On ol­lut ri­kas­tut­ta­vaa teh­dä töi­tä tois­ta­kym­men­tä vuot­ta iäk­käi­den ih­mis­ten pa­ris­sa. Sii­tä huo­li­mat­ta, et­tä työn mää­rä on ajoit­tain ol­lut koh­tuu­ton. Tä­mä­hän ei toki ole ol­lut iäk­käi­den ih­mis­ten vika. Heil­tä olen saa­nut huo­mat­ta­vas­ti enem­män, mitä olen it­se voi­nut an­taa. Työn mer­ki­tyk­sel­li­syyt­tä ei ole tar­vin­nut poh­tia.

Ikään­ty­neen hau­raus on asia, joka ei lak­kaa kos­ket­ta­mas­ta mi­nua. Jos­sa­kin vai­hees­sa elä­män vuo­si­kym­me­ni­nä va­kiin­tu­neet ru­tii­nit ja toi­met ei­vät enää ole­kaan it­ses­tään­sel­viä. Oman elä­män ra­ken­teet muut­tu­vat ja asi­oi­hin on ko­e­tet­ta­va so­peu­tua, teki se sit­ten kuin­ka ki­pe­ää ta­han­sa.

Nii­tä het­kiä on pal­jon, jol­loin olen saa­nut ol­la si­vus­ta seu­raa­mas­sa tai rin­nal­la kul­ke­mas­sa ta­pah­tu­mis­sa, jol­loin ih­mi­sen oma­toi­mi­suu­den ra­ken­tei­siin tu­lee särö tai niis­tä loh­ke­aa pala. Nuo het­ket ovat kos­ket­ta­neet omaa­kin si­sin­tä­ni ja opet­ta­neet elä­män epä­var­muu­des­ta, ka­to­a­vai­suu­des­ta ja luo­pu­mi­sen ki­vus­ta.

On ilois­ta elää, ol­la vah­va ja hoi­taa omat asi­an­sa. Help­poa ei ole ih­mi­sen tai­pua aja­tuk­seen, et­tä tu­li­si ole­maan tois­ten ih­mis­ten avus­ta riip­pu­vai­nen. Ai­ka use­al­le meis­tä tuol­lai­nen­kin ai­ka tu­lee vää­jää­mät­tä eteen ja elet­tä­väk­si, ha­lu­sim­me­pa sitä tai em­me.

Kun tu­lee ul­koi­ses­ti ryp­pyi­sek­si, krop­pa muis­tut­taa eri ta­voin ta­kuu­a­jan päät­ty­mi­ses­tä. Edel­lä mai­ni­tus­ta joh­tu­en it­se­var­muu­te­si­kaan ei eh­kä ole enää en­ti­sel­lään ja voit me­net­tää ison osan us­kot­ta­vuu­des­ta­si.

Voi ol­la häm­men­tä­vää ha­vai­ta, et­tei omaa vies­tiä enää kai­kis­sa ti­lan­teis­sa kuul­la­kaan sa­moin kuin en­nen. Si­nul­ta voi­daan pe­nä­tä asi­oi­ta, joi­ta jou­dut va­kuut­te­le­maan.

Eräs kor­ke­as­sa iäs­sä ole­va ih­mi­nen ker­toi, et­tä hän­tä hu­vit­ti, kun nuo­ri lää­kä­ri sa­ne­li hä­nel­le mitä hän saa teh­dä ja mitä syö­dä, ei­kä kyse ol­lut täs­sä ta­pauk­ses­sa ko­les­te­ro­lis­ta, di­a­be­tek­ses­ta tai se­pel­val­ti­mo­tau­dis­ta. Van­hus ker­toi hu­vit­tu­nee­na, et­tä kyl­lä minä sen­tään ajat­te­lin vie­lä ihan it­se­kin jos­ta­kin asi­ois­ta päät­tää.

Toi­nen van­hus taas to­te­si, et­tä on to­del­la louk­kaa­vaa, jos ei tule pel­kän ikän­sä vuok­si kuul­luk­si ja tu­lee koh­del­luk­si toi­sin, kuin mitä ko­ke­muk­sen kaut­ta on op­pi­nut.

Usein lä­hei­sen huo­li iäk­kääs­tä ih­mi­ses­tä voi saa­da yli­suo­je­lun piir­tei­tä. Saa­tam­me sa­noa, et­tä älä tee sitä älä­kä tätä. ”Olet niin pal­jon teh­nyt elä­mäs­sä­si, et­tä oli­sit nyt vain ja an­tai­sit mui­den teh­dä.” Oman huo­len ta­kaa ei eh­kä näh­dä, et­tä te­ke­mi­nen an­taa elä­mä­ni­loa ja mie­li­hy­vää, ko­ke­muk­sen sii­tä, et­tä vie­lä pys­tyy jo­hon­kin ja vä­syy ter­vees­tä työn tou­hus­ta.

Ar­vos­tan suu­res­ti ge­ri­at­ria, jon­ka kans­sa tein yh­teis­työ­tä vuo­sien ajan. Hän ta­pa­si sa­noa, et­tä jos ikää on yli 80 vuot­ta ja te­kee mie­li suk­laa­ta, niin kyl­lä sitä vain on koh­tuu­den ra­jois­sa saa­ta­va. Jat­koi vie­lä, et­tä jos nos­taa ve­ren­so­ke­ria niin li­sä­tään hie­man in­su­lii­nia. Tämä esi­merk­ki ei ole tar­koi­tet­tu hoi­to-oh­jeek­si, mut­ta on ku­vaus in­hi­mil­li­syy­des­tä ja sii­tä, mi­ten ikään­ty­väl­lä asi­oi­den tär­keys­jär­jes­tys­tä voi jos­kus ol­la vii­sas­ta tar­ken­taa. Elä­män ilot voi­vat ol­la kor­til­la ja niis­tä on lupa pi­tää kiin­ni.

Elä­män­laa­tu – mi­ten sitä voi­si ol­la li­sää­mäs­sä iäk­käi­den lä­heis­ten elä­mäs­sä? Jo­ten­kin ajat­te­len, et­tä se vaa­tii oman it­sem­me rii­su­mis­ta tur­has­ta vou­ho­tuk­ses­ta. Py­säh­ty­mis­tä sen ää­rel­le, mil­lä asi­oil­la on oi­ke­as­ti mer­ki­tys­tä. Ikään­ty­nees­tä voi ol­la pai­na­jais­mais­ta, jos oma lä­hei­nen tie­tää tai luu­lee tie­tä­vän­sä­hä­nen si­säi­set tar­peen­sa pa­rem­min kuin hän it­se.

Van­haan ai­kaan ikäih­mi­set asui­vat usein sa­man ka­ton al­la nuo­rem­man su­ku­pol­ven kans­sa. Ai­na se ei var­mas­ti ol­lut on­gel­ma­ton­ta.

Kui­ten­kin su­ku­pol­vil­la muo­dos­tui toi­siin­sa vah­vem­pi side, kun ar­kea elet­tiin yh­des­sä. Saa­tiin apua ja opit­tiin tun­te­maan luon­teen heik­kou­det ja vah­vuu­det puo­lin ja toi­sin. Luu­len, et­tä kun elet­tiin lä­hel­lä toi­sia ja tun­net­tiin hy­vin, myös suo­je­lun tar­ve ja toi­nen tois­tem­me puol­ten pi­tä­mi­nen vah­vis­tui luon­nos­taan.

Työ­tä­ni on muun mu­as­sa kes­kus­te­lu­jen käy­mi­nen sii­tä, mi­ten ikäih­mis­ten elä­män­laa­tua ja ak­tii­vi­suut­ta voi­tai­siin li­sä­tä. Mis­tä tuo elä­män­laa­tu poh­jim­mil­taan koos­tuu? Ihan olen­nai­nen asia lie­nee se, et­tä ikään­ty­nyt ko­ki­si tu­le­van­sa koh­da­tuk­si oma­na it­se­nään ja ih­mi­se­nä. Sai­si ar­vos­tus­ta ja kun­ni­oi­tus­ta sii­nä, mikä on ol­lut ja on elä­mäs­sä tär­ke­ää. Mikä on voi­maan­nut­ta­nut ja voi­maan­nut­taa edel­leen.

Kun it­se ei enää pys­ty huo­leh­ti­maan näis­tä asi­ois­ta, oli­si hyvä, et­tä lä­hel­lä oli­si ih­mi­siä, jot­ka te­ke­vät niis­tä mah­dol­li­suuk­sien mu­kaan saa­vu­tet­ta­via. Ih­mi­sen hoi­vaa­mi­nen ja hoi­ta­mi­nen on sy­vim­mil­tään juu­ri näi­den asi­oi­den ym­mär­tä­mis­tä.

Sil­lä tie­dol­la, mitä it­sel­le­ni ra­jal­li­ses­sa mää­rin on ker­ty­nyt, van­he­ne­mi­nen tuo use­am­min mu­ka­naan luo­pu­mi­siin liit­ty­vää fyy­sis­tä tai psyyk­kis­tä ki­pua kuin haus­kuut­ta. Se on kui­ten­kin ih­mi­sen elä­mään kuu­lu­va, elet­tä­väk­si tar­koi­tet­tu ai­ka – ku­ten lap­suus, nuo­ruus ja työ­i­käi­syys.

On sa­not­tu ja kir­joi­tet­tu, et­tä yh­teis­kun­nan si­vis­tyk­sen taso mi­ta­taan sil­lä, mi­ten huo­leh­dim­me hei­koim­mis­ta. On hyvä pei­la­ta omaa ky­ky­ään koh­da­ta ikään­ty­nyt. Ky­ke­nem­me­kö koh­taa­maan ih­mi­sen esi­mer­kik­si hä­nen sai­rau­ten­sa ta­ka­na?

Louk­kaa­vin­ta lie­nee, jos alam­me pu­hua muis­ti­sai­raal­le kuin hän oli­si lap­si. Tun­ne-elä­män ele­tyt ko­ke­muk­set ja ko­ke­mus täs­tä het­kes­sä säi­lyy. Koh­taa­mi­sel­la voim­me vai­kut­taa sii­hen, ko­kee­ko iä­käs, mah­dol­li­ses­ti muis­ta­ma­ton­kin ih­mi­nen ole­van­sa tur­vas­sa, vaik­ka ym­pä­ris­tö ei enää oli­si­kaan tut­tu.

Elä­mäs­säm­me kävi niin, et­tä saim­me las­tem­me mum­min, oman anop­pi­ni – rak­kaan ys­tä­vä­ni asu­maan sa­maan ta­lo­yh­ti­öön kans­sam­me. Rat­kai­su on tun­tu­nut oi­ke­al­ta ja kai­kin ta­voin hy­väl­tä. Kui­ten­kin oma ul­ko-ovi ja keit­tiö ovat mo­lem­min puo­lin asi­oi­ta, joil­la taa­taan myös oma rau­ha ja elä­mä, niin kau­an kuin sitä meil­le it­se kul­le­kin elä­mäs­sä suo­daan.