Elämääni on annettu paljon vuosia, jotka olen saanut elää niin, että ympärilläni on ollut pieniä lapsia. Tätä mietin ja ihmettelinkin pitkällä retkellä, kirkkaasti paistavan kevätauringon alla.
Kaikenlaisia muistoja tulvi mieleen. Osa niin hauskoja, että välillä nauru sai rintalastani hytkymään.
Kymmenisen vuotta sitten elettiin silloinkin pääsiäisen tienoota. Muistaakseni hiljaista viikkoa, joka tätä kirjoittaessani on käsillä. Perheessä oli mainio kolmivuotias. Tyttö oli varttunut ulkosaaristossa, ja liekö sillä ollut vaikutusta, että hän pohti merkillisiä asioita ikäisekseen. Tilanteita oli ollut useita, jolloin arkinen työ oli pysähtynyt vanhemmilla kuin seinään tytön todetessa jotakin, jota ei osannut odottaa hänen ikäiseltään.
Neuvolassakin puhuin asiasta. Huoletti, onko normaalia, että tyttö oli huolesta soikeana ja murehti muun muassa sitä, ettei halua täyttää neljää vuotta, koska ei halua hautausmaalle, eikä kuolla, vaan haluaa elää. Legopalikat hän järjesteli hautakiviksi sohvapöytänä toimivan puuarkun päälle. Ketään läheistä ei ollut kuollut, emmekä oikein ymmärretäneet, mikä moisen pohdinnan synnytti. Neuvolassa rauhoiteltiin ja todettiin, että tyttö vain on sellainen, miettii vähän suurempia.
Hiljaisella viikolla oli ollut seurakunnan järjestämä pääsiäisvaellus kirkossa, kuten seurakunnassamme on tapana. Seurakunnan kerholaiset kävivät vaelluksella heille järjestetyllä ajalla, yhdessä huoltajan/-jien kanssa. Mekin olimme mukana tapahtumassa. Pääsiäisvaellus alkoi siitä, kun Jeesus oli ratsastanut Jerusalemiin ja ihmiset heiluttivat palmunoksia ja heittivät niitä maahan.
Kuljimme kirkkosalissa ja pysähdyimme pääsiäistä edeltäviin tapahtumiin, jotka oli rakennettu mukaansatempaavasti, vaikuttavasti ja kauniisti. Seurakunnan työntekijät olivat pukeutuneet tuon ajan vaatetuksen mukaisesti pitkään mekkoon ja sandaaleihin, ja päässä heillä oli kaulan alta olan yli kietaistut liinaset. He eläytyivät kerrontaan, ja uppouduimme mukaan piinaviikon tapahtumien kulkuun.
Keskellä kirkon käytävää, ennen alttarialueelle nousua roikkuu katosta vaikuttava krusifiksi. Jeesus on siinä ristiinnaulittuna ja naulan jäljistä vuotaa verta. Kolmivuotias tyttö katsoi tuota krusifiksia pitkään, ja selvästi aivan omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Kerta ei tosin ollut ensimmäinen, kun hän sen näki, mutta nyt pieni ihminen tutki sitä tarkasti.
Pääsiäisvaellus päättyi sakastin kellarin suuaukolle rakennetulle tyhjälle haudalle. Haudasta nousi kiihtynyt nainen, joka juuri ja juuri sai sanotuksi, mitä oli tapahtunut. Hän oli Magdalan Maria, ja tullut haudalle ystävineen voidellakseen Jeesuksen ruumiin. Haudan suulla ollut suuri kivi oli vieritetty pois, ja enkelin kirkkaus oli miltei häikäissyt Marian. Nainen kertoi enkelin kertoneen, että Jeesus ei ole täällä, vaan on noussut ylös kuolleista.
Tyttöni oli vähäpuheinen ja mietteliäs, kun poistuimme kirkosta. Jotenkin huomiota herättävän omissa oloissaan, kun kuljimme lähikaupan kautta kotiin. Kotona ruokaa valmistaessani huomasin, että tyttö oli hakenut Tapio Holman toimittaman, pääsiäisen ajan tapahtumista kertovan kirjan nimeltä Vapahtajamme Jeesus, jota isä oli lukenut hänelle jo aiemmin. Hän istui keittiön pöydän ääressä käsi poskella ja tuijotti sivua 39, jossa kirkkaasti loistava enkeli seisoo haudalla kertomassa viestiään naisille.
Yhtäkkiä tyttö kysyi, että "Uskotko sinä äiti tuon?" Kysyin hölmistyneenä työni lomasta, että "Ai minkä". "No tämän näin", sanoi tyttö ja näytti kirjan kuvaa. Vastasin, että "Kyllä minä uskon, että Jeesus nousi kuolleista". Oltiin hetki hiljaa. Tein jatkokysymyksen, että "Uskotko sinä?" Kolmivuotias hörähti nauruun, ja sanoi, että ”En tosiaankaan”. Jotakin koetin sopertaa siitä, että uskomiseen kaikki jääkin. Ei ihmeitä järjellä käsitetä.
Lapsen vastaus oli rehellinen. Ei ollut auttanut vaikuttava pääsiäisvaellus, jossa olimme melkein elävästi nähneet kaiken. Usko ei ole näkemisessä. Vuosien saatossa Jumala on saanut pienessä tytössä synnyttää uskoa pääsiäisen ihmeeseenkin.
Lapsen vastaus puhutteli rehellisyydessään. Ei ole todellakaan aina helppoa uskoa ihmeisiin arkistakin arkisemman arjen keskellä. Jeesus katsoi lempeästi vierellään ristillä roikkuvaan ryöväriin, ja hän katsoo lempeästi myös meihin, jotka epäilemme.
Pääsiäisen suuri ihme onkin sovituksessa. Epäilevänäkin on lupa uskoa kaikki synnit anteeksi arjen keskellä. Usko taas synnyttää iloa, riemua ja vapautta.
Blogit
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys