Eli­na Lu­mi­jär­vi

On mer­ki­tyk­sel­lis­tä juur­tua jo­hon­kin. Esi­mer­kik­si maan­tie­teel­li­seen alu­ee­seen, syn­nyin­seu­tuun tai ko­ti­maa­han. Ih­mi­nen voi myös ve­soa jos­ta­kin: su­vus­ta, hei­mos­ta tai kan­sa­kun­nas­ta. Jäl­kim­mäi­ses­sä ta­pauk­ses­sa voi­nem­me pu­hua myös pol­veu­tu­mi­ses­ta.

Kas­vu­ym­pä­ris­töön vai­kut­taa ym­pä­röi­vä luon­to ja inf­rast­ruk­tuu­ri sekä so­si­aa­li­nen ver­kos­to, jos­sa eläm­me ja toi­mim­me. On mie­len­kiin­tois­ta koh­da­ta eri­lai­sis­ta su­ku­juu­ris­ta ve­so­via, tai toi­sin il­mais­tu­na eri­lai­sis­ta taus­tois­ta tu­le­via, ih­mi­siä. Hy­vin­kin eri­lai­sia ve­so­ja eli ih­mi­siä yh­dis­tää ih­mi­syys, kyky tun­tea, ra­kas­taa, vi­ha­ta ja niin edel­leen.

It­se koen ve­so­va­ni äi­ti­ni puo­len kar­ja­lai­ses­ta su­vus­ta. Kun luen 1900-lu­vun al­ku­puo­lel­ta Kä­ki­sal­men Sa­no­mis­ta uk­ki­ni per­heen elä­mäs­tä, koen kä­sit­tä­mät­tö­män vah­vas­ti löy­tä­nee­ni hei­mo­ni ja per­hee­ni. Per­he har­ras­ti ur­hei­lua ja mu­siik­kia, ja isouk­ki toi­mi pai­kal­li­sen sau­na­seu­ran ak­tii­vi­na. Leh­des­sä il­moi­tet­tiin myös eh­to­lai­sil­le jär­jes­tet­tä­vis­tä sak­san ja ruot­sin tun­neis­ta Ma­ri­an­ka­tu 43:ssa, jos­sa uk­ki­ni per­he asui Kä­ki­sal­mes­sa. Tämä uu­ti­nen eri­tyi­ses­ti eläh­dyt­ti miel­tä­ni. Kie­li­pää­ni on sur­kea, ja löy­sin sil­le nyt pe­ri­mäs­tä­ni se­li­tyk­sen, sil­lä tus­kin­pa eh­to­ja oli­si jär­jes­tet­ty ta­los­sa, el­lei ta­lon su­ku­lais­nei­dois­ta joku oli­si ol­lut eh­to­lais­ten jou­kos­sa.

Lap­suu­te­ni elin Itä-La­pis­sa, Sal­las­sa. Oli ti­laa elää, kun vä­es­tö­ti­heys kun­nas­sa on 0,58 asu­kas­ta ne­li­ö­ki­lo­met­ril­lä. It­se kylä, jos­sa ko­ti­ni si­jait­si, oli koh­ta­lai­sen an­kea: ei suu­ria ve­sis­tö­jä ei­kä pää­tä­hui­maa­via mai­se­mia. Huo­nee­ni ik­ku­nas­ta to­sin nä­kyi Sal­la­tun­tu­ri. Ke­vät­tal­ven var­hai­si­na aa­mui­na tun­tu­rin ta­kaa nou­se­va au­rin­ko vär­jä­si tai­vaan tu­li­pu­nai­sek­si, ja pi­mei­nä tal­vi-il­toi­na tun­tu­ris­ta nä­kyi las­ket­te­lu­rin­tei­den va­lot. Sal­la­tun­tu­rin pääl­tä avau­tui sil­män­kan­ta­mat­to­miin jat­ku­vaa erä­maa­ta. Rei­lut sata ki­lo­met­riä Sal­las­ta itä­ra­jaa poh­joi­seen on upe­at Kar­hu­tun­tu­ri ja Sor­sa­tun­tu­ri. Jäl­kim­mäi­sen huip­pu on Suo­men puo­lel­la, mut­ta itä­rin­teen puo­li­vä­lis­sä kul­kee ra­ja­vyö­hy­ke, jon­ka toi­sel­le puo­lel­le ei ol­lut – ei­kä ole – asi­aa.

Lap­suu­te­ni per­he liik­kui pal­jon luon­nos­sa. Siel­tä am­men­net­tiin voi­maa ar­ki­seen elä­mään ja ko­et­te­le­muk­siin. Si­sim­mäs­sä­ni kan­ta­mii­ni lap­suu­den ko­ke­muk­siin ja ku­viin liit­tyy hy­vin vah­vas­ti luon­to. Muis­tan muun mu­as­sa, kuin­ka pak­kas­ta oli pal­jon ja hiih­det­tiin Sal­la­tun­tu­rin ku­pees­sa ole­vaan Ruu­hi­tun­tu­riin. Isä hiih­ti kans­sa­ni hi­taam­min pe­räs­sä, kun olin nuo­rin. Evää­nä oli en­nen lei­ri­tu­lien te­koa ai­na ap­pel­sii­ni, ja voin edel­leen tun­tea elä­väs­ti, kuin­ka sen mehu jää­tyi sor­miin.

Luon­to juur­rut­ti mi­nut it­seen­sä, isän ja äi­din vä­li­tyk­sel­lä. Ret­ket oli­si help­poa pu­kea ho­pe­a­reu­nuk­siin, ja nii­hin ne näin jäl­ki­kä­teen muis­tel­les­sa aset­tu­vat­kin. Hui­keis­ta luon­to­e­lä­myk­sis­tä huo­li­mat­ta oli usein kui­ten­kin kyl­mä. Oli kesä tai tal­vi, ai­na pa­le­li, ja sik­si pu­keu­dun nyt puo­li­vuo­si­sa­taa van­ha­na ai­na niin, et­tei pa­le­li­si. Nuo­ti­o­lei­reis­sä rii­sut­tiin mo­not ja vil­la­su­kis­ta nou­si höy­ryä, kun ne tun­get­tiin mah­dol­li­sim­man lä­hel­le nuo­ti­o­ta. Edel­leen voin tun­tea ki­hel­möin­nin, mikä syn­tyi, kun veri läh­ti kier­tä­mään jää­ty­neis­sä sor­mis­sa tai var­pais­sa.

Pa­luu­mat­ka en­nen au­tol­le saa­pu­mis­ta tun­tui hil­la­suol­ta tai tun­tu­ris­ta pa­la­tes­sa usein ikui­suu­del­ta. On sel­vää, et­tä nuo ret­ket ovat vai­kut­ta­neet mi­nuun. Us­kon nii­den syn­nyt­tä­neen sin­nik­kyyt­tä ja tie­tyn­lais­ta här­kä­päi­syyt­tä it­ses­sä­ni. Ei aut­ta­nut jää­dä mät­tääl­le mä­reh­ti­mään, et­tei jak­sa. Sin­ne oli­si jää­nyt, el­lei oli­si kan­nus­tet­tu jat­ka­maan tar­po­mis­ta, kun­nes pääs­tiin pe­ril­le.

Mi­nus­ta on kieh­to­vaa ja mie­len­kiin­tois­ta aja­tel­la juur­tu­mis­ta ja ve­so­mis­ta. It­se en kos­kaan ko­ke­nut juur­tu­va­ni ko­ti­seu­dul­le­ni, ja sen hen­ki­sen il­ma­pii­rin koin jopa vie­raak­si. Tun­tu­ri­mai­se­mas­ta ve­soin, ja tun­tu­riin tun­nen edel­leen mag­nee­tin lail­la ve­toa. Ei ole mah­dol­lis­ta lo­mail­la tun­tu­rin juu­rel­la ja teh­dä ret­kiä lä­hi­laa­vuil­le. Tai eh­kä on, mut­ta si­sim­pä­ni huu­taa koko ajan ”tun­tu­riin, tun­tu­riin” kuin ke­väi­nen han­hi­par­vi. Mie­len­kiin­toi­sen asi­as­ta te­kee mie­les­tä­ni se, et­tä jos ve­soo jon­kin­lai­ses­ta mai­se­mas­ta, niin voi ko­kea ole­van­sa juu­ril­laan myös toi­sen­lai­ses­sa ym­pä­ris­tös­sä, jos­sa luon­to tar­jo­aa sa­man­kal­tai­sia ele­ment­te­jä. Esi­mer­kik­si ul­ko­saa­ris­tos­sa luon­to on ka­rua, ja siel­lä nä­kee kau­as. Yh­ty­mä on il­mei­nen La­pin luon­toon.

Lap­suu­des­sa­ni oli kui­ten­kin luon­to­ret­kiä enem­män tap­pa­van tyl­siä päi­viä, jol­loin ei ta­pah­tu­nut ker­ta kaik­ki­aan mi­tään. Il­tai­sin muis­tan usein tui­jo­tel­lee­ni olo­huo­neen ik­ku­nas­ta Mar­ja­vaa­raan päin. Jos­kus sain vii­si vuot­ta van­hem­man si­sa­re­ni al­ka­maan au­to­pe­liä kans­sa­ni. Si­sa­re­ni oli kyl­lä huo­mat­ta­vas­ti ulos­päin suun­tau­tu­vam­paa sort­tia kuin it­se olin, ja hä­nen kans­saan pe­laa­mi­nen on­nis­tui vain, jos hän sat­tui ole­maan ko­to­na. Au­to­pe­lin avul­la ta­pet­tiin ai­kaa. Otet­tiin joko merk­ki tai väri ja sit­ten ke­rät­tiin pis­tei­tä, kun Kuu­sa­mon­tiel­lä, kes­kel­lä ky­lää, liik­kui au­to­ja.

Oli toki myös ar­jen työ­tä, isom­mat si­sa­ruk­set kun oli­vat muut­ta­neet jo pois ko­toa. Pi­a­noa soi­tet­tiin pal­jon ja kuun­nel­tiin mu­siik­kia. Sil­ti muis­tan mo­nes­ti mei­nan­nee­ni kuol­la tyl­syy­teen. Mitä se ai­heut­ti ih­mi­sel­le – mi­nul­le? Ei ai­na­kaan mi­tään ne­ga­tii­vis­ta. Ai­kui­se­na­kin on ol­lut tyl­siä het­kiä, toki huo­mat­ta­vas­ti vä­hem­män kuin lap­se­na, ja se­hän it­se asi­as­sa on tun­tu­nut vain hy­väl­tä. On­nek­si asia ei ole ol­lut toi­sin päin. Us­kon, et­tä juu­ri tyl­syys on osal­taan kas­vat­ta­nut luo­vuut­ta ja rik­kaan si­säi­sen maa­il­man. Tyl­syys on tar­koit­ta­nut konk­reet­ti­ses­ti myös kas­vu­rau­haa ve­sal­le.

Seu­ro­ja oli ko­ti­ky­läl­lä­ni kak­si ker­taa vuo­des­sa: hel­lun­tai­na ja py­häin­päi­vä­nä. Sil­loin tuli vie­rai­le­vat pu­hu­jat pi­tä­jään ja seu­rat kes­ti­vät kak­si päi­vää. Ne oli­vat juh­la­het­kiä. Ko­ti­pi­tä­jäs­sä­ni oli pie­ni us­ko­vais­ten jouk­ko. En ole pääs­syt py­hä­kou­lui­hin ja raa­mat­tu­luok­kiin sa­mal­la ta­val­la kuin kau­pun­geis­sa asu­vat nuo­ret. Mut­ta tuo pie­ni jouk­ko, jon­ka kes­ki-ikä oli lä­hem­pä­nä kah­dek­saa­kym­men­tä kuin seit­se­mää­kym­men­tä vuot­ta, oli ra­kas. Jär­jes­tet­tiin lau­lu- ja om­pe­lu­seu­ro­ja, joi­hin ha­lu­sin ai­na. Jos­kus sil­lä­kin uhal­la, et­tä oli­si pi­tä­nyt lu­kea ko­kei­siin.

Mi­tä­kö nois­sa lau­lu- ja om­pe­lu­seu­rois­sa ta­pah­tui? Minä sä­es­tin pi­a­nol­la, säh­kö­u­ruil­la tai har­mo­nil­la Sii­o­nin lau­lu­ja ja vir­siä. Mum­mot ja pa­pat vei­sa­si­vat. Sil­lä ta­val­la minä sain juur­tua nuo­ruu­des­sa­ni Ju­ma­lan val­ta­kun­nan asuk­kaak­si. Ju­ma­la voi kyl­lä pi­tää lap­sis­taan ja nuo­ris­taan huo­len ja juur­rut­taa val­ta­kun­taan­sa, oli­vat­pa asuin­si­jat mil­lai­sel­la seu­dul­la hy­vän­sä

Kun is­tun ny­kyi­sel­lä ko­ti­paik­ka­kun­nal­la­ni rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä seu­rois­sa, näen pal­jon juu­ri­ve­so­ja. Kun­pa sai­si­vat vah­vis­tua ja voi­mis­tua Ju­ma­lan ar­mos­sa.