“Viu-viu-viu, huu­taa lans­si koh­ti Kuo­pi­o­ta. Saa lait­taa kä­siä ris­tiin. Meil­le syn­tyy kol­mas pik­ku­kes­ko­nen.” Fa­ce­book-muis­tot hel­mi­kuul­ta 2018 py­säyt­ti­vät muis­te­le­maan het­kiä, jol­loin elä­män ja kuo­le­man raja tun­tui ole­van ai­van lä­hel­lä, oman ke­ho­ni si­säl­lä. Jo­kai­nen tun­ti oli mer­ki­tyk­sel­li­nen, jo­kai­nen päi­vä suu­ren ilon ai­he.

Nel­jän vii­mei­sen ras­kau­te­ni ai­ka­na vie­tin vuo­de­le­vos­sa yh­teen­sä noin vii­si­kym­men­tä viik­koa, ja kol­me ker­taa saim­me pik­ku­kes­ko­sen. Kak­si ker­taa lo­ka­kui­nen las­ket­tu ai­ka vaih­tui hei­nä­kui­sek­si syn­ty­mä­päi­väk­si, kah­des­ti tou­ko­kuis­ta odot­ta­es­sa­ni mie­tin, vie­te­tään­kö meil­lä pian hau­ta­jai­sia vai ris­ti­äi­siä. Kaik­ki odo­tuk­set päät­tyi­vät on­nel­li­ses­ti, yk­si vau­vois­ta saa­pui maa­il­maan lo­pul­ta ai­van täy­si­ai­kai­se­na. Kol­me muu­ta haki al­ku­vauh­tia te­ho­hoi­dos­ta yli­o­pis­to­sai­raa­las­sa, mut­ta kes­ko­sar­jes­sa pää­sim­me hel­pol­la mo­neen ver­tais­per­hee­seen ver­rat­tu­na.

Ras­kau­sa­jat sen si­jaan ei­vät ol­leet help­po­ja. Alus­ta läh­tien tie­sim­me va­rau­tua pit­kään vuo­de­le­poon ja viik­ko­jen sai­raa­la-ai­kaan. Tar­vit­tiin jous­toa niin työ­nan­ta­jil­ta, lä­hi­pii­ril­tä kuin vi­ra­no­mais­ver­kos­tol­ta, jot­ta ison per­heen ar­ki saat­toi pyö­riä edes jol­lain ta­sol­la. Kun pelk­kä ruo­ka­pöy­dän pyyh­ki­mi­nen sai ai­kaan ki­vu­li­ai­ta su­pis­tuk­sia, äi­din osuu­dek­si ko­ti­töis­tä jäi lä­hin­nä työn­joh­ta­ja­na toi­mi­mi­nen. Lä­hei­syyt­tä ja huo­mi­o­ta lap­sil­le toki pys­tyin an­ta­maan, ja mon­ta lau­ta- ja kort­ti­pe­liä pe­lat­tiin­kin lat­ti­al­la soh­van edes­sä.

Kun­nes sit­ten ti­lan­ne pa­he­ni niin, et­tä tar­vit­tiin sai­raa­la­hoi­toa. Kah­den en­sim­mäi­sen kes­ko­sem­me syn­ty­es­sä asuim­me Tu­rus­sa, ja per­he pää­si mi­nua kat­so­maan osas­tol­le lä­hes päi­vit­täin. Tal­vel­la 2016 ja 2018 ti­lan­ne oli kui­ten­kin toi­nen: en­nen ras­kaus­vii­kon 32 täyt­ty­mis­tä ris­ki­o­dot­ta­jat hoi­de­taan yli­o­pis­to­sai­raa­las­sa, joka mi­nul­le tar­koit­ti viik­ko­ja 175 km pääs­sä ko­toa. On­nek­si vi­de­o­pu­he­lut ovat hal­pa ja help­po tapa pi­tää yh­teyt­tä per­hee­seen. Luin lap­sil­le il­ta­sa­dut ku­ten en­nen­kin, mut­ta en voi­nut ot­taa kai­na­loon tai si­li­tel­lä tuk­kaa. Ikä­vä oli kova.

Elä­mä ku­tis­tui yh­teen huo­nee­seen, sän­gys­tä sai nous­ta vain ves­saan. Päi­vä ryt­mit­tyi ate­ri­oi­den, ve­ri­ko­kei­den ja sy­dä­nää­ni­käy­rien ot­ta­mi­sen mu­kaan. Lää­kä­rit oli­vat ym­mäl­lään, sil­lä te­o­ri­as­sa ti­lan­ne py­syi var­sin va­kaa­na, mut­ta mi­nun his­to­ri­al­la­ni oli mah­do­ton­ta an­taa en­nus­tei­ta. Vä­lil­lä pu­hut­tiin ko­tiin­pää­sys­tä, ja sa­ma­na il­ta­na saat­toi­kin ol­la täy­si lää­ke­ar­se­naa­li käy­tös­sä.

Mit­ta­kaa­va vää­ris­tyi. Jos so­men ver­tais­ryh­mäs­sä joku ker­toi, et­tä ras­kaus­viik­ko­ja on 28, hän­tä tsem­pat­tiin, mi­ten ti­lan­ne on jo var­sin hyvä. Ki­lon pai­no­ar­vio oli suu­ren ilon ai­he ja puo­li­tois­ta­ki­loi­nen vau­va “hy­vän­ko­koi­nen”. Tie­sim­me, mi­ten mo­nin ta­voin lää­ke­tie­de voi aut­taa ja mi­ten tai­ta­via am­mat­ti­lai­sia Suo­mes­sa on käy­tet­tä­vis­sä. Sa­mal­la tun­sim­me myös ris­kit ja sen, mi­ten äk­kiä ti­lan­ne voi kään­tyä pää­la­el­leen, jos äi­tiin is­kee koh­tu­tu­leh­dus tai hau­ras pie­no­kai­nen saa syn­nyt­ty­ään jon­kun pö­pön. Nur­kan ta­ka­na hää­möt­tä­nyt ko­tiin­pää­sy vaih­tui jol­la­kin hau­ta­jais­val­mis­te­lui­hin.

Het­kit­täin is­ki tur­hau­tu­mi­nen. “Syn­tyi­si nyt, kyl­lä se jo sel­vi­ää!” huo­kai­sin it­ku kur­kus­sa mie­hel­le, ys­tä­vil­le, kä­ti­löil­le. Ja jat­koin heti pe­rään: “No ei tie­ten­kään, mut­ta en mei­naa jak­saa enää.” Ja sit­ten koit­ti se päi­vä, jol­loin am­bu­lans­si kii­ti jäl­leen koh­ti Kuo­pi­o­ta, mut­ta vau­val­la ei ol­lut­kaan kii­re. Ve­de­tön koh­tu oli kah­del­le ai­em­mal­le kes­ko­sel­lem­me ol­lut hen­gen­vaa­ral­li­nen paik­ka, ja mi­nun oli vai­kea luot­taa et­tä täl­lä ker­taa oli­si toi­sin. Kym­me­nen päi­vää ku­lui hi­taas­ti, ru­koi­lin et­tä vau­va sääs­tyi­si tu­leh­duk­sel­ta, et­tä syn­ny­tys käyn­nis­tyi­si, et­tä sai­sim­me ter­veen tai edes elä­vän lap­sen. It­kin lää­kä­reil­le, it­kin kä­ti­löil­le, it­kin lä­hei­sil­le, it­kin it­sek­se­ni.

Pyy­sin esi­ru­kouk­sia, ja ne kan­toi­vat. Kun maa­lis­kui­se­na il­ta­na ma­ka­sin leik­kaus­pöy­däl­lä ja kä­ti­löys­tä­vä­ni pi­te­li kiin­ni kä­des­tä­ni, olo­ni oli var­sin tyy­ni. Pe­lot­ta­va ja ras­kas odo­tu­sai­ka oli ta­ka­na, pian ta­pai­sin lap­se­ni. Kiuk­kui­nen par­ku ker­toi mi­nul­le, et­tä keuh­kot toi­mi­vat, ja ys­tä­vä­ni sa­noi hy­myil­len, et­tä tyt­tö on ai­van isän­sä nä­köi­nen. Pian hä­net tuo­tiin mi­nul­le näy­til­le mat­kal­la kes­ko­laan, ja kä­ti­lö vei en­sim­mäi­set äi­din­mai­to­ti­pat men­nes­sään.

Puo­len yön jäl­keen kes­ko­lan per­he­huo­nees­sa pi­din kät­tä­ni kes­kos­kaa­pin si­ni­va­los­sa kyl­pe­vän pie­no­kai­sen var­ta­lon pääl­lä. Sy­dä­men kii­tos­ru­kous oli vah­va ja kat­ke­a­ma­ton. Otin va­lo­ku­van ja kir­joi­tin so­mes­sa jän­nit­tä­vil­le tie­don: “Pie­ni ih­me 1630 g rv 30+2.”