Elina Lumijärvi
Joskus huomaan pohtivani, että miten sydämen usko pohjimmiltaan vaikuttaa elämääni. Mikä on se olennainen asia, millä sitä voisi kuvata? Arjessa eroa ei usein huomaa mitenkään. Hoidan arjen asioita, käyn kaupassa, vanhempainilloissa ja niin edelleen. Olen epätäydellinen ja monesti reagoin asioihin liian sähäkästi, enkä harkitse asioita loppuun asti, kun sanoa pamautan jotakin. Nauran työkavereiden kanssa katketakseni arjen tilannekomiikalle ja jaan ihmisyyden toisten ihmisten kanssa huolimatta siitä, millainen heidän elämänkatsomuksensa on.
On kuitenkin asioita, joita en ole päättänyt elämässäni itse, ja se näkyy myös ulospäin. Se on edellyttänyt suostumista Jumalan suunnitelman mukaisen tien kulkemiseen. Mitä se sitten on tarkoittanut tarkemmin otettuna? Erinäisiä tilanteita, joissa ei ole edetty aina järjen ääntä kuunnellen, vaan on tyydytty siihen, mitä Jumala on minulle tai meidän perheellemme nähnyt hyväksi tarjota. Elämän valintoja ei ole tehty aina edes tietoisesti, vaan koen, että Jumala on johtanut silloinkin, kun en ole sitä edes itse huomannut. Tai me yhdessä emme ole.
Yksi merkittävimmistä ja ulospäinkin näkyvistä asioista valintoja koskien lienee se, että emme ole suunnitelleet ennalta perheemme kokoa. Vaikka rahaa oli vähän, vaikka viiden hengen auton takapenkki oli täynnä turvaistuimia ja vaikka järki olisi ohjannut siihen suuntaan, että perheen koko alkaa olla täysi, asia on jätetty Jumalan johdettavaksi. Koska elämä ei ole noissa käänteissä ollut kaikilta osin turvattua, on kysytty luottamusta siihen, että Jumala pitää meistä huolen ja tietää parhaiten, mitä me tarvitsemme. Jälkikäteen ajateltuna niin on ollutkin. Koen, että olen saanut järjettömän paljon enemmän elämältä näin kuin siten, miten olisin itse päälliköimällä sitä suunnitellut ja toteuttanut omien näkemyksieni mukaan.
Kaikkinensa se ei ole ollut aina helppo tie. Jälkikäteen katsottuna sen voisi sanoittaa olleen kuitenkin valtavan rikas ja rakas tie. Ajattelen, että se on ollut Jumalan tahdon mukainen tie. Hän on tiennyt, mitä minä tarvitsen säilyttääkseni kalleimman aarteeni, uskon lahjan. Jumalan näkökulma on eri kuin ihmisen, hän ei katso asioita ajallisen menestyksen ja loiston kautta, vaan hän kantaa meistä ja asioistamme huolta iankaikkisuuden näkökulmasta.
Niinä hetkinä, jolloin olen eniten epäillyt selviytymistämme, ovat pienet lapset ympärilläni usein muistuttaneet siitä, mikä on tärkeintä. Muistan kauan sitten nuorena äitinä olleeni lähikaupassa ruokaostoksilla lasteni kanssa. Rahaa taisi olla rajallisesti, koska muistan laskeneeni ostoksien kokonais- summaa sitä mukaa, kun lisäsin ostoksia kärryyn. Väkeä oli liikkeellä kohtalaisen paljon. Olimme meetvurstihyllyn kohdalla, kun tuolloin ehkä viisi–kuusi vuotta vanha poikani heläytti ilmoille kirkkaasti ja selkeästi minulle osoitetun kysymyksen. ”Äiti, ollaanhan me rikkaita?” Olin typertynyt ja ehkä hieman häkeltynytkin, miksi ihmeessä tuo lapsi nyt kysyy asiaa juuri tässä ja nyt. Poika vielä toisti kysymyksen entistä isommalla äänellä, kun ei saanut heti vastausta, joka olisi tyydyttänyt häntä: ”Kuulikko, ollaanhan me rikkaita?”
Ympärillä olevia ihmisiä hymyilytti, ja selkeästi hekin jäivät odottamaan vastausta. Vastasin jotain siihen suuntaan, että "en nyt sanoisi" ja "mistähän moinen ajatus nyt tuli mieleesi?" Poika ei ollut vielä sanonut kaikkea sanottavaansa. Hän jatkoi yhtä kirkkaalla äänellä: ”No sen takia, kun meillä on niin paljon lapsia.” Kauppa-asioitaan hoitavan "yleisön" henkäyksen saattoi melkein kuulla. Saimme monia hyväntahtoisia hymyjä. Pojan vastauksen painoarvoa lisäsi se, että siinä me todistimme elävästi asiaa koko klaanina, vauva vaunuissaan ja neljä isompaa lasta ympärillä.
Muistan muitakin tällaisia tilanteita, joissa lapsi on täysin ennalta arvaamattomasti kirkastanut elämän arvojärjestystä. Jälkeenpäin ymmärtää myös sen, miten paljosta ajallisesta on kantanut ihan suotta murhetta. Kun lapset olivat pieniä, huolehdin vuosikausia, että pitäisi tehdä jatko-opintoja, että saisin päivätyön tulevaisuudessa. Kun aika oli sopiva, sain mielekkään päivätyön ilman, että olin tarvinnut jatkokoulutusta.
Myös nykyisen työni katson olevan suurta Jumalan siunausta ja rukoilen, että saisin viisautta ja voimia hoitaa tehtävääni hyvin. Koen, että en elä enkä tee työtäni päivääkään ilman Jumalan sallimusta. Menestymiseni työssä on myös kaikkinensa Jumalan kädessä ja siunaamaa, ei omaa ansiotani.
Vaikka kerron suuresta perheestä, se ei tarkoita, ettenkö muistaisi olevan myös pieniä perheitä ja perheitä, joihin ei ole lapsia suotu. Lapsettomien, sydämen uskoa kantavien ihmisten elämässä näkyy samalla tavalla Jumalan suunnittelema tie, mutta vain toisella tapaa, kuin omassa kertomuksessani.
Koska Jumalan suunnittelema tie ei ole välttämättä helppo tie, se voi monien rikkauksien lisäksi aiheuttaa myös monenlaisia huolia. Myös lapset voivat näitä moninaisia huolia aistia perheissä ja kantaa niistä vastuuta, vaikka se ei olisi heidän tehtävänsä. Vanhempina asioita ei aina näe tuossa hetkessä, vaan ne selviävät myöhemmin. Aivan samalla tavoin tällaisia asioita voi tapahtua pienissä perheissä. Tämä asia ei ole perheen koosta riippuvainen. Meidän tehtävämme on puhua asioista lastemme kanssa, lopun saamme jättää Jumalan haltuun ja turvautua hänen huolenpitoonsa. Jeesus kehotti lapsiaan olemaan murehtimatta ja pelkäämättä mitään.
Jumalan viitoittamaa tietä kulkevan ihmisen elämänvalinnat voivat näyttää ulkopuolisesta joskus älyttömiltä ja jopa tyhmiltä. Joskus minunkin on annettu ymmärtää, että kulkemani joukko on kuin tyhmä lammaslauma, joka mitään ajattelematta päkyttää eteenpäin. Samoin anteeksiantamuksen saarna voidaan kokea lapsellisena ja tyhmänä. Sen vastaanottajalta ei vaadita mitään omia tekoja eikä ansioita. Omine ansioineen sitä on mahdotonta vastaanottaa.
Raamattu kertoo Bileamin tyhmästä aasista, joka ei halunnut tukea isäntäänsä, kun hän toimi Jumalan neuvojen vastaisesti. Tuo aasi uhmasi langenneen Bileamin tahtoa kerta toisensa jälkeen ja halusi oikeaksi tuntemalleen tielle, jossa kuuli Hyvän Paimenen äänen. Juuri lapsilla, lasten kaltaisilla, kaikista vähäisimmillä on suuren salaisuuden avaimet. Heidän perässään on hyvä ja turvallista kulkea ja omaa suuntaa tarkistaa.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys