JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Nöyrtymisen merkityksestä ja elämän ihmeellisestä rikkaudesta

16.8.2024 10.00

Juttua muokattu:

15.8. 08:44
2024081508444720240816100000

Eli­na Lu­mi­jär­vi

Elä­mä on kai­ken kaik­ki­aan mer­kil­li­nen asia. Se, et­tä syn­ny­tään ja kuol­laan ja kaik­ki se, mitä sii­nä vä­lis­sä on, on lah­ja, jo­hon si­säl­tyy niin pal­jon ja mo­nen­lais­ta. Nuo­rem­pa­na ajat­te­lin usein, et­tä voin it­se vai­kut­taa pal­jon­kin sii­hen, mil­lai­sek­si se muo­dos­tuu. Kui­ten­kin vuo­sien ku­lu­es­sa tyy­dyn to­te­a­maan, et­tä olen saa­nut pal­jon enem­män kuin olen osan­nut odot­taa ja toi­saal­ta, elä­mä ei ole men­nyt mo­nel­ta­kaan osin si­ten, kuin oli­sin it­se toi­vo­nut.

Nöy­ryy­den mer­ki­tys elä­män edes­sä on kas­va­nut ja se, et­tä on suun­na­ton­ta ar­moa kun saan tyy­tyä sii­hen, mitä mi­nul­le elä­mäs­sä an­ne­taan. Ei tar­vit­se it­se vas­ta­ta ai­na ihan kai­kes­ta, vaan voin myös py­säh­tyä ja heit­täy­tyä kor­ke­am­man suo­jiin ja huo­len­pi­toon. Tuo­ta edel­lä mai­nit­se­maa­ni tai­toa on tänä ke­sä­nä taas ky­syt­ty mi­nul­ta hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti.

Trau­ma­pe­räi­nen stres­si­häi­ri­ö­ni on ak­ti­voi­tu­nut mo­nen vuo­den tau­on jäl­keen, elä­män tuo­mien eri­näis­ten asi­oi­den ta­kia. Omas­ta si­sim­mäs­tä nou­se­va en­nal­ta tut­tu, si­säi­nen vä­ri­nä ja le­vot­to­muus vaa­ti ke­sän kyn­nyk­sel­lä voi­mal­li­ses­ti py­säh­ty­mään. Mie­li ka­pi­noi, et­tä en suos­tu en­kä ala tä­hän. Hel­pot­ti, kun py­säh­dyin ja suos­tuin nöy­räs­ti hy­väk­sy­mään omas­ta si­sim­mäs­tä kum­pu­a­vat tar­peet. Tämä ei ole help­poa kal­tai­sel­le­ni, nor­maa­li­o­lois­sa sä­hä­käl­le, työs­sä tu­los­ta it­sel­tään vaa­ti­val­le ja va­paa-ajal­laan ak­tii­vi­sel­le elä­jäl­le.

Olen poh­ti­nut usein tuo­ta nöy­ryyt­tä ja nöyr­ty­mis­tä ja sen mer­ki­tys­tä yli­pää­tään elä­mäs­sä. Nöy­ryy­des­tä elä­män edes­sä ver­so­nee kaik­ki­nai­set vii­sau­den idut, mitä nyt meil­le ih­mi­sil­le it­se kul­le­kin yli­pää­tään suo­daan. Nöy­ryys on suos­tu­mis­ta sii­hen, mitä it­se ei ha­lu­ai­si tai toi­voi­si, mut­ta jota elä­mä etee­ni tah­to­mat­ta­ni­kin an­taa.

Kun ih­mi­nen py­säh­tyy, voi kes­tää het­ken, en­nen kuin hä­ly­tys­ti­las­sa ole­va mie­li al­kaa yli­pää­tään vas­taa­not­taa po­si­tii­vi­sia sig­naa­le­ja. Tar­vi­taan pait­si le­poa ja rau­haa, mie­lel­lään myös asi­oi­ta, jot­ka tuot­ta­vat mie­li­hy­vää, mi­kä­li nii­hin it­se ky­ke­nee vai­kut­ta­maan. Aluk­si voi tun­tua, et­tei elä­mäs­sä enää edes mi­kään tun­nu mil­tään.

It­se ha­vah­duin juu­ri tä­hän ja tuli suu­ri tar­ve ot­taa etäi­syyt­tä ar­keen. Ai­na ei tar­vi­ta suur­ta edel­tä­vää suun­ni­tel­maa ar­jes­ta ir­tau­tu­ak­seen. Läh­dim­me tyt­tä­re­ni kans­sa ex tem­po­re -ret­kel­le ja me­loim­me Rau­mal­la si­jait­se­vaan Nur­mek­sen saa­reen. Tuol­la reis­sul­la elä­män ilo pa­la­si niin suu­rel­la lie­kil­lä, et­tä lii­kut­tu­nee­na sain to­de­ta ole­va­ni elos­sa. Luon­to, meri ja pa­luu­mat­kal­la erääs­sä koh­din pu­hal­ta­vas­ta na­va­kas­ta si­vu­tuu­les­ta sel­vi­ä­mi­nen teki kaik­ki­nen­sa oi­kein hy­vää mie­lel­le ja sie­lul­le.

Elä­män ar­ki unoh­tui myös tyys­tin rak­kaan mie­he­ni kans­sa vii­si päi­vää kes­tä­väl­lä pyö­räi­ly- ja ret­kei­ly­reis­sul­la ran­ni­kol­la, me­ren tun­tu­mas­sa jäl­leen. Elim­me täy­del­li­ses­sä luon­to­kup­las­sa, tran­gi­al­la ruo­kaa kok­kail­len. Tun­tui ke­säl­tä, läm­möl­tä, on­nel­ta ja rak­kau­del­ta.

Juu­ri nyt, myös lä­hi­met­sät tar­jo­a­vat val­ta­vas­ti loh­tua ja iloa elä­mää­ni. Met­säs­sä kaik­ki asi­at aset­tu­vat pai­koil­leen, sil­lä vih­re­än sä­vyt rau­hoit­ta­vat ja met­sän­tuok­sut voi­te­le­vat miel­tä. Ka­ve­ri­na on ai­na luo­tet­ta­va ja tur­val­li­nen ne­li­jal­kai­nen ys­tä­vä­ni – pian vii­si vuot­ta van­ha lab­ra­do­rin­nou­ta­ja Wins­ton.

Vai­ke­an­kin kes­kel­lä koen täl­lä het­kel­lä myös ih­meel­lis­tä kan­nat­te­lua. Mi­nul­la on vuo­sien ta­kaa tut­tu psy­ki­at­ri­an eri­kois­lää­kä­ri edel­leen rin­nal­la­ni. Sa­moin iha­na työ­ter­veys­lää­kä­ri, joka toi­vot­ti pal­jon voi­mia ja te­kee omas­ta nä­kö­kul­mas­taan työ­tä sii­hen osuu­teen, mikä hä­nel­le kuu­luu. Li­säk­si esi­hen­ki­löl­tä saa­ma­ni ym­mär­tä­vät ja kau­niit sa­nat läm­mit­ti­vät miel­tä­ni.

Kai­ken edel­lä mai­ni­tun li­säk­si ai­ka­na, jol­loin asi­an­sa osaa­vat psy­ko­te­ra­peu­tit tun­tu­vat ole­van ki­ven ta­ka­na, sain heti kät­te­lys­sä kah­del­ta ko­ti­kau­pun­ki­ni pit­kän­lin­jan huip­puo­saa­jal­ta kar­toi­tus­käyn­nit. Näil­lä käyn­neil­lä kat­so­taan mi­ten ke­mi­at koh­taa­vat ja mi­ten mah­dol­li­nen luot­ta­mus läh­tee ra­ken­tu­maan. Pa­laan siis ai­na­kin jok­si­kin ai­kaa te­ra­pi­aan. Li­säk­si on jouk­ko ys­tä­viä, jot­ka tu­ke­vat ja muis­ta­vat.

Koen saa­nee­ni taas op­pi­tun­nin ja muis­tu­tuk­sen sii­tä, mi­ten Ju­ma­lan huo­len­pi­to voi ol­la ko­vin mo­ni­nais­ta. Se ei ole ai­na sitä, mi­ten it­se sen mie­lel­läm­me nä­ki­sim­me; ener­gi­syy­te­nä, te­hok­kuu­te­na ja asi­oi­na, jot­ka näyt­tä­vät ih­mi­sen ole­van ajal­li­ses­ti cool. Kun kaik­kea tätä it­sel­le­ni an­net­tua ker­to­maa­ni ajat­te­len, on sii­nä pie­nel­le ih­mi­sel­le niin pal­jon hy­vyyt­tä suo­tu­na, et­tä ihan hui­kai­see. Kui­ten­kin oma toi­vee­ni ja ta­voit­tee­ni oli­si toi­pua taas mah­dol­li­sim­man pian työ­ky­kyi­sek­si ja pääs­tä te­ke­mään työ­tä­ni, jo­hon tun­nen pa­loa. Se­kään ei ole to­sin omas­sa voi­mas­sa­ni, vaan us­kon Ju­ma­lan tie­tä­vän mikä on mi­nul­le pa­ras­ta.

Ih­mi­nen, joka uu­puu, tun­tee usein huo­nom­muut­ta ja it­sen­sä jo­ten­kin on­net­to­mak­si rep­pa­nak­si. Mie­les­tä­ni lää­kä­ri­ni ki­teyt­ti tä­hän liit­ty­vän nä­kö­kul­man osu­vas­ti; ”Se, et­tä si­nul­la on trau­ma­taus­ta, ei pois­ta sitä to­si­a­si­aa, et­tä olet hyvä ja si­tou­tu­nut työn­te­ki­jä”. Trau­ma­taus­ta voi ai­heut­taa har­vak­sel­taan sen, et­tä ai­na jos­kus van­ha tun­ne­ko­ke­mus nou­see pin­taan ja ak­ti­voi­tuu.

Poh­din ai­ka tark­kaan, avaan­ko it­se­ä­ni ja asi­aa­ni kaik­kien lu­et­ta­vak­si. Koen kui­ten­kin, et­tei mi­nul­la ole asi­as­sa mi­tään me­ne­tet­tä­vää. Toi­saal­ta taas ker­to­mal­la omas­ta si­säi­ses­tä mat­kas­ta­ni muil­le, voi se ken­ties an­taa jo­ta­kin jol­le­kul­le sa­mo­jen asi­oi­den kans­sa ki­pui­le­val­le tai kamp­pai­le­val­le. It­sel­le­ni mie­le­ni haas­teet ei­vät ole di­a­be­tes­ta, syö­pää, Chro­nin tau­tia tai muu­ta vas­taa­vaa oi­ret­ta tai sai­raut­ta kum­mem­pi asia.

Kesä on an­ta­nut myös ret­kien ja luon­non li­säk­si eri­näi­siä voi­maan­nut­ta­via het­kiä elä­mään. Eri­tyi­ses­ti ha­lu­an mai­ni­ta koh­taa­mi­set pien­ten las­ten kans­sa. Lap­sen tees­ken­te­le­mät­tö­myys, vil­pit­tö­myys ja ai­tous on aseis­ta rii­su­vaa. Kai­kis­ta hei­dän te­ke­mis­tään kolt­to­sis­ta­kin ja huu­run­hom­mis­ta huo­li­mat­ta, hei­dän kans­saan vuo­ro­vai­ku­tus on yleen­sä mut­ka­ton­ta ja sel­ke­ää. Lap­si hy­väk­syy mi­nut juu­ri sel­lai­se­na kuin olen.

Kai­kis­ta suu­rin asia on kui­ten­kin, et­tä saan käy­dä yö­le­vol­le hy­väl­lä omal­la­tun­nol­la. Se, et­tä mi­nä­kin, omal­ta puo­lel­ta­ni kel­vo­ton pöt­ky, saan pyy­tää ja us­koa syn­ti­ni an­teek­si ja iloi­ta va­paa­na Ju­ma­lan ar­mos­ta.

ElinaLumijärvi
Olen puolivuosisataa vanha yhdeksän lapsen äiti. Olen syntynyt Sallassa, mutta sukujuuriltani karjalainen. Ulkoilen paljon ja liikun pitkiäkin matkoja. Elämä on ollut sisältörikasta, rakasta, ajoittain myös raskasta ja koettelemusten täyteistä. Pienet lapset, vanhukset, eläimet ja musiikki ovat lähellä sydäntäni. Sähköpostini elina.lumijarvi@gmail.com.
16.9.2024

Sinä pelastit minut kuolemasta, et antanut jalkani astua harhaan. Ps. 56:14

Viikon kysymys