Täs­sä syk­sys­sä on taas pii­san­nut elä­män rik­kaut­ta – ar­jen, juh­lan ja oman mie­len pro­ses­siin heit­täy­ty­mi­sen muo­dos­sa. Vä­lil­lä mei­naa pien­tä Eli­naa ihan hui­ma­ta, mut­ta niin sitä vain men­nä pors­ku­tel­laan eteen­päin. Kun vä­lil­lä tun­tuu, et­tä omat voi­mat lop­puu, on hyvä kä­per­tyä tai­vaal­li­sen Isän hel­maan ja kat­sel­la vain ja ih­me­tel­lä.

Tänä syk­sy­nä ome­noi­ta tuli ihan val­ta­vas­ti liki sata vuot­ta van­hoi­hin, kor­kei­siin ome­na­pui­him­me. Joka syk­sy tääl­lä Hyö­mä­es­sä tois­tuu jok­seen­kin seu­raa­van­lai­nen elo­kuun lop­pu­puo­lel­la al­ka­va näy­tel­mä: Yk­si jos toi­nen ta­lo­yh­ti­ön vä­es­tä käy päl­lis­te­le­mäs­sä ome­na­pui­den ti­lan­net­ta – kat­sel­laan lä­hel­tä ja kau­kaa pui­ta ja nii­den he­del­miä. Yh­des­sä ja­e­taan ha­vain­to­ja: Mikä puis­ta le­pää tä­män vuo­den, mi­hin puo­les­taan tu­lee pal­jon ome­noi­ta ja mis­sä suu­rim­mat ja hie­noim­mat yk­si­löt? Päi­vi­tel­lään tip­pu­vien ome­noi­den mää­rää. Aloi­te­taan sit­ten maa­han mä­dän­ty­neit­ten tai pu­don­neit­ten ome­noit­ten ka­saa­mi­nen pui­den al­ta. Osa hy­vis­tä maa­han pu­don­neis­ta ke­rä­tään ja teh­dään so­seek­si, lo­put vie­dään tun­ki­ol­le. Pui­den alus­to­jen sii­vo­a­mi­nen on vi­he­li­äis­tä puu­haa: Ken­gän poh­jis­sa on mo­nen sen­tin ker­ros mä­dän­ty­neen ome­nan ja mul­lan se­koi­tus­ta. Usein ruo­ho­kin on eh­ti­nyt kas­vaa, ja ome­noi­ta on kai­vet­ta­va siel­tä myös kä­sin.

Sit­ten joku va­raa ajan tu­tuk­si tul­leel­le me­hus­tu­sa­se­mal­le. Tänä vuon­na mei­na­si men­nä haas­ta­vak­si; sa­noi­vat, et­tä vain sata ki­loa ome­naa voi­daan pu­ris­taa. To­te­sin, et­tei tule mi­tään moi­ses­ta, kos­ka meil­tä tu­lee pal­jon ome­noi­ta. Vä­hän mök­säh­din ja aloin et­siä toi­sel­le me­hus­tu­sa­se­mal­le ai­kaa. En­nen kuin eh­din soit­taa toi­saal­le, tu­tul­ta me­hus­tu­sa­se­mal­ta soit­ti­vat ja sa­noi­vat: "Tuo­ta noin, kyl­lä­hän me tei­dän po­ruk­ka muis­te­taan, ka­tos. Teil­lä­hän on yleen­sä nii­tä nuo­ria mie­hiä apu­na. Ja tuo­ta, kyl­lä­hän sinä sen edes­men­neen su­ku­lais­pa­pan­kin ker­ran hoi­dit niin hy­vin, et­tä ei­kö­hän tuo asia jär­jes­ty. Ote­taan tei­dät lau­an­tai­na ja va­ra­taan kun­nol­la ai­kaa."

Me­hus­tus­ta edel­tä­vä­nä päi­vä­nä ko­koon­tuu ome­na­pui­den al­le kaik­ki kol­men asun­non ta­lo­yh­ti­ös­tä kyn­nel­le ky­ke­ne­vät. On­pa mu­kaan py­rit­ty saa­maan jo ko­toa len­tä­neet nuo­ru­kai­set­kin käyt­tä­en hy­väk­si tut­tu­ja kei­no­ja: lah­jon­ta ja ki­ris­tys sekä muu­ten tun­tei­siin ve­to­a­mi­nen. Sit­ten pai­no­te­taan, et­tä ei ole mi­kään pak­ko, mut­ta jos kui­ten­kin pää­si­sit­te.

Al­kuun pää­se­mi­nen on hi­ve­nen nih­ke­ää. Muis­tu­tel­laan toi­si­am­me, et­tei mä­dän­nei­tä ei­kä lin­tu­jen hak­kaa­mia saa lait­taa me­hus­tet­ta­vak­si me­ne­viin. Maas­ta ote­tut pi­tää pyyh­kiä fro­tee­pyyh­kee­seen mah­dol­li­sis­ta ros­kis­ta. Tun­nel­ma ko­ho­aa yleen­sä sitä mu­kaa, kun kas­sit al­ka­vat täyt­tyä ome­nois­ta. Pi­pot vi­nos­sa ja rä­kä­tip­pa pos­kel­la tou­ho­tam­me me­ne­mään ja kil­lis­te­lem­me toi­si­am­me ome­na­puun ok­sien al­ta. Syn­tyy pa­re­ja, jot­ka toi­mi­vat tii­mis­sä ke­rää­mäl­lä sa­maan pus­siin. Täy­si kas­si nos­te­taan sit­ten yh­des­sä mön­ki­jän pe­rä­kär­ryyn. Puis­sa ole­vil­le Tar­za­neil­le huu­del­laan oh­jei­ta: "Ra­vis­ta lu­jem­min!" "Ko­e­ta nous­ta oi­ke­an/va­sem­man puo­leis­ta haa­raa hie­man ylem­mäs, siel­lä on iso­ja!" "Älä vaan pu­toa!"

Kun kol­me­kym­men­tä kes­to­kas­sia ome­noi­ta oli ke­rät­ty ja tun­get­tu au­toi­hin, sa­noi osal­la poi­mi­jois­ta jär­ki, et­tä nyt oli­si hyvä lo­pet­taa. Osa in­toi­li vie­lä jat­ka­van­sa aa­mus­ta, mut­ta Il­mo­jen Val­ti­as puut­tui on­nek­si pe­liin ja an­toi aa­muk­si kaa­to­sa­teen. Il­lal­la, kun ome­nat on ke­rät­ty, on tul­lut ta­vak­si syö­dä yh­des­sä jo­ta­kin. Tänä vuon­na iha­na, vas­ti­kään vi­hit­ty nuo­ri­pa­ri pais­toi tal­koo­vä­el­le piz­zo­ja piz­zau­u­nis­sa. Sii­nä sit­ten vaih­det­tiin aja­tuk­sia ome­nois­ta ja elä­mäs­tä. Il­lan ai­ka­na oli jouk­koom­me liit­ty­nyt rak­kai­ta mat­ka­ys­tä­viä avuk­si ja ilok­si. Toi­vat­pa ko­neel­lis­ta­kin apua pien­kuor­maa­jan muo­dos­sa, mikä mah­dol­lis­ti ome­noi­den ke­rää­mi­sen suo­raan kas­siin kor­ke­am­mal­ta­kin puis­ta.

Me­hus­tu­sa­se­mal­la on iha­na van­han ajan tun­nel­ma. Ve­si­pa­dan al­la rä­ti­see tuli ja pu­ris­tin jys­kyt­tää ome­nat me­huk­si. Ko­ke­muk­ses­ta kaik­ki tie­tä­vät oman paik­kan­sa ja toi­men­sa. Me­hua tuli tänä vuon­na enem­män kuin kos­kaan, rei­lut 385 lit­raa. Kan­nat­ti tut­kail­la pui­ta, käy­dä kes­kus­te­lu­ja ome­na­sa­toon liit­ty­en, suo­rit­taa po­vai­lu­ja ome­na­me­hun mää­räs­tä ja ke­rä­tä sa­toa. Ta­lo­yh­ti­ön väen, jäl­ki­kas­vun ja myös joi­den­kin rak­kai­den lä­heis­ten pak­ka­seen saa­tiin ome­na­tuo­re­me­hua, joka on Ju­ma­lan lah­jaa se­kin.

