Moni blo­gin lu­ki­jois­ta on mu­ka­na Fa­ce­boo­kin Juh­la­port­ti-ryh­mäs­sä. Se muo­dos­tui sil­loin, kun kul­ku­tau­ti rai­vo­si ja es­ti Su­vi­seu­ro­jen jär­jes­tä­mi­sen. Sii­hen ikä­vään ja kai­pauk­seen syn­tyi tämä su­vi­seu­ra­vä­en ta­paa­mis­paik­ka, jos­sa on edel­leen mu­ka­na yli 12 000 jä­sen­tä.

Ko­ro­na-ai­ka­na Juh­la­por­tis­sa ja­et­tiin run­saas­ti ku­via ja muis­to­ja. Siel­lä myös kes­kus­tel­tiin us­ko­na­si­ois­ta hy­väs­sä hen­ges­sä. Huu­mo­ri­a­kin vil­jel­tiin. Ryh­män yl­lä­pi­tä­jät te­ki­vät pal­jon töi­tä sen eteen, et­tä il­ma­pii­ri säi­lyi ra­ken­ta­va­na. Sii­tä suu­ri kii­tos heil­le.

Mikä oli Ju­ma­lan tar­koi­tus, kun hän sal­li täl­lai­sen mer­kil­li­sen tau­din? Oli­ko se en­nak­ko­soit­toa jos­tain suu­rem­mas­ta ja va­ka­vam­mas­ta? Jos ti­lan­ne oli­si syn­ty­nyt joi­ta­kin vuo­sia ai­em­min, em­me oli­si voi­neet osal­lis­tua edes etä­seu­roi­hin. Tun­tui, et­tä Ju­ma­la jär­jes­ti tek­nii­kan­kin val­miik­si juu­ri so­pi­vaan ai­kaan.

Juh­la­port­ti-ryh­mä on jat­ka­nut toi­min­taan­sa, vaik­ka Su­vi­seu­ro­ja on pys­tyt­ty jär­jes­tä­mään pai­kan pääl­lä. Ryh­män kes­kus­te­lut ovat saa­neet uu­sia muo­to­ja. Täl­lä het­kel­lä ryh­mäs­sä on pal­jon esi­ru­kous­pyyn­tö­jä. Ne ovat hy­vin sa­man­kal­tai­sia kuin ke­sän isois­sa seu­rois­sa­kin.

Lu­ke­mat­to­mat kä­det ovat men­neet ris­tiin näi­den elä­män­koh­ta­loi­den edes­sä. Use­at ovat ha­lun­neet tu­kea hä­däs­sä ole­via myös ta­lou­del­li­ses­ti. On lii­kut­ta­vaa, mi­ten us­ko­vai­set aut­ta­vat toi­si­aan lau­pi­aan sa­ma­ri­a­lai­sen lail­la. Moni on myös saa­nut ko­kea sen sa­la­pe­räi­sen voi­man, joka kät­key­tyy us­ko­nys­tä­vien esi­ru­kouk­siin.

Har­va ih­mi­nen sääs­tyy elä­män­sä var­rel­la krii­seil­tä ja vas­toin­käy­mi­sil­tä. Sel­lai­nen kris­tit­ty, joka on is­tu­nut op­pi­laa­na täs­sä ko­vas­sa Ju­ma­lan kou­lus­sa, ei hel­pol­la ohi­ta haa­voi­hin lyö­tyä lä­him­mäis­tään. Kär­si­myk­sen het­kel­lä olem­me kui­ten­kin ym­mär­rys­tä vail­la. Mik­si Ju­ma­la an­taa niin ko­via ko­et­te­le­muk­sia, et­tä pol­vet not­kah­te­le­vat ris­tin tiel­lä?

Jos Ju­ma­la on hyvä ja kaik­ki­val­ti­as, mik­si maa­il­mas­sa on su­rua ja kär­si­mys­tä? Tätä ky­sy­mys­tä on pal­jon poh­dit­tu, ja se tun­ne­taan te­o­di­ke­an on­gel­ma­na. Lu­ke­mat­to­mat fi­lo­so­fit ja te­o­lo­git ovat teh­neet par­haan­sa se­lit­tä­es­sään kär­si­myk­sen mys­tee­riä, mut­ta sen ym­mär­tä­mi­nen näyt­tää pa­ke­ne­van ih­mis­jär­keä.

Kun ih­mi­nen ei ym­mär­rä, on hyvä ky­syä Her­ran suu­ta. Raa­mat­tu pu­huu kär­si­myk­ses­tä muun mu­as­sa Jo­bin kir­jas­sa. Us­ko­vais­ten koh­ta­loi­ta ku­va­taan myös kär­si­mysp­sal­meis­sa, jot­ka ovat suo­ra­nai­sia hä­tä­huu­to­ja Ju­ma­lan puo­leen. Raa­mat­tu ker­too kär­si­myk­ses­tä myös esi­merk­kien avul­la. On hät­käh­dyt­tä­vää huo­ma­ta, et­tä Raa­mat­tu ei tun­ne (Jee­suk­sen li­säk­si) yh­tään täy­del­lis­tä ih­mis­tä, vaan en­nen us­ko­nei­den­kin tien­mer­keik­si ovat jää­neet tus­kat, vai­vat ja kyy­ne­leet.

Kär­si­myk­ses­sä täy­tyy ol­la sel­lais­ta Ju­ma­lan suu­ruut­ta, jota me ih­mi­set em­me tah­do ym­mär­tää. It­se­ä­ni on pu­hu­tel­lut apos­to­li Paa­va­lin elä­mä. Nuo­re­na hän oli lah­ja­kas op­pi­las, joka opis­ke­li Moo­sek­sen la­kia rab­bi Ga­ma­lie­lin jal­ko­jen juu­res­sa. Sau­lis­ta odo­tet­tiin­kin suur­ta täh­teä Is­ra­e­lin ju­ma­luu­so­pin tai­vaal­le.

Apos­to­lien te­ois­sa ker­ro­taan, mi­ten Saul uh­kuu vi­haa ja mur­han­hi­moa us­ko­vai­sia koh­taan. Sil­loin Ju­ma­la puut­tuu Sau­lin elä­mään. Da­mas­kok­sen tiel­lä hän koh­taa kirk­kaas­sa va­loil­mi­ös­sä Jee­suk­sen ja so­keu­tuu. Avut­to­ma­na Saul va­jo­aa maa­han ja ryö­mii siel­lä kuin mato. Hä­net nos­te­taan ja raa­ha­taan kau­pun­kiin tup­la­so­ke­a­na. Saul on si­säi­ses­ti niin jär­kyt­ty­nyt, et­tä hän ei syö ei­kä juo mi­tään kol­meen päi­vään. Ju­ma­lan laki, jo­hon hän fa­ri­seuk­se­na on tur­vau­tu­nut, re­pii Sau­lin si­sin­tä ja huu­taa kuo­le­maa ja ka­do­tus­ta.

Us­ko­vai­nen Ana­ni­as säi­käh­tää, kun Her­ra ke­hot­taa hän­tä me­ne­mään Sau­lin luo. Ana­ni­as tie­tää, et­tä Saul oli tul­lut ran­gais­tus­kir­jo­jen kans­sa van­git­se­maan Kris­tuk­seen us­ko­via. Hä­nen kui­ten­kin täy­tyy men­nä, sil­lä Saul on va­lit­tu Ju­ma­lan aseek­si tun­nus­ta­maan Her­ran ni­meä pa­ka­noi­den, ku­nin­kai­den ja Is­ra­e­lin kan­san edes­sä.

Her­ra sa­noo Ana­ni­aal­le vie­lä sel­lais­ta, joka saa mei­dät ih­met­te­le­mään: "Minä tu­len osoit­ta­maan hä­nel­le, et­tä hän jou­tuu pal­jon kär­si­mään mi­nun ni­me­ni täh­den" (Ap.t. 9:16). Mik­si Ju­ma­la sal­lii kär­si­myk­siä apos­to­lil­le, joka lä­he­te­tään te­ke­mään Ju­ma­lan töi­tä? Aja­tus tun­tuu koh­tuut­to­mal­ta ja epä­rei­lul­ta. Ei­kö Ju­ma­lan pi­täi­si pi­kem­min­kin pal­ki­ta työ­mie­hen­sä?

Saul, joka al­kaa käyt­tää ni­meä Paa­va­li, saa to­den tot­ta ko­kea kär­si­mys­tä ja vai­vaa. Kun myö­hem­min Paa­va­li puo­lus­taa omaa apos­to­lin vir­kaan­sa Toi­ses­sa Ko­rint­ti­lais­kir­jees­sä, hän lu­et­te­lee ko­ke­mi­aan vas­tuk­sia. Lu­et­te­lo py­säyt­tää ja jär­kyt­tää: Paa­va­li oli kär­si­nyt näl­kää, ja­noa ja vi­lua. Hän oli raa­ta­nut vä­syk­siin as­ti, paas­ton­nut, ol­lut van­keu­des­sa ja ali­tui­ses­sa kuo­le­man­vaa­ras­sa. Hän oli ol­lut vaa­ras­sa huk­kua ja jou­tua ros­vo­jen kä­siin. Vii­si ker­taa hän oli saa­nut 39 ruos­ka­nis­kua ja kol­mes­ti raip­po­ja. Mikä su­rul­li­sin­ta, hän­tä oli jat­ku­vas­ti pai­na­nut huo­li seu­ra­kun­nis­ta ja us­ko­vais­ten lan­ke­a­mi­sis­ta.

Paa­va­li oli saa­nut ko­kea apos­to­lin teh­tä­väs­sään myös Ju­ma­lan ih­mei­tä ja il­mes­tyk­siä. Nel­jä­tois­ta vuot­ta ai­em­min hän oli saa­nut näh­dä pa­ra­tii­sin edes­sään. Näky oli ol­lut niin voi­ma­kas, et­tä Ju­ma­lan täy­tyi aset­taa hä­net pie­nen pai­kal­le.

Jot­ta Paa­va­li (= pie­ni) ei yl­pis­tyi­si, Ju­ma­la on an­ta­nut hä­nel­le sie­tä­mät­tö­män ris­tin. Paa­va­li ku­vaa sitä pii­kik­si, jol­la Saa­ta­na ru­si­koi hä­nen li­haan­sa. Mikä tämä ris­ti on, sitä Paa­va­li ei ker­ro, mut­ta se on hä­nel­le ta­vat­to­man ras­kas taak­ka. Use­as­ti hän on ru­koil­lut, et­tä Ju­ma­la ot­tai­si ris­tin pois, mut­ta Ju­ma­lan vas­taus on ol­lut tämä: "Mi­nun ar­mo­ni riit­tää si­nul­le. Voi­ma tu­lee täy­del­li­sek­si heik­kou­des­sa." (2. Kor. 12:9.)

Paa­va­li yl­pei­lee­kin mie­luum­min heik­kou­des­taan kuin voi­mas­taan. On ni­mit­täin niin, et­tä us­kon aar­re on meil­lä sa­vi­as­ti­ois­sa, jot­ta näh­täi­siin val­ta­van voi­man ole­van pe­räi­sin Ju­ma­lal­ta. Mikä voi­kaan an­taa kär­si­väl­le yh­tä suur­ta loh­tua kuin Paa­va­lin to­te­a­mus: Juu­ri heik­ko­na olen voi­ma­kas (2. Kor. 12:10).

Ei­kö ole­kin loh­dul­lis­ta aja­tel­la, et­tä juu­ri heik­ko­na on Ju­ma­laa lä­hel­lä? Sil­loin, kun on kai­kis­ta ras­kain­ta, Kris­tus ot­taa kä­des­tä kiin­ni ja ta­lut­taa. Tai­vaan Isä pi­tää ra­kas­ta las­taan sy­lis­sään ei­kä pu­do­ta hän­tä maa­il­man kyl­mäl­le lat­ti­al­le. Jota hän ku­rit­taa, sitä hän myös ra­kas­taa.

Vaik­ka meil­lä on tääl­lä ajas­sa ris­tin taak­ka ja Saa­ta­na ru­si­koi mei­tä­kin pii­kil­lään, ker­ran vai­vat päät­ty­vät. Vaik­ka tätä on vai­kea ym­mär­tää, meil­le riit­tää pelk­kä toi­vo­kin sii­tä. Toi­vo sii­tä, et­tä ris­ti ote­taan har­teil­tam­me pois ja pää­häm­me pai­ne­taan kruu­nu.

Sil­loin us­ko muut­tuu nä­ke­mi­sek­si!