Äi­ti, sinä olet mi­nua var­ten. Sinä olet mei­tä kaik­kia rak­kai­ta var­ten. Kol­me­vuo­ti­aan sa­nat kes­ken leik­kien py­säyt­tä­vät ja läm­mit­tä­vät. Niin olen, minä vas­taan. Ihan tei­tä kaik­kia rak­kai­ta var­ten. 

Puo­li­so­ni kans­sa käym­me kes­kus­te­lua, kuin­ka pal­jon per­heem­me elä­mäs­tä ha­lu­am­me näyt­tää nyt al­ka­van blo­gi­ni kaut­ta. Se ei ole ihan ta­val­lis­ta: kol­me vuot­ta sit­ten las­kin, et­tä pel­käs­tään sai­raa­la­päi­viä oli noin kym­me­nen vuo­den ajan­jak­sol­la ker­ty­nyt kah­den ja puo­len vuo­den ver­ran. Sen jäl­keen osas­toil­la on ku­lu­nut vie­lä usei­ta kuu­kau­sia li­sää. Pa­him­mil­laan mei­tä oli kol­me per­heen­jä­sen­tä yh­tä ai­kaa eri osas­toil­la, kah­des­sa eri kau­pun­gis­sa. 

Aloi­tin työ­u­ra­ni 16-vuo­ti­aa­na la­ji­tel­len pos­tia opis­ke­lu­jen ohel­la. Juu­ri en­nen tois­ta äi­tiys­lo­maa­ni val­mis­tuin eri­no­mai­sin pa­pe­rein mer­ko­no­mik­si. Sil­loin mi­kään ei en­nus­ta­nut, et­tä seu­raa­van 15 vuo­den ai­ka­na työ­ko­ke­mus­ta kart­tui­si vain sa­tun­nai­sia kuu­kau­sia siel­lä tääl­lä, ei­kä lain­kaan ko­ko­päi­väi­ses­tä työs­tä. 

Ai­na kun mah­dol­lis­ta, tar­tuin jo­hon­kin. Kä­ve­lin kiin­nos­ta­vaan paik­kaan ky­sy­mään, saan­ko tul­la “yh­dek­sän eu­ron töi­hin”. Ha­lu­sin py­syä osal­li­se­na yh­teis­kun­nas­sa, vaik­ka kai­ken ai­kaa sekä oma et­tä las­ten ter­veys sa­ne­li eh­dot. Eri­tyi­nen esi­koi­sem­me var­sin­kin.

Ker­ran soi­tin kau­pun­gin vir­ka­mie­hel­le, et­tä olen saa­nut työ­pai­kan, jos­ta mak­se­taan oi­ke­aa palk­kaa. Ker­roin myös ha­ke­nee­ni opis­ke­le­maan. Se ei ol­lut hä­nen mie­les­tään hyvä asia, kos­ka kau­pun­gil­la ei ol­lut tar­jo­ta esi­koi­sel­lem­me hoi­toa mi­nun työs­sä­käyn­ti­ni ajak­si. Pi­din pää­ni, ja ke­säk­si jär­jes­tyi ko­tiin hoi­ta­ja. Syk­syl­lä al­ka­neet sai­raan­hoi­ta­ja­o­pin­not piti kui­ten­kin kes­keyt­tää muu­ta­man vii­kon jäl­keen, kos­ka eri­tyis­lap­sel­le ei ol­lut il­ta­päi­vä­hoi­toa. Jäin ko­tiin. Ei ol­lut vaih­to­eh­toa.

Esi­koi­sem­me eli va­jaat kak­si­tois­ta vuot­ta, vii­mei­sen rei­lun vuo­den lä­hes ko­ko­naan eri sai­raa­lois­sa.

