Aika monet ihmiset jossakin kohtaa elämässään käyvät läpi lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Lapsuuden perhedynamiikan hahmottaminen ja sen välillisten vaikutusten ymmärtäminen suhteessa omaan elämään voi tuntua merkitykselliseltä. Olimmepa suuresta tai pienestä perheestä hengitämme kodin ilmaa, joka koostuu ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta tai sen puutteesta. Lisäksi kodin ilmapiiriin vaikuttaa siellä asuvien ihmisten tapa ajatella erilaisista asioista ja ongelmien tai kiperien tilanteiden ratkaisutaidot. Ilmapiiriin vaikuttaa myös lukuisat muut asiat.
Ilmapiiri on merkityksellinen asia, koska se voi taata turvallista kasvua tai sairastuttaa ihmisen mieltä. Niin mielellämme me ajattelisimme, että koti on aina paikka, jossa on turvaa ja jossa mieli saa levätä. Kaiken kokoisissa ja näköisissä perheissä on omanlaisensa dynamiikka. Suurissa ja pienissä perheissä on erilaisia ihmisiä, jotka kokevat asioita eri tavoin, ja se voi tuoda joskus omat haasteensa yhdessä olemiseen.
Joskus voi käydä niinkin, että juuri siinä ihan tavallisessa, turvallisessa, hyvien tyyppien perheessä asiat jossakin vaiheessa mutkistuvat. Aina ei välttämättä edes tiedetä mitä tapahtuu, mutta aistitaan, että ilmapiiri muuttuu. Osa ei ehkä aidosti huomaa mitään, tai sitten psyyke suojaa heitä siten, etteivät he halua huomata muutosta. Osa taas aistii muutoksen joka solullaan ja kokee tilanteen ahdistavaksi.
Aikuistumisen kynnyksellä tai jo aikuistuttua näitä syy-seuraussuhteita voi sitten alkaa hakea näistä lapsuuden asioistakin, jos mieli ahdistuu tai törmää itsessään tunteisiin, jotka hämmentävät tai aiheuttavat häpeää tai pelkoa.
Usein suhde omaan äitiin tai isään joutuu erityisen tarkastelun kohteeksi. Joku kokee, ettei minusta pidetty huolta tai välitetty oikeasti. Toinen taas voi kokea, että hössötettiin liikaa, ei luotettu, vaan kytättiin koko ajan. Ihan kaikenlaista kokemusta voi olla.
Mitä vaikeampaa omaa sisäistä maailmaa on hallita ja löytää tasapainoa, sitä suurempi tarve voi tulla löytää vallitsevaan tilanteeseen syyllinen tai aiheuttaja. Terapiasta on tullut ehkä hieman muoti-ilmiökin, johon monet haluavat ja jossa jotkut voivat ajattella kaiken korjaantuvan kuin itsestään. Ei se ihan niin yksinkertaista ole.
Terapialla on kyllä paikkansa ja se on parhaimmillaan mieltä vapauttava, korjaava ja ihana asia. Se voi olla myös ihan muuta, jos esimerkiksi terapeutti ei ole riittävän ammattitaitoinen havaitakseen ihmisen ongelmien juurisyiden idut ja mielenrakenteen yhteyden niihin. Liikutaan äärimmäisen herkällä alueella, kuin lasisella pinnalla, josta voidaan luiskahtaa myös aivan väärille urille. Ihmiselle oman mielen työstäminen ja kaivelu on työlästä, haastavaa ja usein kovin uuvuttavaa. Jos siihen ei ole valmiuksia, on helpompaa hakea syytä jostakin selkeästä kohteesta ja siinä samalla välttää oman sisäisen maailmansa kohtaaminen – oma itsensä.
Maan suurimmassa sanomalehdessä oli jokin aika sitten kolumni, jossa kirjoittaja kertoi avoimesti antaneensa äidilleen äitienpäivälahjaksi yhteisen terapiakäynnin. Tämä liittyi osana kirjoittajan omaan terapiaan, johon hän sai kutsua vieraan. Kirjoittaja totesi, että vaikka samoista aiheista voisi keskustella myös kotisohvalla, niin harvoin niin tulee todellisuudessa tehtyä. Kirjoittaja kertoi jännittäneensä, miten lahjan saaja asiaan reagoisi. Äiti oli huikannut iloisesti, että mennään vaan. Terapiaistunnon jälkeen jutun kirjoittaja oli saanut äidiltään tekstiviestin, jossa äiti kirjoitti jotakin tämän suuntaista: "Tuntuiko sinusta, että jokin ikkuna raottui?" ja "Aivan kuin olisi paljon kevyempi olo". Kirjoittaja oli vastannut hänkin myöntävästi. Terapia oli rikkonut vanhemman ja lapsen välisen dynamiikan positiivisella tavalla.
Miksihän puhuminen ja dialogi on meille ihmisille usein niin kovin vaikeaa? Olemme kovin herkästi puolustusasemissa ja rakennamme tahtomattamme muureja ympärillemme. Vanhempina voimme loukkaantua ja ottaa lapsen kriittisyyden itseemme. Eikö ole osattu hoitaa? Olemmeko tosiaan niin epäonnistuneita? Ja niin edelleeen.
Avoimin mielin kuuntelu sekä tunnekokemuksen aito jakaminen puolin ja toisin. Tosiasioiden läpi käyminen sellaisenaan, kaunistelematta. Lopputuloksena voi olla ajan kanssa ymmärtämyksen ja myötätunnon lisääntyminen.
Useinkaan asiat eivät ole mustavalkoisia. Vain harvoin voi taustalla olla niin vaikea sairaus, että ainoa vaihtoehto on itsensä suojeleminen.
Suviseuroissa ja kesän opistoseuroissa pyydettiin paljon esirukouksia ihmesuhdeongelmien ratkeamiseksi. On ihan tervettä käydä oman elämän asioita läpi. Kannattaa kuitenkin pyytää, että Jumala saisi johtaa asioita ja siunata niiden mahdollisen syvemmänkin käsittelyn parhain päin. Lisäksi on hyvä muistaa, että oman sisimmän hoitaminen ja vapautuminen tuo iloa, kiitollisuutta ja rauhaa. Ei katkeruutta tai kaunaa. Kun ymmärtää edes jotenkin itseään, on huomattavasti armollisempi myös muita ihmisiä kohtaan. Anteeksiantaminen ja -saaminen on kaiken jälkeen kuin hyvän tuoksuinen balsami elämän kivusta väräjävälle sielulle.
Lopuksi todettakoon, että elämän itsetarkoitus ei ole kaiken maailman asioiden terapointi ja vatulointi, vaan rikkaan arjen eläminen. Kuitenkin mieli voi olla joskus niin haavoittuvainen ja ihminen siipirikko, ettei se ole ilman apua mahdollista. Elämän arki ja kyky elää sitä täysipainoisesti on suurta lahjaa.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys