Eli­na Lu­mi­jär­vi

Lap­se­na tui­jo­tin jou­lu­ka­len­te­rin fan­ta­si­a­maa­il­mas­ta ker­to­vaa ku­vaa muu­ta­man sen­tin pääs­tä sel­lai­sel­la in­ten­si­tee­til­lä ja har­tau­del­la, et­tä ta­val­li­nen elä­mä ym­pä­ril­tä­ni hä­vi­si. Muis­tan, kuin­ka äi­ti jou­tui erään­kin ker­ran huu­dah­ta­maan, et­tä ”kou­luun hyvä lap­si ja äk­kiä”. Sel­väs­ti muis­tan myös sa­mas­ta syys­tä juos­see­ni kou­luun ve­ren­ma­ku suus­sa, re­pun keik­ku­es­sa se­läs­sä puo­lel­ta toi­sel­le hol­tit­to­mas­ti.

Jou­lu­ka­len­te­rin maa­il­maan pys­tyi ai­kan­sa ku­vaa tui­jo­tet­tu­aan liu­ku­maan si­sään. Ku­vi­tet­tu tal­vi­nen sa­tu­maa­il­ma met­sän eläi­mi­neen ja tont­tui­neen, tai­vaas­ta il­mes­ty­vi­ne iha­ni­ne en­ke­lin pal­le­roi­si­neen kera tor­vien ja hui­lu­jen. Ku­van pin­nal­la ole­vat ki­mal­le­ki­teet, joi­hin keit­ti­ön pöy­däl­lä pa­la­va kynt­ti­lä loi hoh­det­ta. Ra­kas­tin ja ra­kas­tan edel­leen jou­lu­ka­len­te­rei­ta, juu­ri noi­ta edel­lä ku­vaa­maa­ni mal­lia ole­via.

Jou­lun al­la moni tuo ko­tiin ha­vu­nok­sia, aset­te­lee pu­nai­sia ome­noi­ta nii­den rin­nal­le, tait­te­lee pa­pe­ri­täh­tiä tai lait­taa pyö­ri­vän vä­ri­va­lo­maa­il­man töp­se­lin sei­nään. Näil­lä asi­oil­la, mitä ne iki­nä ovat­kaan, val­mis­tau­dum­me jou­luun ruok­ki­mal­la sa­mal­la vi­su­aa­lis­ta sil­määm­me. Ha­em­me jou­lun tun­tua si­si­kun­tam­me ilok­si ja ar­kem­me va­lok­si, tai toi­sin­päin: si­sim­päm­me va­lok­si ja ar­kem­me ilok­si.

Mikä se asia sit­ten on jou­lus­sa, joka saa mei­dät val­mis­ta­maan tai val­mis­tu­maan? Ha­ke­maan tun­net­ta ja läm­pöä, jo­ta­kin joka on kos­ket­ta­nut, ja toi­vom­me har­taas­ti löy­tä­väm­me tuon läm­mön kos­ke­tuk­sen uu­del­leen ja uu­del­leen.

Jou­luun val­mis­tau­tu­mi­seen on elä­mä tuo­nut omat li­sän­sä.

Olen näh­nyt päi­vän­va­lon, tai eh­kä pa­rem­min­kin sen ka­jon en­si ker­taa jou­lu­kuun puo­li­vä­lis­sä Koil­lis-La­pis­sa. Päi­väl­leen kak­si­tois­ta vuot­ta myö­hem­min, kuin van­hin si­sa­ruk­sis­ta­ni, vel­je­ni, oli syn­ty­nyt. 48 vuot­ta myö­hem­min, sa­ma­na päi­vä­nä taas, äi­ti­ni mai­nen mat­ka päät­tyi ja hän sai siir­tyä tai­vaan jou­luun.

21 vuot­ta sit­ten odo­tim­me omaan per­hee­see­ni vau­vaa. Lap­sen las­ket­tu ai­ka oli jou­lu­aa­ton aat­to­na. Hai­kein mie­lin val­mis­tau­duim­me viet­tä­mään jou­lua eri osoit­teis­sa mie­he­ni ja mui­den lap­sien kans­sa. Yri­tim­me ol­la reip­pai­ta ja so­vim­me, et­tä täs­tä tu­li­si eri­lai­nen jou­lu ja jou­lu jou­lu­jen jou­kos­sa. Kä­vi­kin niin, et­tä pie­ni poi­ka päät­ti syn­tyä vii­si päi­vää etu­a­jas­sa. Tuo jou­lu­nai­ka jäi mie­leen ai­van eri­tyi­se­nä. Olim­me nuo­ria ja pa­loim­me ilos­ta, et­tä saam­me­kin viet­tää jou­lua yh­des­sä.

Kun it­se pöt­kö­tin pie­ni poi­ka kai­na­los­sa­ni sai­raa­las­sa, ko­to­na mies kas­vat­ti it­sel­leen ai­van va­paa­eh­toi­ses­ti muu­ta­man raa­jan li­sää. Ton­tuk­si hän tun­tui muut­tu­neen. Soit­ti tuon tuos­ta, et­tä mon­ta­ko hii­vaa sii­hen, tä­hän ja tuo­hon lai­te­taan. Muis­tu­tin, et­tä sel­vi­tään vä­hem­mäl­lä­kin, mut­ta toi­saal­ta ais­tin tuon ilon, ener­gi­an ja elä­män­voi­man hä­nes­tä – hy­myi­lin ja olin ko­vin on­nel­li­nen.

Poi­ka­lap­sen syn­nyt­tyä läh­ti sa­mai­sen isän kän­ny­käs­tä mon­ta sa­man­si­säl­töis­tä vies­tiä omai­sil­le ja ys­tä­vil­le: ”Tul­kaa kaik­ki nyt lau­la­maan, on poi­ka syn­ty­nyt maa­il­maan, tul­kaa lau­la­maan.”

Jou­lu­aa­ton aat­to­na tu­lim­me ko­tiin. Pie­ni poi­ka ma­ka­si pin­na­sän­gys­sä kuu­sen vie­res­sä. En­ke­lit tun­tui­vat ole­van sinä jou­lu­na niin eri­tyi­sen lä­hel­lä ja jou­lun­va­lo kirk­kaam­paa ja tuik­ki­vam­paa kuin kos­kaan ai­kai­sem­min.

Vie­räh­ti­vät vuo­det ja kii­ti ai­ka.

Ky­sei­nen poi­ka kas­voi suu­rek­si ja viet­tää nyt en­sim­mäi­sen jou­lun vel­jen­sä kans­sa kau­ka­na ko­toa. Me ko­ti­maas­sa jou­lua viet­tä­vät per­heen­jä­se­net lai­toim­me laa­tik­koon jou­lu­lii­nan, pari kynt­ti­lää, puu­ro­rii­siä, jo­ta­kin muu­ta pien­tä ja mo­lem­mil­le po­jil­le pa­ke­tin. Kir­joi­tim­me ku­kin jou­lu­ter­veh­dyk­sem­me lä­he­tyk­seen.

Se sy­vin ja oleel­li­sin asia jou­lus­sa, jota ai­kai­sem­min jo ky­se­lin. Se kir­kas­tui niin sel­ke­äs­ti lä­he­tys­tä poi­ka­sil­le ka­sa­tes­sa. Hal­paan sei­meen syn­tyi Va­pah­ta­ja, joka so­vit­ti syn­tim­me ris­tin­kuo­le­mal­laan. Ei ole puh­das jou­lu­lii­na pöy­däs­sä oleel­li­sin­ta, vaan Ju­ma­lan rau­ha sy­dä­mes­sä. Evan­ke­liu­min sa­no­ma ei löy­dy juh­la­vis­ta puit­teis­ta, vaan tal­lin ha­jua kan­ta­vas­ta Va­pah­ta­jas­ta. Tä­nä­kin jou­lu­na sen us­ko­ja saa ko­kea kaik­kien hy­vien ja vai­kei­den­kin asi­oi­den kes­kel­lä rau­haa ja iloa.