Äiti, sinä olet minua varten. Sinä olet meitä kaikkia rakkaita varten. Kolmevuotiaan sanat kesken leikkien pysäyttävät ja lämmittävät. Niin olen, minä vastaan. Ihan teitä kaikkia rakkaita varten.
Puolisoni kanssa käymme keskustelua, kuinka paljon perheemme elämästä haluamme näyttää nyt alkavan blogini kautta. Se ei ole ihan tavallista: kolme vuotta sitten laskin, että pelkästään sairaalapäiviä oli noin kymmenen vuoden ajanjaksolla kertynyt kahden ja puolen vuoden verran. Sen jälkeen osastoilla on kulunut vielä useita kuukausia lisää. Pahimmillaan meitä oli kolme perheenjäsentä yhtä aikaa eri osastoilla, kahdessa eri kaupungissa.
Aloitin työurani 16-vuotiaana lajitellen postia opiskelujen ohella. Juuri ennen toista äitiyslomaani valmistuin erinomaisin paperein merkonomiksi. Silloin mikään ei ennustanut, että seuraavan 15 vuoden aikana työkokemusta karttuisi vain satunnaisia kuukausia siellä täällä, eikä lainkaan kokopäiväisestä työstä.
Aina kun mahdollista, tartuin johonkin. Kävelin kiinnostavaan paikkaan kysymään, saanko tulla “yhdeksän euron töihin”. Halusin pysyä osallisena yhteiskunnassa, vaikka kaiken aikaa sekä oma että lasten terveys saneli ehdot. Erityinen esikoisemme varsinkin.
Kerran soitin kaupungin virkamiehelle, että olen saanut työpaikan, josta maksetaan oikeaa palkkaa. Kerroin myös hakeneeni opiskelemaan. Se ei ollut hänen mielestään hyvä asia, koska kaupungilla ei ollut tarjota esikoisellemme hoitoa minun työssäkäyntini ajaksi. Pidin pääni, ja kesäksi järjestyi kotiin hoitaja. Syksyllä alkaneet sairaanhoitajaopinnot piti kuitenkin keskeyttää muutaman viikon jälkeen, koska erityislapselle ei ollut iltapäivähoitoa. Jäin kotiin. Ei ollut vaihtoehtoa.
Esikoisemme eli vajaat kaksitoista vuotta, viimeisen reilun vuoden lähes kokonaan eri sairaaloissa.
Ennen tuota aikaa olin ollut hänen omaishoitajansa, ilman siitä maksettavaa korvausta. Laitoskierteessäkin taistelin jatkuvasti lapsen oikeudesta hoitoon. Vasta viimeiset kuukaudet saatoin huokaista helpotuksesta. Sitten tulikin suru, varoittamatta, kun esikoisemme kuoli. Ikään kuin päällä rymissyt ukkonen olisi ollut enää etäistä jyrinää, mutta vielä viimeinen salamanisku tuhonnut kaiken.
Surussa oli kuitenkin paljon vapahdusta. Huoli lapsesta oli poissa, tilalla tieto, että hän on vihdoin turvassa, tallella taivaassa. Elämä tasaantui joksikin aikaa. Tuli ihana valopilkahdus, tieto uudesta vauvasta. Mutta ennen kuin ensimmäinen kolmannes raskaudesta oli takana, olin jälleen sairauslomalla. Makasin 22 viikkoa heräten joka aamu kiitollisena siitä, että vauva on yhä kohdussa.
Vauvan synnyttyä lasten fyysiset vaivat ja esikoisen elämän aiheuttamat traumat alkoivat vaatia huomiota. Toinen vaikea raskaus päättyi kolmannen pikkukeskosen syntymään. Totuin siihen, että kalenteri täyttyi palavereista ja lääkäriajoista. Viime maaliskuun lopussa laskin, että alkuvuodelle oli kertynyt noin 90 erilaista käyntiaikaa, 7–10 joka viikolle. Olin vanhempainvapaalla, jäin kotihoidontuelle. Samaan aikaan olin myös omaishoitaja kahdelle koululaiselle, ilman tukea, vaikka he olivat harvoin edes koulussa kokonaista päivää. Mies hoiti elannon hankkimisen.
Luin poliitikkojen kannanottoja siitä, miten kotiäidit pitäisi saada töihin, miten pitkäaikaistyöttömät eivät edes yritä. Heitä pitää aktivoida, patistella kepin avulla. Tunsin katkeruuden hiipivän sisimpääni. Tiesin itse todellisen tilanteen, mutta tilastoissa olin aina kuulunut jompaankumpaan tai molempiin parjattuihin ryhmiin. Tiesin yhteiskunnan turvaverkkojen ammottavat aukot ja sen, että viranomaiset eivät aina kohtele ihmisiä oikeudenmukaisesti, sillä byrokratia on jäykkää eikä taivu poikkeustilanteisiin.
Kotitöitä tehdessäni, autoa ajaessani, joskus harvoin lenkille päästessäni kuuntelin Ylen Areenasta ääntä, joka pitkissä monologeissa pohdiskeli lumoavasti polveillen. Koin, että hän kuului toisen ääripään marginaaliin: varsin terve, erittäin hyvin toimeentuleva, äänensä helposti kuuluviin saava mies. Tuntui, että meillä ei ollut mitään yhteistä. Ajattelultammekin olimme hyvin erilaisia, mutta jotain tapahtui: tunti tunnilta mies palautti omanarvontuntoni. Jokaisessa jaksossa tuntui olevan jokin lause, jossa hän otti huomioon juuri minut. Tunnusti kotona tekemäni työn arvon, piti ääntä puolestani – ja samaan aikaan aina ihan pikkuisen tuuppasi.
Tajusin olleeni pitkällä uhriutumisen polulla, joka ei johda osallisuuteen, vaan syrjään. Aloin muistaa, että minulla on lahjoja, joita voin käyttää nytkin. Että voin tehdä asioita, jotka edistävät paikan löytymistä yhteiskunnasta. Otin tietokoneen syliini aina kun ehdin ja aloin kirjoittaa muulloinkin kuin silloin, kun tarvittiin runoa, laulua tai muuta pientä. Loin itselleni tavoitteita, ja aloin saavuttaa niitä. Useimmiten öisin, kun talo oli hiljainen, mutta sekään ei vienyt voimiani. Päinvastoin olin paljon iloisempi, enemmän läsnä lapsilleni, järjestelmällisempi. Koti oli siistimpi ja arki tuntui kevyemmältä.
Aiemmin inhosin sanaa voimaantuminen. Nyt elin sen todeksi. Olin yhtäkkiä minä, en pelkästään äiti ja omaishoitaja. Se, että minua tarvittiin kaiken aikaa, ei tuntunutkaan enää raskaalta. Olin koko ajan pitänyt pääni pystyssä, tuntenut itse oman työni merkityksen ja arvon, mutta antanut julkisen keskustelun kylvää itseeni epäilyksen siemeniä. Se oli hyvin kuluttavaa, katkeroittavaa. Taivaan Isäkin tuntui monesti olevan kuuro ja sokea, kun meidän perheemme oli kyseessä.
Nyt kirjoitan, punon tarinoita, uskallan yrittää. Tämä blogi on yksi esimerkki siitä. Olen päättänyt kokeilla, kuinka pitkälle siipeni kantavat, täyttyvätkö lapsuuden unelmat. Ja siitä huolimatta alkulause on edelleen totta. Minä olen pientä kolmevuotiasta ja koko perhettäni varten. Ja näen, ettei taivaan Isä ole unohtanut. Hänhän on antanut minulle roppakaupalla eväitä tähän.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys