JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

”Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolla”

7.2.2024 11.20

Juttua muokattu:

7.2. 11:20
2024020711201820240207112000

Eli­na Lu­mi­jär­vi

Olen täs­sä vii­mei­set päi­vät poh­ti­nut, mis­tä ih­mees­tä sitä kir­joit­tai­si. Lei­pä­työ­ar­ki on ol­lut mie­les­sä pääl­lim­mäi­se­nä, lu­kuun ot­ta­mat­ta iha­nia vii­kon­lop­pui­sia ret­ki­luis­te­lu­päi­viä Nä­si­jär­vel­lä. Asi­oi­den mo­ni­ta­hoi­suus on kui­ten­kin nous­sut kuin var­kain aja­tuk­sii­ni ja jää­nyt mie­len pääl­le pyö­ri­mään. Eh­kä­pä ai­he ha­kee ulos­pää­syä blo­gin muo­dos­sa.

Ko­ti­nur­kil­lam­me on use­am­pia lä­hi­luon­non tar­jo­a­mia kei­tai­ta, jois­ta on tul­lut ko­vin mer­ki­tyk­sel­li­siä paik­ko­ja. On Lii­na­vuor­ta, Hum­pon­vuor­ta ja Ver­mas­vuor­ta, ja oi­kein hu­vit­taa, et­tä jo­han on hä­mä­läi­sil­lä esi-isil­lä unoh­tu­nut kaik­ki suh­teel­li­suu­den­ta­ju noi­ta nyp­py­löi­tä ni­me­tes­sään. Yh­tä kaik­ki, Lii­na­vuo­ri on eri­tyi­sen ra­kas ja lä­him­pä­nä ko­tia.

En­nen Lii­na­vuo­reen nou­sua tie kul­ki vuo­si­kau­sia met­sän läpi. Se sai ih­mi­sen mie­len pa­lau­tu­maan ras­kaim­man­kin työ­päi­vän päät­teek­si. Val­ta­vien iki­ai­kais­ten kuus­ten juu­rel­la maa le­vit­tyi koko met­sän peit­tä­vään sy­vän vih­re­ään, re­he­vään sam­ma­lis­toon. Sam­ma­lis­ton pääl­lä kie­mur­te­li­vat va­na­mon pit­kät, tai­pui­sat var­vus­tot ja toi­saal­la kä­en­kaa­lien eli ke­tun­lei­pien he­le­än vih­re­ät leh­dis­töt. Tuon hen­ke­ä­sal­paa­van met­sän hal­koi kau­nis, van­ha, pol­ku­mai­sek­si tal­lau­tu­nut tien­poh­ja.

Joka ker­ta met­sään tul­ta­es­sa ve­din keuh­koi­hi­ni tuo­ta veh­re­ää iha­nuut­ta, kuu­sen pih­kais­ta met­sän tuok­sua. Mie­li va­pau­tui, ja mie­li­ku­vi­tus kul­jet­ti has­sah­ta­nei­suu­teen tai­pu­vai­sen mie­le­ni kei­ju­jen ja maa­his­ten val­ta­kun­taan, men­nin­käis­ten ko­loi­hin ja tont­tu­jen ko­ti­o­vil­le. Siel­lä sa­tu­maa­il­man lu­mo­tus­sa puis­tos­sa kul­kies­sa ar­jen mur­he ja työn­pai­ne jäi­vät kau­as taak­se.

Sa­tu­met­säs­tä mat­ka jat­kuu hie­man ta­va­no­mai­sem­paa met­sä­reit­tiä kal­li­oi­sel­le Lii­na­vuo­rel­le. Tuo­kin maas­to on mu­ka­vaa, mut­ta ei lu­mo­tun met­sän kal­tais­ta.

Vii­mei­sim­pien si­ni­vuok­ko­jen ai­kaan kul­jim­me muu­ta­man kak­si­jal­kai­sen ja yh­den ne­li­jal­kai­sen voi­min Lii­na­vuo­ren reit­tiä toi­seen suun­taan kuin yleen­sä. Las­keu­tu­es­sam­me rin­teel­tä koh­ti lu­mot­tua met­sää hie­rai­sim­me sil­mi­äm­me ker­ran jos toi­sen­kin. Met­säs­tä oli ka­don­nut toi­nen puo­li. Se näyt­ti rais­ka­tul­ta – osa juu­ra­kois­ta tör­röt­ti koh­ti tai­vas­ta kuin ne oli­si re­vit­ty vas­ten tah­to­aan maas­ta ja jä­tet­ty lo­ju­maan. Sy­vän­vih­reä sam­ma­lis­to oli pois­sa. Vie­lä tuol­loin en ky­en­nyt ym­mär­tä­mään, et­tä au­rin­ko tu­li­si paah­ta­maan ke­sän ku­lu­es­sa myös po­lun toi­sel­le puo­lel­le pys­tyyn jää­neen iki­ai­kai­sen met­sän sam­ma­let rus­keik­si kö­köik­si.

En­sik­si kuo­hah­ti ja tun­sin silk­kaa rai­voa. Kuka, mi­ten, mik­si ja mil­lä oi­keu­del­la on kaa­ta­nut mi­nun met­sä­ni (vaik­kei met­sä mis­sään ni­mes­sä mi­nul­le kuu­lu­nut, ei to­si­aan­kaan). Rai­von jäl­keen tu­li­vat epä­toi­vo ja kyy­ne­leet. As­kel muut­tui ras­kaak­si, ja jäin jäl­keen muus­ta seu­ru­ees­ta. Hil­jai­si­na ja apaat­ti­si­na kul­jim­me eteen­päin, ei­kä ke­nel­lä­kään ol­lut sa­no­ja. Ko­et­tu me­ne­tys kos­ket­ti koko seu­ru­et­ta. Hil­jai­suut­ta kes­ti ai­kan­sa, kun­nes jo ai­kui­si­kään eh­ti­nyt tyt­tä­re­ni al­koi lau­laa pät­kää La­pin ke­säs­tä: ”Miks meil­lä kaik­ki kau­nis tah­too kuol­la…” Jäl­ki­kä­teen ti­lan­teen dra­maat­ti­suus on nau­rat­ta­nut­kin. Mut­ta va­leh­te­li­sin, jos väit­täi­sin, et­ten joka ker­ta siel­lä kul­kies­sa­ni sure me­ne­te­tyn met­sän iha­nuut­ta. Jo­ta­kin sel­lais­ta me­ne­tet­tiin, jota ei lä­hi­seu­dun muis­ta met­sis­tä ole löy­ty­nyt.

Ajan myö­tä huo­ma­sin rai­von ja epä­toi­von rin­nal­le nous­seen myös toi­sen­lai­sen kat­san­to­kan­nan. Tar­vit­si­ko joku sär­vin­tä lei­pän­sä pääl­le? Vai sai­ko joku pe­rin­nön, jos­ta ei sel­vin­nyt il­man kaa­det­ta­vis­ta puis­ta saa­ta­vaa tu­loa? Jär­ki ky­syi myös, et­tä mitä se si­nul­le Eli­na kuu­luu. Ei to­si­aan­kaan kuu­lu, ei pät­kää­kään. Ku­kin teh­köön omai­suu­del­laan, mitä par­haak­si kat­soo.

Tämä ker­to­ma­ni ti­lan­ne ku­vaa elä­mäs­sä ta­pah­tu­vaa ja ko­et­tua laa­jem­min­kin. Mo­net asi­at ovat mo­ni­ta­hoi­sia, ne ei­vät ole mus­ta­val­koi­sia. Ih­mi­ses­sä on omi­nai­suus sy­dä­mis­tyä ja när­käs­tyä mil­loin mis­tä­kin. Saa­tam­me myös ajoit­tain viih­tyä oman na­van tuok­sus­sa ja sai­ras­tua omien aja­tus­tem­me oi­keel­li­suu­teen niin lu­jas­ti, et­tä lak­kaam­me nä­ke­mäs­tä jo­ta­kin oleel­lis­ta ta­pah­tu­mis­ta tai asi­ois­ta.

Me­neil­lään ole­vis­sa pre­si­den­tin­vaa­leis­sa on ol­lut eh­dol­la eri­lai­sia ih­mi­siä. Heil­lä kai­kil­la on per­soo­nan­sa ja hen­ki­lö­koh­tai­set omi­nai­suu­ten­sa. Asi­at ovat mo­ni­ta­hoi­sia ja meis­sä kai­kis­sa on voi­ma­va­ram­me, ka­pa­si­teet­tim­me, vi­kam­me ja puut­teem­me. Se ei tar­koi­ta kui­ten­kaan, et­tei­kö ar­vo­maa­il­mam­me sai­si oh­ja­ta va­lin­to­jam­me. Ih­mi­si­nä olem­me kaik­ki kui­ten­kin Ju­ma­lan luo­mi­na ar­vok­kai­ta. Saam­me luot­taa, et­tä tu­le­va pre­si­dent­tim­me­kin on juu­ri sel­lai­se­naan meil­le so­pi­va.

ElinaLumijärvi
Olen puolivuosisataa vanha yhdeksän lapsen äiti. Olen syntynyt Sallassa, mutta sukujuuriltani karjalainen. Ulkoilen paljon ja liikun pitkiäkin matkoja. Elämä on ollut sisältörikasta, rakasta, ajoittain myös raskasta ja koettelemusten täyteistä. Pienet lapset, vanhukset, eläimet ja musiikki ovat lähellä sydäntäni. Sähköpostini elina.lumijarvi@gmail.com.