Jo­ku­nen viik­ko en­nen ome­na­sou­via saim­me ko­kea myös juh­laa, kun tyt­tä­rem­me häi­tä vie­tet­tiin Utön saa­rel­la. Per­heem­me si­tees­tä tuol­le Suo­men ete­läi­sim­mäl­le pie­nel­le saa­rel­le olen avan­nut ai­kai­sem­mis­sa blo­gi­teks­teis­sä­ni ni­mel­lä Elä­mää Utös­sä osat 1–3.

Elo­kuun toi­sek­si vii­mei­nen vii­kon­lop­pu saa­res­sa oli iki­muis­toi­nen. Myrs­ky­lu­ke­miin yl­tä­nyt tuu­li pu­hal­si ete­lä–lou­nas-suun­nas­sa ko­vas­ti mut­ta läm­pi­mäs­ti. Hää­pa­ri, koti- ja tal­koo­vä­keä oli saa­pu­nut jo pit­kin viik­koa pai­kal­le. Per­jan­tai-il­ta­na myö­hään yh­tei­sa­lus keik­kui sy­si­mus­tal­la vaah­to­päi­sel­lä me­rel­lä koh­den Utön lai­tu­ria ja toi pai­kal­le juh­la­vä­en. Ei­pä oi­kein sa­nat rii­tä ku­vai­le­maan tun­nel­maa ja iloa lä­hei­sis­tä rak­kais­ta, jot­ka nä­ki­vät kai­ken vai­van ar­voi­sek­si saa­pua pai­kal­le te­ke­mään juh­laa. Hää­päi­vä oli kau­nis ja au­rin­koi­nen. Myrs­ky­si kui­ten­kin niin ko­vas­ti, et­tä tak­si­ve­neet ei­vät kul­ke­neet, ja hää­pa­ri ja pap­pi jou­tui­vat jää­mään alus­ta­vas­ta suun­ni­tel­mas­ta poi­ke­ten saa­reen yök­si ja läh­te­mään pa­luu­mat­kal­le yh­des­sä hää­vä­en kans­sa seu­raa­va­na päi­vä­nä läh­te­väl­lä yh­tei­sa­luk­sel­la. Kaik­ki iloit­si­vat, kos­ka pap­pi oli to­del­la mu­ka­va mies ja hää­pa­ri ra­kas ja iha­na. Saim­me ol­la yh­des­sä hei­dän kans­saan vie­lä koko il­lan­kin, ei­kä ol­lut kii­re mi­hin­kään. Juho-pa­pil­le muu­ten kii­tos vie­lä tä­tä­kin kaut­ta läs­nä­o­los­ta­si! Se oli meil­le mer­ki­tyk­sel­lis­tä. Si­nul­le an­net­tiin niin vii­sai­ta sa­no­ja muis­tut­ta­maan mei­tä po­loi­sia ih­mi­siä sii­tä, mikä on elä­mäs­sä tär­kein­tä ja min­kä va­raan ih­mi­sen sitä tu­li­si ra­ken­taa. Us­ko oh­jaa elä­mää ei­kä ole ir­ral­li­nen osa sitä.

Kun juh­la­päi­vä vaih­tui yök­si, as­tuin ulos juh­la­ra­ken­nuk­ses­ta, Hem­bygs­går­de­nil­ta. Yö saa­res­sa oli läm­min ja pi­meä. Ai­no­a­na va­lo­na kuu ja au­rin­ko­ken­no­va­lot ra­ken­nuk­sen te­ras­sil­la. Ma­jak­ka­kaan ei hei­tä va­lo­aan saa­ren poh­joi­sel­le puo­lel­le, jos­sa ky­sei­nen juh­la­ta­lo si­jait­see. Ka­tu­va­lo­ja ei pol­te­ta lau­an­tai-il­tai­sin, jol­loin lai­va tu­lee jo va­loi­san ai­kaan. Mai­to­kär­ry­jä työn­nel­les­sä ma­kuu­paik­kaa­ni koh­ti sy­dä­mes­tä nou­si val­ta­van suu­ri kii­tos Tai­vaan Isäl­le kai­kes­ta hy­väs­tä.