Erk­ki Lam­pi­nen

Mi­nun isän­maa­ni on met­sien, jär­vien, tun­tu­rei­den ja pel­to­jen kau­neut­ta tuok­su­va maa. Sen au­rin­gon kirk­kau­des­sa ja tai­vaan sa­tees­sa kuk­ki­vat elä­män vä­rit.

Kaik­ki­al­la kul­kee tien jat­ku­va vir­ta. Sen hiek­kaan ovat pai­nu­neet ke­pe­ät var­paan­ku­vat, no­pei­den as­kel­ten voi­mak­kaat ja­lan­jäl­jet, ras­kaan työn te­ki­jän sy­vät urat ja so­dan sekä elä­män kuor­mien kan­ta­jien uu­pu­neet jäl­jet.

Kii­tän tien ra­ken­ta­jia.

Mi­nun isän­maa­ni kau­pun­ki­ku­vas­sa nä­ky­vät pien­ten kä­sien jäl­jet, suur­ten kä­sien jäl­jet – kai­ken­ko­kois­ten kä­sien jäl­jet. Ne ovat jät­tä­neet ajan vir­ras­sa ra­ken­ne­tuil­le sei­nil­le oman elä­män­sä piir­ros­ku­vat.

Kii­tän maa­ni sei­nien ra­ken­ta­jia.

Kii­tän nii­tä, jot­ka ovat ai­ko­jen vir­ras­sa kan­ta­neet vas­tui­den huo­li­kuor­mat, hoi­van­neet lap­set, sai­raat ja van­huk­set. Ihai­len tei­tä, joi­den rak­kaus ei sam­mu avut­to­mien vaip­po­jen vaih­toi­hin ko­tien il­ta­hä­mä­räs­sä, ei­kä ää­net­tö­miin kat­sei­siin hoi­va­ko­tien vuo­teil­ta. Voi­mia ja iloa teil­le, ar­jen san­ka­rit!

Äi­ti­ni syn­nyt­ti mi­nut so­dan tum­mien var­jo­jen sy­liin – kää­ri toi­von ka­pa­loi­hin, sy­dä­mes­sään rau­han ru­kous.

Mi­nun ru­kous­huu­to­ni on, et­tei­vät men­nei­den so­tien jää­ty­neet ve­ri­ken­tät enää su­lai­si, ei­kä san­ka­ri­vai­na­jien lau­ta-ark­ku­jen ää­rel­lä it­ket­täi­si me­ne­tet­ty­jä vuo­sia.

Ra­kas­tan tätä pe­las­tet­tua maa­ta, sen kiel­tä ja it­se­näi­syyt­tä.

Kii­tän hei­tä, jot­ka uh­ra­si­vat so­tien vi­haan oman elä­män­sä, ja an­toi­vat uu­sil­le su­ku­pol­vil­le rau­han ja it­se­näi­sen maan.

Kun­ni­oi­tan ja ihai­len isän­maa­ni koh­ta­lon vuo­sien san­ka­rei­ta, joil­le ve­te­raa­nin il­ta­huu­to on kii­tos­lau­lu. Jäl­ki­pol­vil­le se on muis­tu­tus, et­tei so­dan hin­ta unoh­tui­si muis­to­ku­vien ar­kis­toon.

Mi­nun isän­maa­ni on mah­dol­li­suuk­sien, unel­mien ja toi­von ää­ret­tö­myyt­tä.

Olen saa­nut kul­kea suo­je­le­vien sii­pien tur­va­po­lul­la. Olen nous­sut tie­don por­tai­ta sa­lai­suuk­sien ym­mär­tä­mi­sen kou­lu­tiel­lä, ih­me­tel­len ih­mi­sen pie­nuut­ta maan ja tai­vaan suu­ruu­den rin­nal­la. Vaik­ka uh­ka­ku­vien tum­mat pil­vet peit­tä­vät toi­von au­rin­koa, Isän­maan vir­si kut­suu py­säh­ty­mään juh­la­päi­vän kii­tos­lau­luun.

Kii­tän Kaik­ki­val­ti­as­ta Ju­ma­laa us­kon, toi­von ja rak­kau­den ties­tä, sen tien rin­nal­la­kul­ki­jois­ta – ties­tä vä­hä­voi­mais­ten mat­ka­saa­tos­sa, jol­la kan­ta­vat ian­kaik­ki­set kä­si­var­ret.

Ru­koi­len, et­tä kun tä­män isän­maa­ni va­lot sam­mu­vat, sai­sin näh­dä ian­kaik­ki­suu­den vir­taan kiin­nit­ty­neet uu­den isän­maa­ni kas­vot. Siel­lä lois­ta­vat kirk­kau­den va­lot, jois­ta ei syn­ny var­jo­ja, ei­vät­kä sen kul­ta­ka­duil­la näy van­han maan jäl­jet.

Teks­ti poh­jau­tuu Jy­väs­ky­län Rau­ha­nyh­dis­tyk­sen it­se­näi­syys­juh­las­sa 6.12.2024 esi­tet­tyyn ru­noon, ja se on jul­kais­tu ai­em­min pa­pe­ri­leh­des­sä 3.12.2025.