Kun kir­joi­tan tätä, kä­sil­lä ovat vuo­den 2020 vii­mei­set päi­vät. Vuo­si sit­ten odo­tin in­nois­sa­ni blo­gis­ti­kurs­sia ja mo­nen­lai­sia uu­sia asi­oi­ta elä­mää­ni. En osan­nut kui­ten­kaan edes ku­vi­tel­la, mi­ten vai­he­ri­kas ja eri­lai­nen vuo­si edes­sä­ni oli­si. Koko maa­il­man ih­mis­ten edes­sä.

En­sim­mäi­set uu­ti­set uu­des­ta vi­ruk­ses­ta oli­vat tul­leet vas­ti­kään jul­ki, mut­ta en suo­raan sa­no­en niil­le mon­ta aja­tus­ta uh­ran­nut, oli­han Suo­mi vält­ty­nyt ai­em­mil­ta pan­de­mi­oil­ta lä­hes täy­sin. Siel­lä jos­sain Kii­nas­sa ih­mi­set sai­ras­tui­vat, ja se oli tie­ten­kin ka­ma­laa heil­le, mut­ta ei tääl­lä poh­joi­ses­sa pe­ri­fe­ri­as­sa oli­si hä­tää. Me jat­kai­sim­me elä­määm­me ku­ten ai­na en­nen­kin.

Sit­ten Ita­li­as­sa asu­van lä­hei­se­ni kaut­ta avau­tui kuva jär­kyt­tä­viin ta­pah­tu­miin. Tu­li­vat myös uu­ti­set en­sim­mäi­sis­tä ko­ti­mai­sis­ta tau­ti­ta­pauk­sis­ta, ei­vät­kä ne jää­neet vii­mei­sik­si. Lu­mi­pal­lo oli tyr­kät­ty liik­keel­le ja al­koi vyö­ryä kas­va­val­la voi­mal­la. Yh­täk­kiä mi­nul­la oli ko­to­na nel­jä etä­kou­lu­lais­ta ja koko tut­tu ar­ki kään­ty­nyt pää­la­el­leen. Kaik­ki eri­tyis­lap­si­per­heen pal­ve­lut­kin py­säh­tyi­vät. Stres­si­käy­rä nou­si tai­vai­siin.

Noin vii­kos­sa kui­ten­kin ha­vait­sin, et­tä maa­il­ma ei kaa­tu­nut. Päin vas­toin, mei­dän maa­il­mam­me al­koi va­los­tua. Olim­me ko­to­na omal­la po­ru­kal­la, ja kun opet­ta­jat sai­vat etä­kou­lun rul­laa­maan, aloin huo­ma­ta lap­sis­sam­me muu­tok­sen. Eri­tyis­ten ar­ki tun­tui­kin ke­ve­ne­vän. Ar­mol­li­suus ja ai­ka le­vol­le li­sään­tyi­vät, kun pa­la­ve­rien ja ih­mis­kon­tak­tien mää­rä ro­mah­ti.

Mei­dän kuu­lu­mi­si­am­me ky­sel­tiin mo­nel­ta sel­lai­sel­ta ta­hol­ta, joi­den teh­tä­vä­nä oli aut­taa ko­ro­na­ra­joi­tus­ten nurk­kaan ah­dis­ta­mia. Lä­hes no­los­tel­len ker­roin, et­tä meil­lä me­nee pa­rem­min kuin vuo­siin. Ei tun­tu­nut rei­lul­ta heh­kut­taa oman elä­män hel­pot­tu­mis­ta, kun suu­ri osa Suo­men ja maa­il­man ih­mi­sis­tä kamp­pai­li ta­lou­del­lis­ten ja emo­ti­o­naa­lis­ten kuor­mien al­la. On­nek­si am­mat­ti­lai­set­kin no­pe­as­ti huo­ma­si­vat, et­tä näin to­si­aan mei­dän per­heem­me koh­dal­la oli. Elä­mä kan­toi.

Sho­kee­raa­va ke­vät muut­tui eri­lai­sek­si ke­säk­si. Isoi­hin seu­roi­hin ja ys­tä­vien ta­paa­mi­siin oli ikä­vä, mut­ta toi­saal­ta re­surs­se­ja va­pau­tui ai­van uu­sil­le har­ras­tuk­sil­le, eri­tyi­ses­ti luon­nos­sa liik­ku­mi­sel­le. Au­to­tal­liin kart­tui no­pe­al­la tah­dil­la mel­koi­nen ko­ko­el­ma va­el­lus­vä­li­nei­tä. Mi­nul­la ja puo­li­sol­la­ni on en­sim­mäis­tä ker­taa iki­nä yh­täk­kiä yh­tei­nen har­ras­tus. Mikä ilo ja rik­kaus!

Kesä tai­pui syk­syyn, ja edel­leen ar­ki tun­tui ih­meen ke­vy­el­tä. Pie­nil­le oli löy­ty­nyt jo ke­vääl­lä kä­sit­tä­mät­tö­män hyvä päi­vä­hoi­to­paik­ka, ja mi­nul­la oli ti­laa aja­tel­la työl­lis­ty­mis­tä. Eh­kä muis­tat­te­kin, kun sii­tä kir­joi­tin. Osa-ai­kai­nen työ on muut­tu­nut muu­ta­mas­sa kuu­kau­des­sa lä­hes ko­ko­ai­kai­sek­si – jäl­leen ker­ran en­sim­mäis­tä ker­taa kos­kaan – ja an­ta­nut mi­nul­le kuin uu­den elä­män. Mi­ten voi­maut­ta­vaa oli­kaan pit­kien ko­to­na­o­lon vuo­sien jäl­keen men­nä en­sim­mäi­sel­lä palk­ka­ra­hal­la os­ta­maan kuu­det tal­vi­ken­gät ja ai­ka­moi­nen mää­rä muu­ta­kin tar­peel­lis­ta ta­mi­net­ta!

Ja sit­ten tuli jou­lu, juh­la ar­ma­hai­nen, jo­hon val­mis­tau­duim­me jo hy­vis­sä ajoin, il­man stres­sin häi­vää­kään. Ja tä­nään kat­soim­me puo­li­so­ni kans­sa toi­si­am­me ja pu­huim­me kii­tos­mie­lin, mi­ten hyvä vuo­si meil­lä on ol­lut: “Eh­kä elä­mä­ni pa­ras!” ihas­te­lin. “Ko­ro­nas­ta huo­li­mat­ta, tai jopa sen vuok­si.” Edel­leen asi­an sa­no­mi­nen ää­neen tun­tuu vai­ke­al­ta, kiel­le­tyl­tä. Sil­tä, et­tä hie­ron omaa on­ne­a­ni nii­den kas­voi­hin, jot­ka ovat jo pit­kään ol­leet ää­ri­ra­joil­la pan­de­mi­an vuok­si.

Äl­kää ym­mär­tä­kö vää­rin. Iloit­sen ro­ko­teu­u­ti­sis­ta ja odo­tan ai­kaa, jol­loin pan­de­mia on saa­tu ni­tis­tet­tyä ja voim­me kaik­ki pa­la­ta nor­maa­liin päi­vä­jär­jes­tyk­seen. Jär­jes­tää seu­ro­ja, ter­veh­tiä kä­des­tä pi­tä­en ja ha­la­ten, ko­koon­tua nais­te­nil­toi­hin, raa­mat­tu­luok­kiin ja mui­hin tut­tui­hin, tur­val­li­siin us­ko­vais­ten ta­paa­mi­siin. Jos mi­nul­la oli­si val­ta pois­taa pan­de­mia maa­il­mas­ta, te­ki­sin sen em­pi­mät­tä sa­mal­la het­kel­lä. Sii­tä huo­li­mat­ta, et­tä meil­lä on ol­lut hyvä vuo­si.

Tämä on vii­mei­nen blo­gi­teks­ti­ni. Si­tä­kään en osan­nut vuo­si sit­ten ku­vi­tel­la, mil­lai­sek­si blo­gis­tin pes­ti muo­dos­tui­si. Mi­ten vai­ke­aa näin avoi­mel­la luon­teel­la ja täl­lai­sel­la elä­män­his­to­ri­al­la oli aset­tua Päi­vä­mie­hen lu­ki­joi­ta pal­ve­le­maan. Mi­ten ras­kaak­si teh­tä­vä lo­pul­ta muo­dos­tui it­sel­le­ni. On se ol­lut an­toi­saa­kin toki. Mui­hin blo­gis­tei­hin tu­tus­tu­mi­nen ja lu­ki­joil­ta saa­dut säh­kö­pos­tit ovat ol­leet mu­ka­via ja kos­ket­ta­via. Olen ko­ke­nut mer­ki­tyk­sel­li­syyt­tä, mut­ta kui­ten­kin to­den­nut, et­tei tämä ol­lut mi­nua var­ten.

Sii­o­nis­sa riit­tää kui­ten­kin työ­sar­kaa. Var­mas­ti jo­kai­sel­le löy­tyy so­pi­va teh­tä­vä, jota voi teh­dä ilol­la ja kii­tos­mie­lel­lä. Mi­nä­kin sain uu­den teh­tä­vän SRK:n ää­ni­kir­jo­jen lu­ki­ja­na. En­sim­mäi­nen pro­jek­ti meni mi­nun osal­ta­ni hy­vin, ja odo­tan in­nol­la, min­kä kir­jan saan seu­raa­vak­si lu­kea kuul­ta­vak­sen­ne.

Kuu­le­mi­siin!