“Olen syntynyt sisarussarjaani kahdeksanneksi vanhimmaksi ja neljänneksi nuorimmaksi lapseksi.” Näillä sanoilla olen joskus onnistunut hämmentämään kuulijaa, kun hän on yrittänyt pikaisesti selvittää montako lasta lapsuusperheessäni on. Vieraalle sillä nyt ei niin ole merkitystä, saako tulokseksi yksitoista vai kaksitoista. Joka tapauksessa aika paljon enemmän kuin kuopussiskoni syntymävuoden keskiarvo, 1,78 lasta yhtä naista kohti.
Eroa suuren ja pienen perheen arjessa lienee vaikea hahmottaa kummastakaan suunnasta. Lapsena koulukaverit saattoivat kysyä, miten muistan kaikkien sisarusteni nimet. Se tuntui absurdilta, sillä muistinhan heidänkin kaikkien nimet. Toisaalta itselleni kokemus omasta huoneesta tai päivittäisestä yksinolosta oli vieras. Kun minua on pyydetty kertomaan, millaista suuressa perheessä on ollut kasvaa, olen usein muistellut seuraavia asioita.
Veljeni olivat innokkaita sählyn ja jääkiekon pelaajia. Viimeksi mainittua he eivät onneksi harrastaneet sisätiloissa, mutta sählypallon kopsahtelu seiniin oli normaali arjen ääni. Meillä oli pitkänomainen keittiö, jonka molemmissa päissä oli ikkuna. Toisen ikkunan alla oli tiskikone, toisessa päässä huonetta taas arkkupakastin. Väliin jäi ehkä neljä metriä pitkä ja puolitoista metriä leveä kaistale vapaata lattiaa, ja sen veljeni olivat omaksuneet sählykentäkseen. Jos keittiön poikki halusi pujahtaa vaikkapa talon päädyssä asuvan mummon luokse, piti olla nopea, ettei pallo napsahtanut kipeästi kylkeen tai takapuoleen. Joskus taisivat veljet ihan jekkuuksissaankin lähettää kevyen kudin sitä kohti, joka rohkeni häiritä pelin tuoksinaa.
Ihmeen vähän tämä harrastus vahinkoa sai aikaan. Pakastimen takana olevan ikkunan sisempään lasiin oli joskus tullut halkeama, mutta muuta ei tainnut särkyä. Perheestä löytyy nimenomaan maalivahteja, varsin taitaviakin. Liekö takaraivossa tykyttävä huoli siitä, että pahemmat tuhot voisivat johtaa lähimmän harjoittelupaikan menettämiseen, ollut osallisena siinä. On pitänyt olla valppaana nappaamaan kiinni kaikki kudit, myös ne jotka menevät ohi.
Joskus jotain meni rikkikin. Erästä kertaa on myöhemmin usein nauraen muisteltu. Isoveli vippasi puisen rakennuspalikan huoneen poikki pienempäänsä kohti. Tarkoitus ei ollut satuttaa, vaan ehkä nimenomaan koulia nuoremman koppaustaitoja, mutta itsesuojeluvaiston ohjaamana pikkuveli väisti ja palikka napsahtikin takana olleen akvaarion yläkulmaan. Kalojen pelastusoperaation aikana isoveli koetti kovasti todistella, ettei syy ollut hänen: “Tuo väisti!” No, vahinko ei ollut suuri. Akvaario oli muutenkin pesun ja huollon tarpeessa, ja kalatkin taisivat selvitä tapahtuneesta ilman traumoja.
Joskus suuressa perheessä tuntuu, että on saatava olla aivan rauhassa. Joku viheltää, toinen hoilottaa, kolmas ja neljäs kinastelevat äänekkäästi, viides karjuu, että voitteko olla hetken hiljaa. Meillä oli onneksi asuntovaunu omassa pihassa. Sinne livahdin usein kirjan kanssa. Laskin kaikki verhot alas, jotta kukaan ei tietäisi että olen siellä, ja kylminä vuodenaikoina hautasin itseni peittovuoren sisälle. Koska kännyköitä ei vielä ollut, oli ihan normaalia, että joku oli tavoittamattomissa: kaverin luona, pyöräilemässä tai metsälenkillä. Niinpä kuuntelin vaunussa, miten minua huudeltiin – ehkä tiskikonetta tyhjentämään, ehkä syömään, kuka tietää – kunnes todettiin, että ei se taida olla kotona. Joskus joku kävi kokeilemassa asuntovaunun ovea, mutta olin lukinnut sen sisäpuolelta, eikä etsijä ilmeisesti koskaan viitsinyt tarkistaa sisällä, oliko avain paikallaan kodin ilmoitustaululla vai ei. Lukemattomat ihanat tunnit vietin vaunun rauhassa. Siitä johtunee, että asuntovaunut edustavat minulle edelleen onnenhetkiä ja rentoutumista.
Kolikon toinen puoli oli se, että lähes aina sai seuraa siihen, mihin kaipasi. Meillä pelattiin paljon lautapelejä tai jatsia. Myös isän kehittämä vappupeli, jalkalentopallo, oli ikisuosikki. Olohuoneen matto jaettiin kahtia, keskelle viriteltiin naru kahden tuolin väliin, ja selällään maaten piti saada kolmella kosketuksella potkaistua ilmapallo narun yli toiselle puolelle. Se ei kuitenkaan saanut mennä maton rajojen yli. Tämä peli koetteli niin nauruhermoja kuin vatsalihaksiakin, ja ympärillä oli aina katsojia odottamassa, kuka pääsee seuraavaksi haastamaan edellisen erän voittajan.
Ihanat muistot ovat jääneet myös yhteisistä musisoinneista. Isosisko istui pianon ääreen ja isä sekä meitä sisaruksia kerääntyi ympärille spontaaniksi lauluryhmäksi. Muutama kasettikin näin äänitettiin, sekä oman perheen että isoäitien iloksi.
Idyllinenkin kuva olisi kaikesta helppo maalata, mutta tosielämä on valon ja varjon leikkiä. Useiden ystävien kanssa suurperhearjesta puhuessa on löytynyt samankaltaisia kokemuksia siitä, miten ihmissuhteet muovautuvat perheiden sisällä. Aivan kuten luonnossa, auringon kiertyessä aamusta iltaan varjot siirtyvät ja valo herääkin yhtäkkiä siellä, missä äsken oli pimeää. Ne, jotka eivät lapsena tulleet toimeen keskenään, voivat aikuisena löytää odottamattoman paljon yhteistä. Toisille taas ikä tuo mukanaan ryppyjä kasvojen lisäksi myös kohtaamisiin.
Itselleni suuri sisarussarja on ollut yksi elämän merkittävimmistä turvaverkoista. Ne näkymättömät säikeet, jotka perheenjäsenten välillä kulkevat, ovat ihmeen vahvoja. Niiden varaan voi pudota, ja ne ponnauttavat takaisin pystyyn kuin trampoliinin matto. Ja jäävät edelleen paikoilleen luoden tietoisuuden siitä, että mitä tapahtuukin, emme ole yksin.
Jos ei mitään muuta, niin ainakin tietää monen ihmisen toivovan pelkkää hyvää. Laittavan käsiä ristiin ja pyytävän ratkaisuja niihin asioihin, jotka itseä rasittavat. Elämän lahjoja, Jumalan lahjoja he kaikki ovat. Sisarukset, heidän puolisonsa ja lapsensa. Enkä yhtäkään antaisi pois.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys