Eli­na Lu­mi­jär­vi

Elä­mä on kai­ken kaik­ki­aan mer­kil­li­nen asia. Se, et­tä syn­ny­tään ja kuol­laan ja kaik­ki se, mitä sii­nä vä­lis­sä on, on lah­ja, jo­hon si­säl­tyy niin pal­jon ja mo­nen­lais­ta. Nuo­rem­pa­na ajat­te­lin usein, et­tä voin it­se vai­kut­taa pal­jon­kin sii­hen, mil­lai­sek­si se muo­dos­tuu. Kui­ten­kin vuo­sien ku­lu­es­sa tyy­dyn to­te­a­maan, et­tä olen saa­nut pal­jon enem­män kuin olen osan­nut odot­taa ja toi­saal­ta, elä­mä ei ole men­nyt mo­nel­ta­kaan osin si­ten, kuin oli­sin it­se toi­vo­nut.

Nöy­ryy­den mer­ki­tys elä­män edes­sä on kas­va­nut ja se, et­tä on suun­na­ton­ta ar­moa kun saan tyy­tyä sii­hen, mitä mi­nul­le elä­mäs­sä an­ne­taan. Ei tar­vit­se it­se vas­ta­ta ai­na ihan kai­kes­ta, vaan voin myös py­säh­tyä ja heit­täy­tyä kor­ke­am­man suo­jiin ja huo­len­pi­toon. Tuo­ta edel­lä mai­nit­se­maa­ni tai­toa on tänä ke­sä­nä taas ky­syt­ty mi­nul­ta hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti.

Trau­ma­pe­räi­nen stres­si­häi­ri­ö­ni on ak­ti­voi­tu­nut mo­nen vuo­den tau­on jäl­keen, elä­män tuo­mien eri­näis­ten asi­oi­den ta­kia. Omas­ta si­sim­mäs­tä nou­se­va en­nal­ta tut­tu, si­säi­nen vä­ri­nä ja le­vot­to­muus vaa­ti ke­sän kyn­nyk­sel­lä voi­mal­li­ses­ti py­säh­ty­mään. Mie­li ka­pi­noi, et­tä en suos­tu en­kä ala tä­hän. Hel­pot­ti, kun py­säh­dyin ja suos­tuin nöy­räs­ti hy­väk­sy­mään omas­ta si­sim­mäs­tä kum­pu­a­vat tar­peet. Tämä ei ole help­poa kal­tai­sel­le­ni, nor­maa­li­o­lois­sa sä­hä­käl­le, työs­sä tu­los­ta it­sel­tään vaa­ti­val­le ja va­paa-ajal­laan ak­tii­vi­sel­le elä­jäl­le.

Olen poh­ti­nut usein tuo­ta nöy­ryyt­tä ja nöyr­ty­mis­tä ja sen mer­ki­tys­tä yli­pää­tään elä­mäs­sä. Nöy­ryy­des­tä elä­män edes­sä ver­so­nee kaik­ki­nai­set vii­sau­den idut, mitä nyt meil­le ih­mi­sil­le it­se kul­le­kin yli­pää­tään suo­daan. Nöy­ryys on suos­tu­mis­ta sii­hen, mitä it­se ei ha­lu­ai­si tai toi­voi­si, mut­ta jota elä­mä etee­ni tah­to­mat­ta­ni­kin an­taa.

Kun ih­mi­nen py­säh­tyy, voi kes­tää het­ken, en­nen kuin hä­ly­tys­ti­las­sa ole­va mie­li al­kaa yli­pää­tään vas­taa­not­taa po­si­tii­vi­sia sig­naa­le­ja. Tar­vi­taan pait­si le­poa ja rau­haa, mie­lel­lään myös asi­oi­ta, jot­ka tuot­ta­vat mie­li­hy­vää, mi­kä­li nii­hin it­se ky­ke­nee vai­kut­ta­maan. Aluk­si voi tun­tua, et­tei elä­mäs­sä enää edes mi­kään tun­nu mil­tään.

It­se ha­vah­duin juu­ri tä­hän ja tuli suu­ri tar­ve ot­taa etäi­syyt­tä ar­keen. Ai­na ei tar­vi­ta suur­ta edel­tä­vää suun­ni­tel­maa ar­jes­ta ir­tau­tu­ak­seen. Läh­dim­me tyt­tä­re­ni kans­sa ex tem­po­re -ret­kel­le ja me­loim­me Rau­mal­la si­jait­se­vaan Nur­mek­sen saa­reen. Tuol­la reis­sul­la elä­män ilo pa­la­si niin suu­rel­la lie­kil­lä, et­tä lii­kut­tu­nee­na sain to­de­ta ole­va­ni elos­sa. Luon­to, meri ja pa­luu­mat­kal­la erääs­sä koh­din pu­hal­ta­vas­ta na­va­kas­ta si­vu­tuu­les­ta sel­vi­ä­mi­nen teki kaik­ki­nen­sa oi­kein hy­vää mie­lel­le ja sie­lul­le.

Elä­män ar­ki unoh­tui myös tyys­tin rak­kaan mie­he­ni kans­sa vii­si päi­vää kes­tä­väl­lä pyö­räi­ly- ja ret­kei­ly­reis­sul­la ran­ni­kol­la, me­ren tun­tu­mas­sa jäl­leen. Elim­me täy­del­li­ses­sä luon­to­kup­las­sa, tran­gi­al­la ruo­kaa kok­kail­len. Tun­tui ke­säl­tä, läm­möl­tä, on­nel­ta ja rak­kau­del­ta.

Juu­ri nyt, myös lä­hi­met­sät tar­jo­a­vat val­ta­vas­ti loh­tua ja iloa elä­mää­ni. Met­säs­sä kaik­ki asi­at aset­tu­vat pai­koil­leen, sil­lä vih­re­än sä­vyt rau­hoit­ta­vat ja met­sän­tuok­sut voi­te­le­vat miel­tä. Ka­ve­ri­na on ai­na luo­tet­ta­va ja tur­val­li­nen ne­li­jal­kai­nen ys­tä­vä­ni – pian vii­si vuot­ta van­ha lab­ra­do­rin­nou­ta­ja Wins­ton.

Vai­ke­an­kin kes­kel­lä koen täl­lä het­kel­lä myös ih­meel­lis­tä kan­nat­te­lua. Mi­nul­la on vuo­sien ta­kaa tut­tu psy­ki­at­ri­an eri­kois­lää­kä­ri edel­leen rin­nal­la­ni. Sa­moin iha­na työ­ter­veys­lää­kä­ri, joka toi­vot­ti pal­jon voi­mia ja te­kee omas­ta nä­kö­kul­mas­taan työ­tä sii­hen osuu­teen, mikä hä­nel­le kuu­luu. Li­säk­si esi­hen­ki­löl­tä saa­ma­ni ym­mär­tä­vät ja kau­niit sa­nat läm­mit­ti­vät miel­tä­ni.

Kai­ken edel­lä mai­ni­tun li­säk­si ai­ka­na, jol­loin asi­an­sa osaa­vat psy­ko­te­ra­peu­tit tun­tu­vat ole­van ki­ven ta­ka­na, sain heti kät­te­lys­sä kah­del­ta ko­ti­kau­pun­ki­ni pit­kän­lin­jan huip­puo­saa­jal­ta kar­toi­tus­käyn­nit. Näil­lä käyn­neil­lä kat­so­taan mi­ten ke­mi­at koh­taa­vat ja mi­ten mah­dol­li­nen luot­ta­mus läh­tee ra­ken­tu­maan. Pa­laan siis ai­na­kin jok­si­kin ai­kaa te­ra­pi­aan. Li­säk­si on jouk­ko ys­tä­viä, jot­ka tu­ke­vat ja muis­ta­vat.

