Kak­si­kym­men­tä vuot­ta sit­ten olin en­sim­mäis­tä ker­taa ra­kas­tu­nut. Päät­tö­mäs­ti, ko­ko­nais­val­tai­ses­ti, toi­voa täyn­nä. Maa­il­mas­sa ei ol­lut mi­tään niin täy­del­lis­tä kuin se poi­ka. Hä­nen luon­teen­sa, ta­pan­sa ot­taa muut huo­mi­oon, nau­run­sa, kä­sien kau­neus ja sil­mien eri­koi­nen väri. En­sim­mäi­nen kat­se ja ter­veh­dyk­sen kä­den­pu­ris­tus sai mi­nus­sa liik­keel­le jo­tain en­nen­ko­ke­ma­ton­ta. Täy­del­li­sen vi­a­ton­ta, mut­ta ai­van uut­ta. Olin vii­si­tois­ta­vuo­ti­as, kun maa­il­ma sei­sah­tui mil­li­se­kun­nik­si sii­nä su­vi­seu­ra­ken­tän vä­en­tun­gok­ses­sa, ei­kä kos­kaan pa­lan­nut en­nal­leen.

Se oli ai­kaa, jol­loin teks­ti­vies­tis­sä sai ol­la kor­kein­taan 160 merk­kiä ja jo­kai­nen vies­ti mak­soi mar­kan. Meil­lä oli van­hem­pie­ni kans­sa so­pi­mus, et­tä pu­he­lin­las­ku sai ol­la kor­kein­taan sa­dan mar­kan suu­rui­nen. Las­kin, et­tä mi­nul­la on va­raa kol­meen teks­ti­vies­tiin tai kol­meen pu­he­lu­mi­nuut­tiin per päi­vä. Mut­ta mi­ten se oli­si riit­tä­nyt, kun koko ajan ja­no­si yh­teyt­tä tä­hän uu­teen ih­mi­seen, ja kun piti pys­tyä vie­lä ra­por­toi­maan ys­tä­vil­le kaik­ki, mitä ta­pah­tui tai ajat­te­lin ole­van ta­pah­tu­mas­sa?

Kävi niin, et­tä pu­he­lin­las­ku pai­sui hei­nä­kuus­sa kak­sin­ker­tai­sek­si. En muis­ta, mi­ten sen toi­sen sa­ta­sen van­hem­mil­le­ni mak­soin, mut­ta jo­ten­kin sain sen hoi­det­tua. Sen jäl­keen hel­pot­ti, sil­lä vä­li­mat­ka ku­tis­tui sel­lai­sek­si, et­tä ta­pa­sim­me rak­kau­te­ni koh­teen kans­sa lä­hes päi­vit­täin. Vies­te­jä piti sil­ti edel­leen lait­taa, jo­ten tark­ka­na sai ol­la, mut­ta tois­ta ker­taa en mää­ri­tel­tyä ra­jaa ylit­tä­nyt.

Se syk­sy oli en­sin täyn­nä au­rin­koa ja vä­ri­kyl­läi­siä leh­tiä. Maa­il­ma oli kau­nis, kau­niim­pi kuin kos­kaan. Minä tai­sin sä­deh­tiä, lois­taa, heh­kua. Olin vii­si­tois­ta ja ajat­te­lin kai, et­tei ku­kaan ole kos­kaan voi­nut ko­kea mi­tään sa­man­lais­ta.

Mei­tä oli kak­si niin ko­vin nuor­ta, kes­ke­ne­räi­siä kum­pai­nen­kin. Oli yh­tei­siä il­to­ja po­ru­kas­sa, nau­rua ja kah­den­kes­ki­siä kat­sei­ta. Mi­nus­sa kas­voi koko ajan var­muus sii­tä, et­tä täs­sä on nyt jo­tain suur­ta, tä­hän ha­lu­an jää­dä.

Ja sit­ten puut rii­sui­vat vä­rik­käät asut yl­tään ja tuli har­maa mar­ras­kuu. Tuli het­kiä, jois­sa piti pu­hua sii­tä, mitä vä­lil­läm­me oli ta­pah­tu­nut, ei­vät­kä nä­ke­myk­sem­me vas­tan­neet­kaan toi­si­aan. Tuli häm­men­nys, suru, louk­kaan­tu­mi­nen. Pi­meys tun­tui nie­le­vän kai­ken, ei­kä elä­mäs­sä ol­lut enää iloa. Minä olin vii­si­tois­ta, ja sy­dä­me­ni oli sär­ky­nyt.

Päi­vä­kir­jan sivu toi­sen­sa jäl­keen täyt­tyi ru­kouk­sis­ta ja ky­se­lyis­tä, mi­ten tämä on mah­dol­lis­ta, kuin­ka saa­toin ym­mär­tää kai­ken niin vää­rin. Kir­joi­tin pit­kiä kir­jei­tä tai roi­kuin vyö­tä­rös­tä alas­päin ruo­kai­lu­huo­neen ik­ku­nas­ta ul­ko­na voi­dak­se­ni vuo­dat­taa tus­kaa­ni pu­he­li­men vä­li­tyk­sel­lä ys­tä­vil­le­ni il­man, et­tä si­sa­ruk­set tai van­hem­mat oli­si­vat kuul­leet.

Ma­sen­nuin, tai oi­ke­as­taan jo ole­mas­sa ol­lut ma­sen­nus sy­ve­ni. En us­ko­nut kos­kaan voi­va­ni sel­vi­tä. Ko­ti­kau­pun­gin jo­kai­nen katu tun­tui ole­van täyn­nä muis­to­ja, jot­ka re­pi­vät sie­lu­a­ni au­ki. Kuu­kau­sien myö­tä kipu ei hel­pot­ta­nut, vaan sy­ve­ni ja imi elä­mä­ni­lo­ni ko­ko­naan. Oli pak­ko pääs­tä pois, ir­rot­tau­tua.

“Ker­ran vie­lä mer­ki­tyk­sen saa­vat

kaik­ki it­kut, kaik­ki lyö­dyt haa­vat.

Ai­ka ku­too suur­ta sa­lai­suut­ta,

ki­vun kaut­ta Ju­ma­la luo uut­ta.

Mi­kään ai­ka ei voi men­nä huk­kaan,

kyy­ne­leet­kin puh­ke­a­vat kuk­kaan.

Vaik­kei sil­mä vie­lä näh­dä saa­ta,

tus­ka­kin on toi­von kas­vu­maa­ta.”

Tätä An­na-Mari Kas­ki­sen ru­noa tois­te­lin tuol­loin it­sek­se­ni, ru­kouk­se­na, voi­ma­lau­sei­na. Ja juu­ri niin kävi. Ta­san puo­li­tois­ta vuot­ta sen jäl­keen, kun en­sim­mäi­nen ter­veh­dys Pe­tä­jä­ve­den su­vi­seu­ra­pel­loil­la oli vaih­det­tu, pa­ke­nin Reis­jär­ven opis­ton suo­jiin. Sain op­pi­las­pai­kan ke­vät­lu­ku­kau­del­le, ja se ai­ka muut­ti elä­mä­ni suun­nan. Opis­to yh­dis­ti mi­nut ja edel­li­sen vuo­si­kurs­sin opis­ke­li­jan, ja hy­vin no­pe­as­ti me­nim­me nai­mi­siin, ni­pin na­pin täy­si-ikäi­si­nä.

Mon­ta ker­taa olen py­säh­ty­nyt muis­te­le­maan tuo­ta ki­pe­än­kau­nis­ta ai­kaa. Olen aja­tel­lut läm­möl­lä poi­kaa, jon­ka kans­sa meis­tä ei kos­kaan tul­lut pa­ria, edes het­kek­si. Olen ol­lut iloi­nen hä­nen pe­rus­ta­es­saan per­heen ja kii­tol­li­nen sekä niis­tä het­kis­tä joi­ta koim­me yh­des­sä et­tä sii­tä, et­tä kaik­ki jäi vain unel­mien ta­sol­le. Em­me me oli­si yh­teen so­pi­neet, Tai­vaan Isä tie­si sen. Mut­ta il­man tuo­ta ko­ke­mus­ta en oli­si läh­te­nyt opis­toon juu­ri sil­loin. Var­maan me oli­sim­me puo­li­so­ni kans­sa jos­kus myö­hem­min ta­van­neet, mut­ta pol­kum­me oli­si muo­dos­tu­nut ai­van toi­sen­lai­sek­si.

Kak­si­kym­men­tä vuot­ta on ku­lu­nut. Van­hin elä­vis­tä lap­sis­tam­me on nyt juu­ri sen ikäi­nen kuin minä tuo­na hei­nä­kuun sun­nun­tai­na. Hän on niin ko­vin nuo­ri, kun äi­ti­nä hän­tä kat­son. Sil­ti hä­nes­sä on tut­tu elä­män palo, unel­mien us­va sil­mis­sään, vie­lä jä­sen­ty­mät­tö­miä tu­le­vai­suu­den toi­vei­ta. Kat­son hän­tä ja ha­lu­an suo­jel­la sil­tä ki­vul­ta, jota it­se koin.

Sit­ten muis­tan taas kai­ken kau­niin ja ajat­te­len, mi­ten on­nel­li­nen niis­sä het­kis­sä olin. Ja ha­lu­an, et­tä jo­kai­nen lap­sis­ta­ni sai­si ko­kea sa­man. Sil­lä si­tä­kin nuo­ruus on.