Eli­na Lu­mi­jär­vi

Ku­vat: Eli­na Lu­mi­jär­vel­tä ja Jo­han­na Lu­mi­jär­vel­tä

Elet­tiin var­hais­ta ke­vät­tä ar­mon vuon­na 2010, jol­loin mei­dän per­hees­sä oli kah­dek­san las­ta ja elä­mä puu­ha­kas­ta. Van­hin täyt­ti tuo­na ke­vää­nä 14 vuot­ta, ja nuo­rin oli juu­ri syn­ty­nyt. Vii­mei­sen kym­me­nen vuo­den ajan oli kun­nos­tet­tu van­haa ta­loa oi­kein pie­tee­til­lä ros­si­poh­jaa myö­ten.

Työs­sä käy­tiin myös ko­din ul­ko­puo­lel­la. Var­sin­kin puo­li­so­ni työ oli tuol­loin koh­tuul­li­sen kuor­mit­ta­vaa. Ke­hos­sa ja mie­les­sä tun­si, et­tä ol­tiin ai­ka puh­ki. Em­me ol­leet ym­mär­tä­neet kyl­lä ää­neen pyy­tää elä­mään muu­tos­ta, mut­ta eh­kä hil­jai­sen huo­kauk­sen lail­la sel­lai­nen oli läh­te­nyt – toi­ve hyp­pää­mi­ses­tä het­kek­si si­vuun elä­män hek­ti­syy­des­tä.

Edel­li­se­nä syk­sy­nä olim­me pää­ty­neet syys­lo­mal­le Utön saa­rel­le koko per­heel­lä. Ih­met­te­lim­me, mik­si em­me ol­leet tien­neet ky­sei­sen saa­ren ole­mas­sa­o­los­ta ai­kai­sem­min muu­ten kuin ra­di­o­toi­mit­ta­jan lu­kies­sa sää­tie­do­tuk­sia me­ren­kul­ki­joil­le. Ko­ke­mus oli sii­nä mää­rin vai­kut­ta­va, et­tä vii­kon ai­ka­na saa­ri jät­ti jo­kai­seen meis­tä jäl­jen.

Syys­lo­mal­le saa­reen tul­les­sam­me kä­ve­lim­me tih­ku­sa­tees­sa ot­sa­lamp­pu­jen va­los­sa per­jan­tai-il­ta­na en­nen puol­ta yö­tä Utön lai­tu­ril­ta, jo­hon yh­tey­sa­lus Ei­vor oli het­keä ai­kai­sem­min kiin­nit­ty­nyt. Työn­sim­me mat­ka­ta­va­roi­ta mai­to­kär­ryis­sä koh­ti ma­ja­paik­kaa, ja il­mas­sa tuok­sui meri. Oli ko­vin pi­me­ää, mut­ta pi­mey­den hal­kai­si muu­ta­man se­kun­nin vä­lein il­man hal­ko­va, 49 ki­lo­met­rin kan­ta­mal­le sä­teen­sä heit­tä­vä ma­ja­kan­va­lo. Pi­mey­des­sä kuu­lui me­ren ää­ni, vaik­ka ei myrs­kyn­nyt.

Utön ky­lä­tiel­lä ei kul­je au­to­ja, mut­ta ta­pa­sim­me tiel­lä muu­ta­mia val­ta­via ru­pi­sam­ma­koi­ta, joi­den ään­te­ly myös kuu­lui sel­väs­ti. Seu­raa­va­na päi­vä­nä löy­sim­me ky­län­rai­til­ta lii­ken­ne­mer­kin, jos­sa va­roi­tet­tiin aja­mas­ta ru­pi­kon­nien pääl­le.

Lo­ma­vii­kon vii­mei­se­nä il­ta­na olim­me ma­jak­ka­e­sit­te­lys­sä. Siel­lä to­det­tiin saa­ren kou­lun tu­le­vai­suu­den ole­van niin sa­no­tus­ti vaa­ka­lau­dal­la. Ma­jak­ka­e­sit­te­lyä pi­tä­vä opas loi mer­kit­se­vän kat­seen jäl­ki­kas­vuum­me. Jäl­keen­päin hän ker­toi ais­ti­neen­sa sen, mi­ten vah­vas­ti saa­ri oli mei­hin vai­kut­ta­nut.

Tun­ne­jäl­ki oli siis jää­nyt isom­pien ja pie­nem­pien sy­dä­miin, ja lo­man jäl­keen oli pää­tet­ty pa­la­ta jos­kus uu­del­leen saa­reen. Elä­män re­a­li­tee­tit oli­vat kui­ten­kin sel­lai­set, et­tä em­me ol­leet tot­tu­neet ra­ken­te­le­maan epä­re­a­lis­ti­sia ku­vi­tel­mia mah­dol­li­suuk­sis­ta muut­taa ra­di­kaa­lis­ti elä­män­suun­taa.

Tai­vaan Isä oli näh­tä­väs­ti kat­sel­lut mei­tä ja elä­määm­me. Ke­vääl­lä en­nen pää­si­äis­tä saim­me vies­tin Utös­tä. Vies­tis­sä ker­rot­tiin, et­tä saa­res­sa oli­si kau­pan­hoi­ta­jan toi­mi au­ki elo­kuus­ta al­ka­en. Li­säk­si sii­nä il­mais­tiin, et­tä saa­res­sa ky­sei­seen toi­meen pyr­ki­vän hen­ki­lön eduk­si kat­sot­tai­siin kou­lui­käi­set lap­set, jot­ta kou­lun toi­min­ta pys­tyt­täi­siin tur­vaa­maan jat­kos­sa.

En­sik­si vies­ti lä­hin­nä hu­vit­ti, mut­ta hy­vin pian kat­soim­me mie­he­ni kans­sa toi­si­am­me ja to­te­sim­me, et­tä juu­ri nyt oli­si vie­lä mah­dol­lis­ta ot­taa ir­ti­ot­to, kun van­hin lap­sis­ta on vie­lä kak­si vuot­ta pe­rus­kou­lus­sa.

Lop­pu on his­to­ri­aa. Käy­tän­nön asia toi­sen­sa jäl­keen lok­sah­ti pai­koil­leen, ja tun­tui kuin mei­tä oli­si työn­net­ty läh­töön.

Mie­he­ni haki vuo­rot­te­lu­va­paa­ta, ja se hä­nel­le myön­net­tiin. He­la­tors­tai­na minä is­tuin työ­haas­tat­te­lus­sa vau­van ja mie­he­ni kera Utös­sä ja tu­lin va­li­tuk­si Utö Han­de­lin kau­pan­hoi­ta­jak­si. Työ­haas­tat­te­lu kes­kit­tyi pit­käl­ti per­soo­naan ja mei­hin ih­mi­si­nä ja per­hee­nä. Tär­ke­ää oli se, et­tei saa­reen läh­det­ty rat­ko­maan ris­ti­rii­to­ja tai vai­keuk­sia. Mei­dän ha­lut­tiin myös ym­mär­tä­vän, et­tä Utös­tä on pit­kä mat­ka Hel­sin­kiin Stock­man­nin jou­lu­va­loi­hin. Mi­nun pär­jää­mis­tä­ni he ei­vät epäil­leet, vaan to­kai­si­vat, et­tä jos olet pär­jän­nyt La­pis­sa Sal­las­sa, niin pär­jäät tääl­lä­kin.

Elo­kuus­sa per­heem­me kaik­ki ta­va­rat muu­ta­maa suu­rin­ta huo­ne­ka­lua lu­kuun ot­ta­mat­ta oli muu­tet­tu Suo­men ete­läi­sim­pään pis­tee­seen, pie­neen saa­reen kes­kel­le Itä­mer­ta. Saa­ri on au­to­ton ja pin­ta alal­taan 81 heh­taa­ria. Vuo­si­na 2010–2012 saa­res­sa oli noin 30 ym­pä­ri­vuo­tis­ta asu­kas­ta, jois­ta kol­ma­so­sa oli mei­dän per­het­tä.

Saa­res­sa asui tuol­loin vie­lä jo­ku­nen van­huu­den ikään eh­ti­nyt al­ku­pe­räi­nen saa­re­lai­nen. Koim­me hei­dän läs­nä­o­lon­sa ai­van eri­tyi­se­nä asi­a­na noi­na vuo­si­na. Suu­rin osa heis­tä ei ky­en­nyt enää ole­maan tal­ven yli saa­res­sa, mut­ta he tu­li­vat var­hain ke­vääl­lä jäl­ki­pol­ven avus­ta­mi­na ko­ti­kon­nuil­le ja läh­ti­vät tal­vek­si man­te­reel­le. Muu­ta­mat heis­tä kui­ten­kin viet­ti­vät tal­ven­sa­kin Utös­sä saa­re­lais­ten yh­tei­söl­li­syy­den tur­vin.

Saa­res­sa ei ole ylen­palt­tis­ta asun­to­tar­jon­taa, ja olim­me­kin val­mis­tau­tu­neet vaa­ti­mat­to­miin ja epä­käy­tän­nöl­li­siin­kin oloi­hin. Ihan sat­tu­moi­sin kävi kui­ten­kin niin, et­tä ai­ka­naan Me­ren­kul­ku­hal­li­tuk­sen vir­kis­tys­käy­tös­sä ol­lut saa­ren siis­tein ja toi­mi­vin talo pää­tet­tiin lait­taa vuok­ral­le ja sitä tar­jot­tiin meil­le. Asia oli ih­meel­li­nen ja tun­tui suu­ren­moi­sel­ta joh­da­tuk­sel­ta.

Blo­gin seu­raa­va osa il­mes­tyy per­jan­tai­na 6.10.2023.