Ko­ro­na siir­si Su­vi­seu­rat tänä vuon­na net­tiin. Mo­nes­sa per­hees­sä se on ol­lut suu­ren su­run ja pet­ty­myk­sen ai­he, ai­van ym­mär­ret­tä­väs­ti. It­se otin tie­don vas­taan rau­hal­li­ses­ti: tu­lee taas kesä, jol­loin vie­täm­me ra­di­o­seu­ro­ja. Se ei ole en­sim­mäi­nen ker­ta. Ai­kui­si­äl­lä mi­nul­ta on jää­nyt use­at Su­vi­seu­rat vä­liin eri­lai­sis­ta syis­tä. Vä­lil­lä olen ol­lut sai­raa­las­sa­kin.

Ke­säl­lä 2008 ra­hat oli­vat tiu­kil­la, em­me­kä pääs­seet läh­te­mään. Olin ras­kaa­na vii­kol­la 24. Jo jon­kin ai­kaa mi­nul­la oli ol­lut omi­tui­nen olo, mut­ta en saa­nut oi­kein kiin­ni tun­te­muk­sis­ta, ja kuit­ta­sin ne ku­vit­te­luk­si. Su­vi­seu­ra­sun­nun­tai­na meil­lä oli ky­läs­sä kak­si ys­tä­vä­per­het­tä, jot­ka ei­vät myös­kään ol­leet pääs­seet Sie­viin. Gril­lai­lim­me ja kuun­te­lim­me yh­des­sä seu­ro­ja. Hei­dän läh­det­ty­ään huo­ma­sin, et­tä nyt ei kaik­ki ole hy­vin. Läh­din päi­vys­tyk­seen ja sain kuul­la, et­tä syn­ny­tys saat­taa ol­la käyn­nis­ty­mäs­sä.

Pää­dyin osas­tol­le vuo­de­le­poon. Huo­li ja pel­ko pik­kui­sen puo­les­ta oli mas­sii­vi­nen, shok­ki vah­vas­ti pääl­lä. Syy­tin it­se­ä­ni sii­tä, et­ten ol­lut ym­mär­tä­nyt hil­jen­tää vauh­tia, vaik­ka keho oli va­roi­tel­lut jo pari viik­koa. Ai­em­mat ras­kau­det oli­vat su­ju­neet niin hy­vin, et­tä en ol­lut osan­nut aja­tel­la jon­kin voi­van men­nä pie­leen.

Sa­maan ai­kaan kui­ten­kin kii­tin Tai­vaan Isää sii­tä, et­tä hän oli jär­jes­tä­nyt meil­le es­teen läh­teä reis­suun. Su­vi­seu­ra­ken­täl­lä, krop­pa ko­vas­sa ra­si­tuk­ses­sa ja usein lii­an hei­kol­la nes­tey­tyk­sel­lä oli­si voi­nut käy­dä niin, et­tä pie­ni ih­mi­nen oli­si al­ka­nut syn­tyä siel­lä, kau­ka­na ko­toa. Nyt olim­me ai­van yli­o­pis­to­sai­raa­lan naa­pu­ris­sa, par­haan mah­dol­li­sen hoi­don ää­rel­lä.

Pää­tös­seu­rois­sa esi­ru­kous­pyyn­tö­jen jou­kos­sa oli myös vel­je­ni vie­mä pyyn­tö ru­koil­la syn­ty­mät­tö­män pie­no­kai­sem­me puo­les­ta. Kyy­ne­leet va­lu­en kuun­te­lin sitä ra­di­os­ta. “Van­hurs­kaan ru­kous voi pal­jon, kos­ka se to­ti­nen on”, tois­te­lin it­sek­se­ni. Vau­va sai­kin kym­me­nen ar­vo­kas­ta li­sä­päi­vää ke­hit­ty­mi­seen. Sit­ten mer­kit oli­vat sel­lai­set, et­tä lap­si­ve­si­punk­ti­on jäl­keen lää­kä­rit sa­noi­vat, et­tä vau­van on syn­nyt­tä­vä nyt.

Sek­ti­o­sa­lis­sa oli hil­jais­ta. Kuu­lin, kuin­ka joku mai­nit­si “syn­ty­mä­ai­ka 9.01”, ja kii­rei­set as­ke­leet ulos sa­lis­ta. Am­mat­ti­lai­set ym­pä­ril­lä­ni oli­vat to­ti­sia. Naa­pu­ri­huo­nees­ta­kaan ei kuu­lu­nut it­kua. En ole kos­kaan ol­lut niin yk­si­näi­nen kuin sii­nä maa­tes­sa­ni.

Il­ta­päi­väl­lä ma­ka­sin syn­ny­ty­so­sas­ton huo­nees­sa hir­mui­sen ki­pe­ä­nä, ys­tä­vä tu­ke­na­ni. Puo­li­so­ni suk­ku­loi kes­ko­lan ja mi­nun vä­lil­lä. Meil­le oli ker­rot­tu, et­tä las­ten­lää­kä­ri tu­lee käy­mään heti kun eh­tii. Tun­nit ku­lui­vat, mut­ta mi­tään ei kuu­lu­nut. Lo­pul­ta lää­kä­ri tuli. Uu­ti­set ei­vät ol­leet hy­viä. “Viik­koi­hin näh­den poik­keuk­sel­li­sen ke­hit­ty­mät­tö­mät keuh­kot. Vai­kea sep­sis. Mi­nuut­ti ker­ral­laan eteen­päin. En­nus­tet­ta ei voi an­taa.”

Mi­nut vie­tiin kes­ko­laan sän­gyl­lä. Sai­raa­la­pap­pi odot­ti jo val­mii­na suo­rit­ta­maan kas­teen. Kes­kos­kaa­pis­sa har­so­peit­teen al­la erot­tui säh­ly­pal­lon ko­koi­nen pää, jon­ka ne­nään kul­ki hen­gi­tys­ko­neen let­ku. Lap­sen sil­mät oli­vat kiin­ni. Sain hä­din tus­kin ku­ro­tet­tua kä­te­ni muo­vi­koh­dun luu­kus­ta vau­van pääl­le. Si­lit­tää ei saa­nut, se oli­si ra­sit­ta­nut las­ta lii­kaa, mut­ta kä­den sai aset­taa pik­ku­rui­sen var­ta­lon pääl­le kuin ka­pa­lok­si.

Kas­te­toi­mi­tus oli ly­hyt, mut­ta ihan oi­ke­an kaa­van mu­kai­nen. Raa­ma­tun lu­ke­mis­ta, ru­kouk­set, sor­men pääl­lä si­vel­ty kas­te­ve­si. Lo­puk­si lau­loim­me ys­tä­vä­ni kans­sa On­pa tai­vaas­sa tar­jo­na lap­sil­le­kin. Hoi­ta­ja, joka seu­ra­si ti­lan­net­ta huo­neen nur­kas­sa, pyyh­ki kyy­ne­lei­tä sil­mis­tään. Sit­ten jä­tim­me lap­sen am­mat­ti­lais­ten hoi­viin, Tai­vaan Isän kä­siin.

Seu­raa­va­na aa­mu­na lää­kä­ri tuli kas­vot lois­ta­en luok­se­ni. “Ei­len en us­ko­nut ol­len­kaan tä­män po­jan mah­dol­li­suuk­siin, mut­ta nyt us­kon! En muis­ta kos­kaan teh­nee­ni yh­tä tii­viis­ti töi­tä yh­den lap­sen kans­sa, mut­ta se kan­nat­ti.” Nyt vas­ta kuu­lim­me, kuin­ka krii­tii­nen ti­lan­ne oli ol­lut. Hen­gi­tys­ko­neen te­hot ei­vät ol­leet riit­tä­neet, lap­sen keuh­koi­hin oli pi­tä­nyt pum­pa­ta il­maa kä­sin koko päi­vän ajan. Ly­hyt kas­te­tuo­kio oli ol­lut en­sim­mäi­nen het­ki, jon­ka ai­ka­na poi­ka ei ol­lut vaa­ti­nut jat­ku­via hoi­to­toi­men­pi­tei­tä. Ja sen jäl­keen voin­ti oli al­ka­nut ko­hen­tua. Ti­lan­ne oli yhä kriit­ti­nen, mut­ta nyt toi­vei­kas.

Pari päi­vää myö­hem­min sai­raa­la­pap­pi tuli ter­veh­ti­mään mi­nua. Kun ker­roin kuu­lu­mi­set, hän sa­noi, et­tä kas­teen vai­ku­tus on ih­meel­li­nen. En en­sin ym­mär­tä­nyt, mitä hän tar­koit­ti, jo­ten hän jat­koi: “Niin. Ju­ma­la ot­ti hä­net lap­sek­seen, ja heti voin­ti al­koi pa­ran­tua.” Si­säs­sä­ni kuo­hah­ti häm­men­nys ja suut­tu­mus­kin. Ky­syin, us­koi­ko hän to­del­la, et­tä Tai­vaan Isä oli­si an­ta­nut lap­sem­me kuol­la, jos em­me oli­si kii­reh­ti­neet pyy­tä­mään täl­le kas­tet­ta.

