Eli­na Lu­mi­jär­vi

Jos­kus huo­maan poh­ti­va­ni, et­tä mi­ten sy­dä­men us­ko poh­jim­mil­taan vai­kut­taa elä­mää­ni. Mikä on se olen­nai­nen asia, mil­lä sitä voi­si ku­va­ta? Ar­jes­sa eroa ei usein huo­maa mi­ten­kään. Hoi­dan ar­jen asi­oi­ta, käyn kau­pas­sa, van­hem­pai­nil­lois­sa ja niin edel­leen. Olen epä­täy­del­li­nen ja mo­nes­ti re­a­goin asi­oi­hin lii­an sä­hä­käs­ti, en­kä har­kit­se asi­oi­ta lop­puun as­ti, kun sa­noa pa­mau­tan jo­ta­kin. Nau­ran työ­ka­ve­rei­den kans­sa kat­ke­tak­se­ni ar­jen ti­lan­ne­ko­mii­kal­le ja jaan ih­mi­syy­den tois­ten ih­mis­ten kans­sa huo­li­mat­ta sii­tä, mil­lai­nen hei­dän elä­män­kat­so­muk­sen­sa on.

On kui­ten­kin asi­oi­ta, joi­ta en ole päät­tä­nyt elä­mäs­sä­ni it­se, ja se nä­kyy myös ulos­päin. Se on edel­lyt­tä­nyt suos­tu­mis­ta Ju­ma­lan suun­ni­tel­man mu­kai­sen tien kul­ke­mi­seen. Mitä se sit­ten on tar­koit­ta­nut tar­kem­min otet­tu­na? Eri­näi­siä ti­lan­tei­ta, jois­sa ei ole edet­ty ai­na jär­jen ään­tä kuun­nel­len, vaan on tyy­dyt­ty sii­hen, mitä Ju­ma­la on mi­nul­le tai mei­dän per­heel­lem­me näh­nyt hy­väk­si tar­jo­ta. Elä­män va­lin­to­ja ei ole teh­ty ai­na edes tie­toi­ses­ti, vaan koen, et­tä Ju­ma­la on joh­ta­nut sil­loin­kin, kun en ole sitä edes it­se huo­man­nut. Tai me yh­des­sä em­me ole.

Yk­si mer­kit­tä­vim­mis­tä ja ulos­päin­kin nä­ky­vis­tä asi­ois­ta va­lin­to­ja kos­kien lie­nee se, et­tä em­me ole suun­ni­tel­leet en­nal­ta per­heem­me ko­koa. Vaik­ka ra­haa oli vä­hän, vaik­ka vii­den hen­gen au­ton ta­ka­penk­ki oli täyn­nä tur­vais­tui­mia ja vaik­ka jär­ki oli­si oh­jan­nut sii­hen suun­taan, et­tä per­heen koko al­kaa ol­la täy­si, asia on jä­tet­ty Ju­ma­lan joh­det­ta­vak­si. Kos­ka elä­mä ei ole nois­sa kään­teis­sä ol­lut kai­kil­ta osin tur­vat­tua, on ky­syt­ty luot­ta­mus­ta sii­hen, et­tä Ju­ma­la pi­tää meis­tä huo­len ja tie­tää par­hai­ten, mitä me tar­vit­sem­me. Jäl­ki­kä­teen aja­tel­tu­na niin on ol­lut­kin. Koen, et­tä olen saa­nut jär­jet­tö­män pal­jon enem­män elä­mäl­tä näin kuin si­ten, mi­ten oli­sin it­se pääl­li­köi­mäl­lä sitä suun­ni­tel­lut ja to­teut­ta­nut omien nä­ke­myk­sie­ni mu­kaan.

Kaik­ki­nen­sa se ei ole ol­lut ai­na help­po tie. Jäl­ki­kä­teen kat­sot­tu­na sen voi­si sa­noit­taa ol­leen kui­ten­kin val­ta­van ri­kas ja ra­kas tie. Ajat­te­len, et­tä se on ol­lut Ju­ma­lan tah­don mu­kai­nen tie. Hän on tien­nyt, mitä minä tar­vit­sen säi­lyt­tääk­se­ni kal­leim­man aar­tee­ni, us­kon lah­jan. Ju­ma­lan nä­kö­kul­ma on eri kuin ih­mi­sen, hän ei kat­so asi­oi­ta ajal­li­sen me­nes­tyk­sen ja lois­ton kaut­ta, vaan hän kan­taa meis­tä ja asi­ois­tam­me huol­ta ian­kaik­ki­suu­den nä­kö­kul­mas­ta.

Nii­nä het­ki­nä, jol­loin olen eni­ten epäil­lyt sel­viy­ty­mis­täm­me, ovat pie­net lap­set ym­pä­ril­lä­ni usein muis­tut­ta­neet sii­tä, mikä on tär­kein­tä. Muis­tan kau­an sit­ten nuo­re­na äi­ti­nä ol­lee­ni lä­hi­kau­pas­sa ruo­ka­os­tok­sil­la las­te­ni kans­sa. Ra­haa tai­si ol­la ra­jal­li­ses­ti, kos­ka muis­tan las­ke­nee­ni os­tok­sien ko­ko­nais- sum­maa sitä mu­kaa, kun li­sä­sin os­tok­sia kär­ryyn. Vä­keä oli liik­keel­lä koh­ta­lai­sen pal­jon. Olim­me meet­vurs­ti­hyl­lyn koh­dal­la, kun tuol­loin eh­kä vii­si–kuu­si vuot­ta van­ha poi­ka­ni he­läyt­ti il­moil­le kirk­kaas­ti ja sel­ke­äs­ti mi­nul­le osoi­te­tun ky­sy­myk­sen. ”Äi­ti, ol­laan­han me rik­kai­ta?” Olin ty­per­ty­nyt ja eh­kä hie­man hä­kel­ty­nyt­kin, mik­si ih­mees­sä tuo lap­si nyt ky­syy asi­aa juu­ri täs­sä ja nyt. Poi­ka vie­lä tois­ti ky­sy­myk­sen en­tis­tä isom­mal­la ää­nel­lä, kun ei saa­nut heti vas­taus­ta, joka oli­si tyy­dyt­tä­nyt hän­tä: ”Kuu­lik­ko, ol­laan­han me rik­kai­ta?”

Ym­pä­ril­lä ole­via ih­mi­siä hy­myi­lyt­ti, ja sel­ke­äs­ti he­kin jäi­vät odot­ta­maan vas­taus­ta. Vas­ta­sin jo­tain sii­hen suun­taan, et­tä "en nyt sa­noi­si" ja "mis­tä­hän moi­nen aja­tus nyt tuli mie­lee­si?" Poi­ka ei ol­lut vie­lä sa­no­nut kaik­kea sa­not­ta­vaan­sa. Hän jat­koi yh­tä kirk­kaal­la ää­nel­lä: ”No sen ta­kia, kun meil­lä on niin pal­jon lap­sia.” Kaup­pa-asi­oi­taan hoi­ta­van "ylei­sön" hen­käyk­sen saat­toi mel­kein kuul­la. Saim­me mo­nia hy­vän­tah­toi­sia hy­my­jä. Po­jan vas­tauk­sen pai­no­ar­voa li­sä­si se, et­tä sii­nä me to­dis­tim­me elä­väs­ti asi­aa koko klaa­ni­na, vau­va vau­nuis­saan ja nel­jä isom­paa las­ta ym­pä­ril­lä.

Muis­tan mui­ta­kin täl­lai­sia ti­lan­tei­ta, jois­sa lap­si on täy­sin en­nal­ta ar­vaa­mat­to­mas­ti kir­kas­ta­nut elä­män ar­vo­jär­jes­tys­tä. Jäl­keen­päin ym­mär­tää myös sen, mi­ten pal­jos­ta ajal­li­ses­ta on kan­ta­nut ihan suot­ta mur­het­ta. Kun lap­set oli­vat pie­niä, huo­leh­din vuo­si­kau­sia, et­tä pi­täi­si teh­dä jat­ko-opin­to­ja, et­tä sai­sin päi­vä­työn tu­le­vai­suu­des­sa. Kun ai­ka oli so­pi­va, sain mie­lek­kään päi­vä­työn il­man, et­tä olin tar­vin­nut jat­ko­kou­lu­tus­ta.

Myös ny­kyi­sen työ­ni kat­son ole­van suur­ta Ju­ma­lan siu­naus­ta ja ru­koi­len, et­tä sai­sin vii­saut­ta ja voi­mia hoi­taa teh­tä­vää­ni hy­vin. Koen, et­tä en elä en­kä tee työ­tä­ni päi­vää­kään il­man Ju­ma­lan sal­li­mus­ta. Me­nes­ty­mi­se­ni työs­sä on myös kaik­ki­nen­sa Ju­ma­lan kä­des­sä ja siu­naa­maa, ei omaa an­si­o­ta­ni.

Vaik­ka ker­ron suu­res­ta per­hees­tä, se ei tar­koi­ta, et­ten­kö muis­tai­si ole­van myös pie­niä per­hei­tä ja per­hei­tä, joi­hin ei ole lap­sia suo­tu. Lap­set­to­mien, sy­dä­men us­koa kan­ta­vien ih­mis­ten elä­mäs­sä nä­kyy sa­mal­la ta­val­la Ju­ma­lan suun­nit­te­le­ma tie, mut­ta vain toi­sel­la ta­paa, kuin omas­sa ker­to­muk­ses­sa­ni.

Kos­ka Ju­ma­lan suun­nit­te­le­ma tie ei ole vält­tä­mät­tä help­po tie, se voi mo­nien rik­kauk­sien li­säk­si ai­heut­taa myös mo­nen­lai­sia huo­lia. Myös lap­set voi­vat näi­tä mo­ni­nai­sia huo­lia ais­tia per­heis­sä ja kan­taa niis­tä vas­tuu­ta, vaik­ka se ei oli­si hei­dän teh­tä­vän­sä. Van­hem­pi­na asi­oi­ta ei ai­na näe tuos­sa het­kes­sä, vaan ne sel­vi­ä­vät myö­hem­min. Ai­van sa­mal­la ta­voin täl­lai­sia asi­oi­ta voi ta­pah­tua pie­nis­sä per­heis­sä. Tämä asia ei ole per­heen koos­ta riip­pu­vai­nen. Mei­dän teh­tä­väm­me on pu­hua asi­ois­ta las­tem­me kans­sa, lo­pun saam­me jät­tää Ju­ma­lan hal­tuun ja tur­vau­tua hä­nen huo­len­pi­toon­sa. Jee­sus ke­hot­ti lap­si­aan ole­maan mu­reh­ti­mat­ta ja pel­kää­mät­tä mi­tään.

Ju­ma­lan vii­toit­ta­maa tie­tä kul­ke­van ih­mi­sen elä­män­va­lin­nat voi­vat näyt­tää ul­ko­puo­li­ses­ta jos­kus älyt­tö­mil­tä ja jopa tyh­mil­tä. Jos­kus mi­nun­kin on an­net­tu ym­mär­tää, et­tä kul­ke­ma­ni jouk­ko on kuin tyh­mä lam­mas­lau­ma, joka mi­tään ajat­te­le­mat­ta pä­kyt­tää eteen­päin. Sa­moin an­teek­si­an­ta­muk­sen saar­na voi­daan ko­kea lap­sel­li­se­na ja tyh­mä­nä. Sen vas­taa­not­ta­jal­ta ei vaa­di­ta mi­tään omia te­ko­ja ei­kä an­si­oi­ta. Omi­ne an­si­oi­neen sitä on mah­do­ton­ta vas­taa­not­taa.

Raa­mat­tu ker­too Bi­le­a­min tyh­mäs­tä aa­sis­ta, joka ei ha­lun­nut tu­kea isän­tään­sä, kun hän toi­mi Ju­ma­lan neu­vo­jen vas­tai­ses­ti. Tuo aa­si uh­ma­si lan­gen­neen Bi­le­a­min tah­toa ker­ta toi­sen­sa jäl­keen ja ha­lu­si oi­ke­ak­si tun­te­mal­leen tiel­le, jos­sa kuu­li Hy­vän Pai­me­nen ää­nen. Juu­ri lap­sil­la, las­ten kal­tai­sil­la, kai­kis­ta vä­häi­sim­mil­lä on suu­ren sa­lai­suu­den avai­met. Hei­dän pe­räs­sään on hyvä ja tur­val­lis­ta kul­kea ja omaa suun­taa tar­kis­taa.