Olen ollut kotona, sairauslomalla, hoitovapailla tai viime aikoina omaishoidontuella, monia vuosia. Ajoittain arki on ollut yhtä matalalentoa, yhdistettyä taksikuskin, terapeutin, asianajajan ja sairaanhoitajan elämää, eikä työelämälle ole riittänyt juuri ajatustakaan uhrattavaksi. Koronakevät kuitenkin kevensi elämäämme huomattavasti, pahin rumba rauhoittui ja päästin taas mieleeni sen, että urasuunnitelmiakin olisi tämän ikäisellä hyvä olla.
Jo useita vuosia olin makustellut ajatusta kirkollisesta työstä: suntio, diakoni, kanttori... Näistä suntioksi on mahdollista opiskella kotikaupungissamme, joten soittelin seurakuntaan ja kysyin, olisiko mahdollista päästä työkokeiluun näkemään, josko työ tosiaan on niin kiinnostavaa kuin olin ajatellut. Kuukausia sitä suunniteltiin, ja lopulta oli aloituspäivä sovittu syyskuun lopulle. Olin innoissani, kirppareilla katselin tarjontaa sillä silmällä, että kaapista löytyisi soveltuvia työasuja enemmän kuin yksi vaatekerta.
Sitten puolisoni eräänä päivänä huomasi, että entisellä työnantajallani on paikka auki meidän alueellamme. Työkokeilun alkuun oli alle viikko, mutta tiesin heti, että tätä mahdollisuutta en voi jättää käyttämättä. Olin rakastanut melko erikoista työtäni sydämeni pohjasta ja vuosien varrella muistellut sitä lukuisille ihmisille innosta hehkuen. Soitto työnantajalle vahvisti sen, mitä olin arvellutkin: olisin tervetullut takaisin.
Varsin valmiiksi hiotut loppuelämän urasuunnitelmat keikahtivat päälaelleen. Yhteiskunnan pysyvimpiin kuuluvat rakenteet ja suhdannevaihteluista elävä, pörssihintoihin perustuva ala edustavat vastakkaisia maailmoja. Pyhän läsnäoloa huokuvat työpäivät vaihtuisivat kauppakeskusten käytävillä kaikuviin mainoksiin ja soittolistojen taustajumputukseen, elämän suurissa taitekohdissa elävien ihmisten kohtaamisesta hintaneuvotteluihin. Äkkiseltään ajateltuna näissä töissä ei ole mitään yhteistä.
Ja kuitenkin rakastan työtäni. Niinä päivinä kun itsellä on vapaata ja puhelinsovellus näyttää työkavereiden ahkeroivan, haluaisin itsekin olla mukana, ja perjantaisin harmittaa, että viikko on taas takana. Välillä on tunteja hiljaista, joku satunnainen asiakas ehkä kysäisee päivän hintaa tai kysyy, kannattaisiko hänen tulla hieromaan kauppoja. Yhtäkkiä taas saattaa kertyä jonoa, ja tarkkuutta vaativassa työssä on vain muistutettava itseään ottamaan asiakas ja esine kerrallaan.
Yhteinen tekijä onkin asiakkaiden kohtaaminen kasvokkain. Ihmiset tulevat luokseni, minä palvelen ja pyrin siihen, että he lähtevät luotani paremmalla mielellä kuin tullessaan olivat. Maskisuosituksen vuoksi on oltava erityisen läsnä, kun hymykin näkyy vain silmistä. Tiedän taas, että minulle oikea työ on sellainen, jossa saan pysähtyä toisen ihmisen kanssa.
Keikaus oli suuri myös siksi, että työajat ovat perhe-elämäämme ajatellen haasteelliset. Kun tähän saakka puolisoni on ollut elättäjä ja minä hoivaaja, roolit limittyvät nyt. Se tarkoittaa, että puolisonkin on vaihdettava työpaikkaa lähiaikoina, sillä aamuvarhaisesta iltamyöhään jatkuvat työpäivät, reissuviikoista puhumattakaan, eivät sovi yhteen minun työni sitovuuden kanssa. Emme silti epäröineet, vaan hyppäsimme uuteen arkeen harvinaisen yksimielisinä: nyt on minun vuoroni olla muutakin kuin äiti.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys