kris­til­li­syys -kir­jas­sa ker­ro­taan Kuo­la­jär­ven les­ta­di­o­lai­suu­den his­to­ri­as­ta. Vuo­del­ta 1888 on tie­to, et­tä pi­tä­jäs­sä oli vain 54 ai­kuis­ta, jot­ka ei­vät ol­leet les­ta­di­o­lai­sia. Vuo­si­sa­dan lo­pul­ta löy­tyy mer­kin­tä, et­tä seu­ra­kun­nan 3291 jä­se­nes­tä pe­rä­ti 99,6 pro­sent­tia kuu­lui he­rä­tys­liik­kee­seen. Vaik­ka lu­ke­ma tus­kin vas­taa to­del­lis­ta ti­lan­net­ta, on sel­vää, et­tä voi­mak­kaat he­rä­tyk­sen vir­rat vyö­ryi­vät alu­een ih­mis­ten kes­kuu­des­sa.

Muis­te­lin myös Vil­le Suu­ta­rin saar­naa, jon­ka olin kuun­nel­lut ää­nit­teel­tä joi­tain vuo­sia sit­ten. Saar­na oli pi­det­ty Ka­run­gin seu­rois­sa 1960-lu­vul­la. Suu­ta­ri ker­toi pu­hees­saan mie­leen­pai­nu­van ta­pah­tu­man, jon­ka hän oli kuul­lut vuo­si­kym­me­niä ai­em­min Juho Hau­ta­jär­vel­tä eli Hau­ta-Jun­nul­ta. Ta­ri­na meni seu­raa­vas­ti:

Jos­kus 1900-lu­vun alus­sa kuo­la­jär­vi­nen saar­naa­ja oli me­nos­sa po­ron pul­kas­sa erä­maan poik­ki. Il­ta oli hä­mär­ty­mäs­sä ja Hau­ta-Jun­nul­la oli kii­re seu­ran­pi­toon Kuu­sa­mon suun­taan. Yl­lät­tä­en poro oli py­säh­ty­nyt, ei­kä mil­lään kei­nol­la suos­tu­nut jat­ka­maan mat­kaan­sa. Lo­pul­ta tur­me­lus is­ki Jun­nuun, ja hän löi po­roa. Mut­ta sii­tä­kös poro suut­tui ja al­koi vi­hai­ses­ti pus­kea ta­kai­sin. Po­ron käy­tös oli niin omi­tuis­ta, et­tä saar­naa­ja al­koi men­nä jo ihan neu­vot­to­mak­si.

Ajoporo ja pulkka

Kuva: Museovirasto, Suomalais-ugrilainen kuvakokoelma

Hau­ta-Jun­nu huo­ma­si van­han mö­kin tien syr­jäs­sä. Hän si­toi po­ron puu­hun ja läh­ti kul­ke­maan ta­loa koh­ti. Kun hän as­tui si­sään mök­kiin, huo­nees­sa ma­ka­si van­ha emän­tä hy­vin sai­raa­na ja huo­no­na. ”Kuka te oot­te?” emän­tä ky­syi sän­gyn poh­jal­ta. Hau­ta-Jun­nu sa­noi ole­van­sa saar­naa­ja. Sil­loin emän­tä puh­ke­si huu­toon: ”Her­ra Ju­ma­la! Olen ru­koil­lut mon­ta yö­tä ja päi­vää, et­tä Ju­ma­la lä­het­täi­si mi­nun luok­se­ni sel­lai­sen us­ko­vai­sen, joka an­tai­si mi­nul­le syn­nit an­teek­si ja van­hurs­kaut­ta­si mi­nut!”

Hau­ta-Jun­nu saar­na­si emän­näl­le kaik­ki syn­nit an­teek­si, ja tämä ru­pe­si iloit­se­maan au­tuu­des­taan. Jun­nu ker­toi, mi­ten poro oli teh­nyt te­nän ja kiel­täy­ty­nyt jat­ka­mas­ta mat­kaa. Yh­des­sä he ym­mär­si­vät, et­tä Ju­ma­la oli teh­nyt heil­le sa­man ih­meen kuin Bi­le­a­mil­le, kun hä­nen aa­sin­sa yl­lät­tä­en kään­tyi pois tiel­tä ja li­kis­ti Bi­le­a­min ja­lan vuo­ren rin­net­tä vas­ten. Vaik­ka Bi­le­am löi aa­si­aan use­as­ti, se ei suos­tu­nut jat­ka­maan mat­kaa. Yh­täk­kiä Bi­le­am näki edes­sään mer­kil­li­sen näyn: Her­ran en­ke­li sei­soi tiel­lä välk­ky­vän mie­kan kans­sa ja es­ti hei­tä jat­ka­mas­ta mat­kaa (4. Moos. 22:21–35).

Hau­ta-Jun­nu lu­pa­si joh­dat­taa us­ko­vai­sia sai­raan luo. Emän­tä jäi iloi­se­na mök­kiin, kun oman­tun­non asi­at oli saa­tu kor­jat­tua. Jun­nu hy­väs­te­li asuk­kaan, sil­lä il­ta oli pit­käl­lä ja tai­val­ta pal­jon jäl­jel­lä. Kun hän saa­pui po­ron luo, se nyö­kyt­te­li pää­tään sii­hen mal­liin, et­tä nyt jat­ke­taan mat­kaa. Ja niin poro ja saar­naa­ja läh­ti­vät aja­maan koh­ti seu­ra­paik­kaa Sal­lan pi­me­ne­väs­sä tal­vi-il­las­sa.

Suu­ta­ri jat­kaa roh­kai­se­vas­ti: ”Se on se Ju­ma­la ih­mei­den te­ki­jä, ei mene ih­mi­nen ta­pa­tur­mai­ses­ti ka­do­tuk­seen ei­kä tai­vaa­seen, vaan evan­ke­liu­mi me­nee sil­le, jol­le Ju­ma­la on sen mää­rän­nyt, kun sil­le vain au­tuus saar­na­taan.” Suu­ta­rin ja Hau­ta-Jun­nun ai­ka­na pa­loi­vat voi­mak­kaat poh­jan tu­let Kuo­la­jär­ven pi­tä­jäs­sä. Ku­ten Suu­ta­ri sa­noi, Ju­ma­lan au­ra kyn­ti sil­loin sy­väl­tä sy­dä­men mai­ta. Sen jäl­keen näil­lä ka­ruil­la itä­kai­ran pel­to­pa­la­sil­la on käy­nyt an­ka­ra hal­la. Mut­ta vie­lä­kin kyl­ve­tään Ju­ma­lan vil­jaa sii­nä toi­vos­sa, et­tä oraat nou­si­si­vat ja tuot­tai­si­vat run­saan sa­don.

Johan Hautajärvi eli Hauta-Junnu tarkastelee närppiä, jolla kynnetään sänkipelto.

Ahti Rytkönen (Museovirasto, 1926)