En­nen tuo­ta ai­kaa olin ol­lut hä­nen omais­hoi­ta­jan­sa, il­man sii­tä mak­set­ta­vaa kor­vaus­ta. Lai­tos­kier­tees­sä­kin tais­te­lin jat­ku­vas­ti lap­sen oi­keu­des­ta hoi­toon. Vas­ta vii­mei­set kuu­kau­det saa­toin huo­kais­ta hel­po­tuk­ses­ta. Sit­ten tu­li­kin suru, va­roit­ta­mat­ta, kun esi­koi­sem­me kuo­li. Ikään kuin pääl­lä ry­mis­syt uk­ko­nen oli­si ol­lut enää etäis­tä jy­ri­nää, mut­ta vie­lä vii­mei­nen sa­la­ma­nis­ku tu­hon­nut kai­ken. 

Su­rus­sa oli kui­ten­kin pal­jon va­pah­dus­ta. Huo­li lap­ses­ta oli pois­sa, ti­lal­la tie­to, et­tä hän on vih­doin tur­vas­sa, tal­lel­la tai­vaas­sa. Elä­mä ta­saan­tui jok­si­kin ai­kaa. Tuli iha­na va­lo­pil­kah­dus, tie­to uu­des­ta vau­vas­ta. Mut­ta en­nen kuin en­sim­mäi­nen kol­man­nes ras­kau­des­ta oli ta­ka­na, olin jäl­leen sai­raus­lo­mal­la. Ma­ka­sin 22 viik­koa he­rä­ten joka aa­mu kii­tol­li­se­na sii­tä, et­tä vau­va on yhä koh­dus­sa. 

Vau­van syn­nyt­tyä las­ten fyy­si­set vai­vat ja esi­koi­sen elä­män ai­heut­ta­mat trau­mat al­koi­vat vaa­tia huo­mi­o­ta. Toi­nen vai­kea ras­kaus päät­tyi kol­man­nen pik­ku­kes­ko­sen syn­ty­mään. To­tuin sii­hen, et­tä ka­len­te­ri täyt­tyi pa­la­ve­reis­ta ja lää­kä­ri­a­jois­ta. Vii­me maa­lis­kuun lo­pus­sa las­kin, et­tä al­ku­vuo­del­le oli ker­ty­nyt noin 90 eri­lais­ta käyn­ti­ai­kaa, 7–10 joka vii­kol­le. Olin van­hem­pain­va­paal­la, jäin ko­ti­hoi­don­tu­el­le. Sa­maan ai­kaan olin myös omais­hoi­ta­ja kah­del­le kou­lu­lai­sel­le, il­man tu­kea, vaik­ka he oli­vat har­voin edes kou­lus­sa ko­ko­nais­ta päi­vää. Mies hoi­ti elan­non hank­ki­mi­sen.

Luin po­lii­tik­ko­jen kan­na­not­to­ja sii­tä, mi­ten ko­ti­äi­dit pi­täi­si saa­da töi­hin, mi­ten pit­kä­ai­kais­työt­tö­mät ei­vät edes yri­tä. Hei­tä pi­tää ak­ti­voi­da, pa­tis­tel­la ke­pin avul­la. Tun­sin kat­ke­ruu­den hii­pi­vän si­sim­pää­ni. Tie­sin it­se to­del­li­sen ti­lan­teen, mut­ta ti­las­tois­sa olin ai­na kuu­lu­nut jom­paan­kum­paan tai mo­lem­piin par­jat­tui­hin ryh­miin. Tie­sin yh­teis­kun­nan tur­va­verk­ko­jen am­mot­ta­vat au­kot ja sen, et­tä vi­ra­no­mai­set ei­vät ai­na koh­te­le ih­mi­siä oi­keu­den­mu­kai­ses­ti, sil­lä by­rok­ra­tia on jäyk­kää ei­kä tai­vu poik­keus­ti­lan­tei­siin.

Ko­ti­töi­tä teh­des­sä­ni, au­toa aja­es­sa­ni, jos­kus har­voin len­kil­le pääs­tes­sä­ni kuun­te­lin Ylen Aree­nas­ta ään­tä, joka pit­kis­sä mo­no­lo­geis­sa poh­dis­ke­li lu­mo­a­vas­ti pol­veil­len. Koin, et­tä hän kuu­lui toi­sen ää­ri­pään mar­gi­naa­liin: var­sin ter­ve, erit­täin hy­vin toi­meen­tu­le­va, ää­nen­sä hel­pos­ti kuu­lu­viin saa­va mies. Tun­tui, et­tä meil­lä ei ol­lut mi­tään yh­teis­tä. Ajat­te­lul­tam­me­kin olim­me hy­vin eri­lai­sia, mut­ta jo­tain ta­pah­tui: tun­ti tun­nil­ta mies pa­laut­ti oma­nar­von­tun­to­ni. Jo­kai­ses­sa jak­sos­sa tun­tui ole­van jo­kin lau­se, jos­sa hän ot­ti huo­mi­oon juu­ri mi­nut. Tun­nus­ti ko­to­na te­ke­mä­ni työn ar­von, piti ään­tä puo­les­ta­ni – ja sa­maan ai­kaan ai­na ihan pik­kui­sen tuup­pa­si. 

Ta­ju­sin ol­lee­ni pit­käl­lä uh­riu­tu­mi­sen po­lul­la, joka ei joh­da osal­li­suu­teen, vaan syr­jään. Aloin muis­taa, et­tä mi­nul­la on lah­jo­ja, joi­ta voin käyt­tää nyt­kin. Et­tä voin teh­dä asi­oi­ta, jot­ka edis­tä­vät pai­kan löy­ty­mis­tä yh­teis­kun­nas­ta. Otin tie­to­ko­neen sy­lii­ni ai­na kun eh­din ja aloin kir­joit­taa muul­loin­kin kuin sil­loin, kun tar­vit­tiin ru­noa, lau­lua tai muu­ta pien­tä. Loin it­sel­le­ni ta­voit­tei­ta, ja aloin saa­vut­taa nii­tä. Useim­mi­ten öi­sin, kun talo oli hil­jai­nen, mut­ta se­kään ei vie­nyt voi­mi­a­ni. Päin­vas­toin olin pal­jon iloi­sem­pi, enem­män läs­nä lap­sil­le­ni, jär­jes­tel­mäl­li­sem­pi. Koti oli siis­tim­pi ja ar­ki tun­tui ke­vy­em­mäl­tä. 

Ai­em­min in­ho­sin sa­naa voi­maan­tu­mi­nen. Nyt elin sen to­dek­si. Olin yh­täk­kiä minä, en pel­käs­tään äi­ti ja omais­hoi­ta­ja. Se, et­tä mi­nua tar­vit­tiin kai­ken ai­kaa, ei tun­tu­nut­kaan enää ras­kaal­ta. Olin koko ajan pi­tä­nyt pää­ni pys­tys­sä, tun­te­nut it­se oman työ­ni mer­ki­tyk­sen ja ar­von, mut­ta an­ta­nut jul­ki­sen kes­kus­te­lun kyl­vää it­see­ni epäi­lyk­sen sie­me­niä. Se oli hy­vin ku­lut­ta­vaa, kat­ke­roit­ta­vaa. Tai­vaan Isä­kin tun­tui mo­nes­ti ole­van kuu­ro ja so­kea, kun mei­dän per­heem­me oli ky­sees­sä. 

Nyt kir­joi­tan, pu­non ta­ri­noi­ta, us­kal­lan yrit­tää. Tämä blogi on yk­si esi­merk­ki sii­tä. Olen päät­tä­nyt ko­keil­la, kuin­ka pit­käl­le sii­pe­ni kan­ta­vat, täyt­ty­vät­kö lap­suu­den unel­mat. Ja sii­tä huo­li­mat­ta al­ku­lau­se on edel­leen tot­ta. Minä olen pien­tä kol­me­vuo­ti­as­ta ja koko per­het­tä­ni var­ten. Ja näen, et­tei tai­vaan Isä ole unoh­ta­nut. Hän­hän on an­ta­nut mi­nul­le rop­pa­kau­pal­la eväi­tä tä­hän.