Ai­ka mo­net ih­mi­set jos­sa­kin koh­taa elä­mäs­sään käy­vät läpi lap­suut­taan ja nuo­ruut­taan. Lap­suu­den per­he­dy­na­mii­kan hah­mot­ta­mi­nen ja sen vä­lil­lis­ten vai­ku­tus­ten ym­mär­tä­mi­nen suh­tees­sa omaan elä­mään voi tun­tua mer­ki­tyk­sel­li­sel­tä. Olim­me­pa suu­res­ta tai pie­nes­tä per­hees­tä hen­gi­täm­me ko­din il­maa, joka koos­tuu ih­mis­ten vä­li­ses­tä vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­ta tai sen puut­tees­ta. Li­säk­si ko­din il­ma­pii­riin vai­kut­taa siel­lä asu­vien ih­mis­ten tapa aja­tel­la eri­lai­sis­ta asi­ois­ta ja on­gel­mien tai ki­pe­rien ti­lan­tei­den rat­kai­su­tai­dot. Il­ma­pii­riin vai­kut­taa myös lu­kui­sat muut asi­at.

Il­ma­pii­ri on mer­ki­tyk­sel­li­nen asia, kos­ka se voi taa­ta tur­val­lis­ta kas­vua tai sai­ras­tut­taa ih­mi­sen miel­tä. Niin mie­lel­läm­me me ajat­te­li­sim­me, et­tä koti on ai­na paik­ka, jos­sa on tur­vaa ja jos­sa mie­li saa le­vä­tä. Kai­ken ko­koi­sis­sa ja nä­köi­sis­sä per­heis­sä on oman­lai­sen­sa dy­na­miik­ka. Suu­ris­sa ja pie­nis­sä per­heis­sä on eri­lai­sia ih­mi­siä, jot­ka ko­ke­vat asi­oi­ta eri ta­voin, ja se voi tuo­da jos­kus omat haas­teen­sa yh­des­sä ole­mi­seen.

Jos­kus voi käy­dä niin­kin, et­tä juu­ri sii­nä ihan ta­val­li­ses­sa, tur­val­li­ses­sa, hy­vien tyyp­pien per­hees­sä asi­at jos­sa­kin vai­hees­sa mut­kis­tu­vat. Ai­na ei vält­tä­mät­tä edes tie­de­tä mitä ta­pah­tuu, mut­ta ais­ti­taan, et­tä il­ma­pii­ri muut­tuu. Osa ei eh­kä ai­dos­ti huo­maa mi­tään, tai sit­ten psyy­ke suo­jaa hei­tä si­ten, et­tei­vät he ha­lua huo­ma­ta muu­tos­ta. Osa taas ais­tii muu­tok­sen joka so­lul­laan ja ko­kee ti­lan­teen ah­dis­ta­vak­si.

Ai­kuis­tu­mi­sen kyn­nyk­sel­lä tai jo ai­kuis­tut­tua näi­tä syy-seu­raus­suh­tei­ta voi sit­ten al­kaa ha­kea näis­tä lap­suu­den asi­ois­ta­kin, jos mie­li ah­dis­tuu tai tör­mää it­ses­sään tun­tei­siin, jot­ka häm­men­tä­vät tai ai­heut­ta­vat hä­pe­ää tai pel­koa.

Usein suh­de omaan äi­tiin tai isään jou­tuu eri­tyi­sen tar­kas­te­lun koh­teek­si. Joku ko­kee, et­tei mi­nus­ta pi­det­ty huol­ta tai vä­li­tet­ty oi­ke­as­ti. Toi­nen taas voi ko­kea, et­tä hös­sö­tet­tiin lii­kaa, ei luo­tet­tu, vaan ky­tät­tiin koko ajan. Ihan kai­ken­lais­ta ko­ke­mus­ta voi ol­la.

Mitä vai­ke­am­paa omaa si­säis­tä maa­il­maa on hal­li­ta ja löy­tää ta­sa­pai­noa, sitä suu­rem­pi tar­ve voi tul­la löy­tää val­lit­se­vaan ti­lan­tee­seen syyl­li­nen tai ai­heut­ta­ja. Te­ra­pi­as­ta on tul­lut eh­kä hie­man muo­ti-il­mi­ö­kin, jo­hon mo­net ha­lu­a­vat ja jos­sa jot­kut voi­vat ajat­tel­la kai­ken kor­jaan­tu­van kuin it­ses­tään. Ei se ihan niin yk­sin­ker­tais­ta ole.

Te­ra­pi­al­la on kyl­lä paik­kan­sa ja se on par­haim­mil­laan miel­tä va­paut­ta­va, kor­jaa­va ja iha­na asia. Se voi ol­la myös ihan muu­ta, jos esi­mer­kik­si te­ra­peut­ti ei ole riit­tä­vän am­mat­ti­tai­toi­nen ha­vai­tak­seen ih­mi­sen on­gel­mien juu­ri­syi­den idut ja mie­len­ra­ken­teen yh­tey­den nii­hin. Lii­ku­taan ää­rim­mäi­sen her­käl­lä alu­eel­la, kuin la­si­sel­la pin­nal­la, jos­ta voi­daan luis­kah­taa myös ai­van vää­ril­le uril­le. Ih­mi­sel­le oman mie­len työs­tä­mi­nen ja kai­ve­lu on työ­läs­tä, haas­ta­vaa ja usein ko­vin uu­vut­ta­vaa. Jos sii­hen ei ole val­miuk­sia, on hel­pom­paa ha­kea syy­tä jos­ta­kin sel­ke­äs­tä koh­tees­ta ja sii­nä sa­mal­la vält­tää oman si­säi­sen maa­il­man­sa koh­taa­mi­nen – oma it­sen­sä.

Maan suu­rim­mas­sa sa­no­ma­leh­des­sä oli jo­kin ai­ka sit­ten ko­lum­ni, jos­sa kir­joit­ta­ja ker­toi avoi­mes­ti an­ta­neen­sa äi­dil­leen äi­tien­päi­vä­lah­jak­si yh­tei­sen te­ra­pi­a­käyn­nin. Tämä liit­tyi osa­na kir­joit­ta­jan omaan te­ra­pi­aan, jo­hon hän sai kut­sua vie­raan. Kir­joit­ta­ja to­te­si, et­tä vaik­ka sa­mois­ta ai­heis­ta voi­si kes­kus­tel­la myös ko­ti­soh­val­la, niin har­voin niin tu­lee to­del­li­suu­des­sa teh­tyä. Kir­joit­ta­ja ker­toi jän­nit­tä­neen­sä, mi­ten lah­jan saa­ja asi­aan re­a­goi­si. Äi­ti oli hui­kan­nut iloi­ses­ti, et­tä men­nään vaan. Te­ra­pi­ais­tun­non jäl­keen ju­tun kir­joit­ta­ja oli saa­nut äi­dil­tään teks­ti­vies­tin, jos­sa äi­ti kir­joit­ti jo­ta­kin tä­män suun­tais­ta: "Tun­tui­ko si­nus­ta, et­tä jo­kin ik­ku­na ra­ot­tui?" ja "Ai­van kuin oli­si pal­jon ke­vy­em­pi olo". Kir­joit­ta­ja oli vas­tan­nut hän­kin myön­tä­väs­ti. Te­ra­pia oli rik­ko­nut van­hem­man ja lap­sen vä­li­sen dy­na­mii­kan po­si­tii­vi­sel­la ta­val­la.

Mik­si­hän pu­hu­mi­nen ja di­a­lo­gi on meil­le ih­mi­sil­le usein niin ko­vin vai­ke­aa? Olem­me ko­vin her­käs­ti puo­lus­tu­sa­se­mis­sa ja ra­ken­nam­me tah­to­mat­tam­me muu­re­ja ym­pä­ril­lem­me. Van­hem­pi­na voim­me louk­kaan­tua ja ot­taa lap­sen kriit­ti­syy­den it­seem­me. Ei­kö ole osat­tu hoi­taa? Olem­me­ko to­si­aan niin epä­on­nis­tu­nei­ta? Ja niin edel­lee­en.

Avoi­min mie­lin kuun­te­lu sekä tun­ne­ko­ke­muk­sen ai­to ja­ka­mi­nen puo­lin ja toi­sin. To­si­a­si­oi­den läpi käy­mi­nen sel­lai­se­naan, kau­nis­te­le­mat­ta. Lop­pu­tu­lok­se­na voi ol­la ajan kans­sa ym­mär­tä­myk­sen ja myö­tä­tun­non li­sään­ty­mi­nen.

Usein­kaan asi­at ei­vät ole mus­ta­val­koi­sia. Vain har­voin voi taus­tal­la ol­la niin vai­kea sai­raus, et­tä ai­noa vaih­to­eh­to on it­sen­sä suo­je­le­mi­nen.

Su­vi­seu­rois­sa ja ke­sän opis­to­seu­rois­sa pyy­det­tiin pal­jon esi­ru­kouk­sia ih­me­suh­de­on­gel­mien rat­ke­a­mi­sek­si. On ihan ter­vet­tä käy­dä oman elä­män asi­oi­ta läpi. Kan­nat­taa kui­ten­kin pyy­tää, et­tä Ju­ma­la sai­si joh­taa asi­oi­ta ja siu­na­ta nii­den mah­dol­li­sen sy­vem­män­kin kä­sit­te­lyn par­hain päin. Li­säk­si on hyvä muis­taa, et­tä oman si­sim­män hoi­ta­mi­nen ja va­pau­tu­mi­nen tuo iloa, kii­tol­li­suut­ta ja rau­haa. Ei kat­ke­ruut­ta tai kau­naa. Kun ym­mär­tää edes jo­ten­kin it­se­ään, on huo­mat­ta­vas­ti ar­mol­li­sem­pi myös mui­ta ih­mi­siä koh­taan. An­teek­si­an­ta­mi­nen ja -saa­mi­nen on kai­ken jäl­keen kuin hy­vän tuok­sui­nen bal­sa­mi elä­män ki­vus­ta vä­rä­jä­väl­le sie­lul­le.

Lo­puk­si to­det­ta­koon, et­tä elä­män it­se­tar­koi­tus ei ole kai­ken maa­il­man asi­oi­den te­ra­poin­ti ja va­tu­loin­ti, vaan rik­kaan ar­jen elä­mi­nen. Kui­ten­kin mie­li voi ol­la jos­kus niin haa­voit­tu­vai­nen ja ih­mi­nen sii­pi­rik­ko, et­tei se ole il­man apua mah­dol­lis­ta. Elä­män ar­ki ja kyky elää sitä täy­si­pai­noi­ses­ti on suur­ta lah­jaa.