Vii­me ai­koi­na olen miet­ti­nyt eräs­tä asi­aa. Sil­loin kun Ju­ma­la puut­tuu ih­mis­kun­nan vai­hei­siin eri­tyi­sel­lä ta­val­la, ih­mi­sen ym­mär­rys pi­mi­te­tään ja sil­mät so­kais­taan. Jee­sus ker­too näis­tä ti­lan­teis­ta ope­tus­lap­sil­leen.

Mat­teuk­sen evan­ke­liu­min 24. lu­vus­sa Jee­sus pu­huu, mi­ten ve­den­pai­su­muk­sen edel­lä ih­mi­set söi­vät ja joi­vat, me­ni­vät nai­mi­siin ja nait­ti­vat tyt­tä­ri­ään. Ku­kaan ei aa­vis­ta­nut mi­tään, en­nen kuin tul­va tuli ja vei hei­dät men­nes­sään. Sa­moin käy, kun Ih­mi­sen Poi­ka tu­lee uu­des­taan maan pääl­le. Kak­si mies­tä on pel­lol­la ja kak­si nais­ta on jau­ha­mas­sa vil­jaa: toi­nen heis­tä ote­taan, toi­nen jä­te­tään.

Ih­mis­ten sil­mät oli­vat pi­mi­te­tyt myös Jee­suk­sen syn­ty­män ai­koi­hin. Ku­kaan ei voi­nut tie­tää, et­tä erääs­sä Bet­le­he­min pi­me­äs­sä eläin­suo­jas­sa syn­tyi maa­il­man Va­pah­ta­ja. Ju­ma­la il­moit­ti sii­tä ke­don pai­me­nil­le ja aset­ti täh­den mer­kik­si tai­vaal­le. Sitä seu­ra­ten myös idän vii­saat mie­het löy­si­vät vas­ta­syn­ty­neen ku­nin­kaan.

Ope­tus­las­ten sil­mät oli­vat so­kais­tut myös sil­loin, kun Kris­tuk­sen edes­sä al­koi hää­möt­tää ris­tin tie. Sitä en­nen oli ta­pah­tu­nut suu­ria asi­oi­ta: sai­rai­ta oli pa­ran­tu­nut, ih­mis­jouk­ko­ja oli ruo­kit­tu ja Jee­sus oli kä­vel­lyt ve­den pääl­lä. Ope­tus­las­ten mie­les­sä al­koi siin­tää val­ta ja kun­ni­a­pai­kat maan­pääl­li­ses­sä Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa, jon­ka he us­koi­vat pian al­ka­van.

Kir­kas­tus­vuo­rel­la Jee­sus koh­ta­si ope­tus­las­ten­sa kans­sa suu­ren il­mes­tyk­sen. Vuo­ren juu­rel­la Pie­ta­ri tun­nus­ti hä­net en­si ker­ran Mes­si­aak­si.

Otto Semler

Seu­ra­si jär­ky­tys, kun Jee­sus sa­noi, et­tä Ih­mi­sen Po­jan täy­tyy kär­siä pal­jon. Kan­san van­him­mat ja lai­no­pet­ta­jat hyl­kää­vät ja sur­maa­vat hä­net, mut­ta kol­men päi­vän ku­lut­tua hän nou­see kuol­leis­ta.

Pie­ta­ri ka­vah­ti ja al­koi to­rua Jee­sus­ta. Pie­ta­ri ei ym­mär­tä­nyt Kris­tuk­sen kär­si­mys­tie­tä ja Ju­ma­lan tah­toa. Jee­sus tun­si si­sim­mäs­sään, kuin­ka Pie­ta­rin suun kaut­ta kuu­lui Saa­ta­nan ää­ni. Sik­si hän nuh­te­li hy­vin suo­ra­sa­nai­ses­ti Pie­ta­ria.

Al­koi mat­ka, joka kul­ki kor­ke­al­ta vuo­rel­ta koh­ti Jor­da­nin sy­vää laak­soa. Se mat­ka oli myös Kris­tuk­sen alen­nuk­sen mat­ka, jon­ka pääs­sä nä­kyi ris­ti ja kär­si­mys. Jee­sus al­koi tois­tu­vas­ti pu­hu­maan kär­si­mi­ses­tään ja kuo­le­mas­taan, mut­ta evan­ke­liu­mien mu­kaan ope­tus­lap­set ei­vät mi­tään ym­mär­tä­neet Jee­suk­sen sa­nois­ta.

Sen si­jaan ope­tus­lap­set rii­te­li­vät kes­ke­nään sii­tä, kuka heis­tä on suu­rin. Vel­jek­set Jaa­kob ja Jo­han­nes jopa tu­li­vat sa­laa Jee­suk­sen luo ja pyy­si­vät hä­nel­tä kun­ni­a­paik­ko­ja tu­le­vas­sa val­ta­kun­nas­sa. Kun muut ope­tus­lap­set kuu­li­vat täs­tä, he suut­tui­vat.

Ih­met­te­lem­me ko­vas­ti, mik­si ope­tus­lap­set ki­nas­te­li­vat hy­vin al­hai­sen kuu­loi­ses­ti omas­ta pa­rem­muu­des­taan. Erään ki­nas­te­lun jäl­keen Jee­sus ot­ti lap­sen ope­tus­las­ten kes­kel­le ja sa­noi en­nen­kuu­lu­mat­to­mat sa­nat: "Joka mi­nun ni­mes­sä­ni ot­taa luok­seen yh­den­kin täl­lai­sen lap­sen, se ot­taa luok­seen mi­nut. Ja joka ot­taa mi­nut luok­seen, ei ota mi­nua, vaan sen joka on mi­nut lä­het­tä­nyt." (Mark. 9:37.)

Otto Semler

Pian tä­män jäl­keen ope­tus­lap­set moit­ti­vat äi­te­jä, jot­ka oli­vat tuo­mas­sa lap­sia Jee­suk­sen siu­nat­ta­vak­si. Jee­sus när­käs­tyi ja sa­noi: "Sal­li­kaa las­ten tul­la mi­nun luok­se­ni, äl­kää es­tä­kö hei­tä. Hei­dän kal­tais­ten­sa on Ju­ma­lan val­ta­kun­ta. To­ti­ses­ti: joka ei ota Ju­ma­lan val­ta­kun­taa vas­taan niin kuin lap­si, hän ei sin­ne pää­se." (Mark. 10:14-15).

Näi­tä Jee­suk­sen sa­no­ja lu­kies­sam­me va­kuu­tum­me sii­tä, et­tä lap­set ovat tai­vaan val­ta­kun­nan asuk­kai­ta. Koh­taam­me lap­set uu­del­leen, kun he huu­ta­vat Je­ru­sa­le­min temp­pe­lis­sä ylis­tys­tä Jee­suk­sel­le. Yli­pa­pit ja lai­no­pet­ta­jat suut­tu­vat ko­vas­ti las­ten huu­dos­ta. Jee­sus kui­ten­kin sa­noo heil­le, et­tä las­ten ja ime­väis­ten suus­ta hän on hank­ki­va kii­tok­sen. Siis myös ai­van pien­ten ime­väis­ten suus­ta!

Get­se­ma­nen puu­tar­has­sa ja Kai­faan pap­pi­lan pi­hal­la kaik­ki ope­tus­lap­set jät­ti­vät Jee­suk­sen. Pie­ta­ri kiel­si sa­da­tel­len tun­te­van­sa hä­net, ja Juu­das ka­val­si opet­ta­jan­sa 30 ho­pe­a­ra­has­ta, or­jan hin­nas­ta. Jee­sus jäi yk­sin pa­ka­noi­den ja syn­tis­ten kä­siin. Ris­til­lä riip­pu­va Va­pah­ta­ja oli to­del­la­kin yk­sin, kaik­kien hyl­kää­mä­nä. Mut­ta Ju­ma­lan tar­koi­tus oli, et­tä hä­nen Poi­kan­sa ot­taa kaik­ki maa­il­man syn­nit kan­net­ta­vak­seen. Se kuor­ma oli­kin ta­vat­to­man pai­na­va kuor­ma.

Otto Semler

Ope­tus­las­ten us­ko he­rä­si vä­hi­tel­len pää­si­äi­saa­mun au­rin­gon lois­tees­sa. Nai­set toi­vat en­sin vies­tin tyh­jäs­tä hau­das­ta, ja lo­pul­ta kaik­ki ope­tus­lap­set tu­li­vat luk­ko­jen ta­kaa to­dis­ta­maan tyh­jää hau­taa. Em­mauk­sen tiel­lä oli vie­lä kak­si ope­tus­las­ta, joi­den seu­raan Jee­sus liit­tyy. Luu­kas ker­too, kuin­ka he ei­vät tun­te­neet hän­tä, sil­lä hei­dän sil­män­sä oli­vat kuin so­kais­tut. Mut­ta kun Jee­sus se­lit­ti heil­le Raa­mat­tua, hei­dän sil­män­sä au­ke­ni­vat. Kaik­ki oli­kin ta­pah­tu­nut Raa­ma­tun il­moi­tus­ten mu­kai­ses­ti! (Luuk. 24:31.)

Edel­lä olem­me to­dis­ta­neet, kuin­ka Ju­ma­la sul­kee ja avaa ope­tus­las­ten­sa sil­mät sil­loin, kun hän nä­kee sen tar­peel­li­sek­si. Näin sen täy­tyy ol­la tä­nä­kin päi­vä­nä. On­ko Ju­ma­la nyt­kin sul­ke­nut mei­dän sil­mäm­me sel­lai­sel­ta, jota hän ei ha­lua mei­dän nä­ke­vän? Mei­dän ei kan­na­ta al­kaa näi­tä asi­oi­ta ar­vai­le­maan, kos­ka lo­pul­ta vain sy­dä­men us­ko on tär­ke­ää. Vas­ta tai­vaan kirk­kau­des­sa nä­mä­kin ar­voi­tuk­set rat­ke­a­vat:

Kaik­ki en­ti­nen ka­to­aa,
it­kun, rie­mun­kin ai­heet,
moni ar­voi­tus rat­ke­aa,
uu­det al­ka­vat vai­heet.
Koh­ta koit­taa jo päi­vä Her­ran,
se on hä­nel­lä yk­sin tie­dos­saan.
Sik­si kii­tos­ta vei­saa­maan,
hä­nen voit­to on ker­ran!
(VK 547: 3)