Kes­kus­te­lu oli ly­hyt ja osoit­ti sel­vän eron tä­män pa­pin ja mi­nun us­kon­kä­si­tyk­sis­sä. Ker­roin, et­tä us­kon jo­kai­sen lap­sen syn­ty­vän tä­hän maa­il­maan tai­vaan pe­ril­li­se­nä. Ker­roin us­ko­va­ni, et­tä jo­kai­sen mei­dän päi­vien mää­rä on Tai­vaan Isän tie­dos­sa, ei­kä Ju­ma­lan suun­ni­tel­ma ih­mis­te­oin muu­tu. Ja et­tä en us­ko Ju­ma­lan ran­kai­se­van ke­tään van­hem­pia lap­sen kuo­le­mal­la sik­si, et­tei­vät he tuo las­ta kas­teel­le. Pap­pi ky­syi, mik­si sit­ten ha­lu­sim­me, et­tä lap­si kas­te­taan. Vas­ta­sin ha­lu­a­vam­me toi­mia Kris­tuk­sen ope­tuk­sen mu­kaan, jos se suin­kin on mah­dol­lis­ta.

Olen usein ku­lu­nei­den 12 vuo­den ai­ka­na pa­lan­nut noi­hin het­kiin. Sii­hen pel­koon ja epä­toi­voon, tuo­hon kes­kus­te­luun pa­pin kans­sa. Het­kiin joi­na is­tuin kes­kos­kaa­pin ää­rel­lä käsi lap­se­ni pääl­lä, ja kaa­pis­ta tul­vi­va kuu­man­kos­tea il­ma lii­ma­si hius­suor­tu­vat kas­voi­hi­ni ja sai­raa­lan yö­pai­dan ihoo­ni.

En­sim­mäi­seen vai­pan­vaih­toon, jos­sa ava­sin tu­li­tik­ku­as­kin ko­koi­sek­si tai­te­tun vai­pan ja nos­tin lap­sen lan­ti­o­ta peu­ka­lol­la ja kes­ki­sor­mel­la su­jaut­taak­se­ni vai­pan pai­kal­leen. Sii­hen, mi­ten hen­gi­tys­put­ki pois­tet­tiin ja lap­se­ni pääs­ti en­sim­mäi­sen ää­nen­sä nel­jän päi­vän ikäi­se­nä.

En­sim­mäi­seen ker­taan, kun rei­lut 800 gram­maa pai­na­va pie­ni ih­mi­nen nos­tet­tiin iho­a­ni vas­ten, ja nu­kuim­me yh­des­sä ma­ke­at päi­vä­u­net. Päi­vään, jol­loin po­jan en­sim­mäi­sen huo­ne­ka­ve­rin nimi oli­kin ka­don­nut kes­ko­lan mai­to­lis­tal­ta ja ym­mär­sin, et­tä toi­nen per­he ei saa­nut kum­paa­kaan kak­so­sis­taan kos­kaan ko­tiin.

Kes­ko­sen van­hem­muus on ai­van eri­lais­ta kuin täy­si­ai­kai­sen lap­sen. Voi­sin kir­joit­taa sii­tä blo­gi­teks­tin jo­kai­se­na kuu­kau­te­na vuo­den ajan, en­kä sil­ti­kään on­nis­tui­si vä­lit­tä­mään ko­ke­muk­sis­ta­ni kuin pie­nen raa­pai­sun. En­sim­mäi­nen kes­ko­la­tai­val oli pi­sin ja ras­kain. Seu­raa­vien koh­dal­la osa­sin ol­la va­ruil­la­ni jo ras­kau­sai­ka­na, ja suu­rim­mat vaa­rat on­nis­tut­tiin vält­tä­mään.

Nämä vuo­det ovat opet­ta­neet elä­mäs­tä ja us­kos­ta enem­män kuin muu elä­mä yh­teen­sä. Kun kat­son nel­jää ih­me­las­tam­me, jot­ka lää­ke­tie­teen voi­min ja Ju­ma­lan sal­li­ma­na on saa­tu pe­las­tet­tua elä­mäl­le, muis­tan, et­tä kaik­ki on lah­jaa. Jo­kai­nen lap­si ja jo­kai­nen päi­vä, jon­ka saam­me hei­dän kans­saan viet­tää.