Koen saa­nee­ni taas op­pi­tun­nin ja muis­tu­tuk­sen sii­tä, mi­ten Ju­ma­lan huo­len­pi­to voi ol­la ko­vin mo­ni­nais­ta. Se ei ole ai­na sitä, mi­ten it­se sen mie­lel­läm­me nä­ki­sim­me; ener­gi­syy­te­nä, te­hok­kuu­te­na ja asi­oi­na, jot­ka näyt­tä­vät ih­mi­sen ole­van ajal­li­ses­ti cool. Kun kaik­kea tätä it­sel­le­ni an­net­tua ker­to­maa­ni ajat­te­len, on sii­nä pie­nel­le ih­mi­sel­le niin pal­jon hy­vyyt­tä suo­tu­na, et­tä ihan hui­kai­see. Kui­ten­kin oma toi­vee­ni ja ta­voit­tee­ni oli­si toi­pua taas mah­dol­li­sim­man pian työ­ky­kyi­sek­si ja pääs­tä te­ke­mään työ­tä­ni, jo­hon tun­nen pa­loa. Se­kään ei ole to­sin omas­sa voi­mas­sa­ni, vaan us­kon Ju­ma­lan tie­tä­vän mikä on mi­nul­le pa­ras­ta.

Ih­mi­nen, joka uu­puu, tun­tee usein huo­nom­muut­ta ja it­sen­sä jo­ten­kin on­net­to­mak­si rep­pa­nak­si. Mie­les­tä­ni lää­kä­ri­ni ki­teyt­ti tä­hän liit­ty­vän nä­kö­kul­man osu­vas­ti; ”Se, et­tä si­nul­la on trau­ma­taus­ta, ei pois­ta sitä to­si­a­si­aa, et­tä olet hyvä ja si­tou­tu­nut työn­te­ki­jä”. Trau­ma­taus­ta voi ai­heut­taa har­vak­sel­taan sen, et­tä ai­na jos­kus van­ha tun­ne­ko­ke­mus nou­see pin­taan ja ak­ti­voi­tuu.

Poh­din ai­ka tark­kaan, avaan­ko it­se­ä­ni ja asi­aa­ni kaik­kien lu­et­ta­vak­si. Koen kui­ten­kin, et­tei mi­nul­la ole asi­as­sa mi­tään me­ne­tet­tä­vää. Toi­saal­ta taas ker­to­mal­la omas­ta si­säi­ses­tä mat­kas­ta­ni muil­le, voi se ken­ties an­taa jo­ta­kin jol­le­kul­le sa­mo­jen asi­oi­den kans­sa ki­pui­le­val­le tai kamp­pai­le­val­le. It­sel­le­ni mie­le­ni haas­teet ei­vät ole di­a­be­tes­ta, syö­pää, Chro­nin tau­tia tai muu­ta vas­taa­vaa oi­ret­ta tai sai­raut­ta kum­mem­pi asia.

Kesä on an­ta­nut myös ret­kien ja luon­non li­säk­si eri­näi­siä voi­maan­nut­ta­via het­kiä elä­mään. Eri­tyi­ses­ti ha­lu­an mai­ni­ta koh­taa­mi­set pien­ten las­ten kans­sa. Lap­sen tees­ken­te­le­mät­tö­myys, vil­pit­tö­myys ja ai­tous on aseis­ta rii­su­vaa. Kai­kis­ta hei­dän te­ke­mis­tään kolt­to­sis­ta­kin ja huu­run­hom­mis­ta huo­li­mat­ta, hei­dän kans­saan vuo­ro­vai­ku­tus on yleen­sä mut­ka­ton­ta ja sel­ke­ää. Lap­si hy­väk­syy mi­nut juu­ri sel­lai­se­na kuin olen.

Kai­kis­ta suu­rin asia on kui­ten­kin, et­tä saan käy­dä yö­le­vol­le hy­väl­lä omal­la­tun­nol­la. Se, et­tä mi­nä­kin, omal­ta puo­lel­ta­ni kel­vo­ton pöt­ky, saan pyy­tää ja us­koa syn­ti­ni an­teek­si ja iloi­ta va­paa­na Ju­ma­lan ar­mos­ta.