“Olen syn­ty­nyt si­sa­rus­sar­jaa­ni kah­dek­san­nek­si van­him­mak­si ja nel­jän­nek­si nuo­rim­mak­si lap­sek­si.” Näil­lä sa­noil­la olen jos­kus on­nis­tu­nut häm­men­tä­mään kuu­li­jaa, kun hän on yrit­tä­nyt pi­kai­ses­ti sel­vit­tää mon­ta­ko las­ta lap­suus­per­hees­sä­ni on. Vie­raal­le sil­lä nyt ei niin ole mer­ki­tys­tä, saa­ko tu­lok­sek­si yk­si­tois­ta vai kak­si­tois­ta. Joka ta­pauk­ses­sa ai­ka pal­jon enem­män kuin kuo­pus­sis­ko­ni syn­ty­mä­vuo­den kes­ki­ar­vo, 1,78 las­ta yh­tä nais­ta koh­ti.

Eroa suu­ren ja pie­nen per­heen ar­jes­sa lie­nee vai­kea hah­mot­taa kum­mas­ta­kaan suun­nas­ta. Lap­se­na kou­lu­ka­ve­rit saat­toi­vat ky­syä, mi­ten muis­tan kaik­kien si­sa­rus­te­ni ni­met. Se tun­tui ab­sur­dil­ta, sil­lä muis­tin­han hei­dän­kin kaik­kien ni­met. Toi­saal­ta it­sel­le­ni ko­ke­mus omas­ta huo­nees­ta tai päi­vit­täi­ses­tä yk­si­no­los­ta oli vie­ras. Kun mi­nua on pyy­det­ty ker­to­maan, mil­lais­ta suu­res­sa per­hees­sä on ol­lut kas­vaa, olen usein muis­tel­lut seu­raa­via asi­oi­ta.

Vel­je­ni oli­vat in­nok­kai­ta säh­lyn ja jää­kie­kon pe­laa­jia. Vii­mek­si mai­nit­tua he ei­vät on­nek­si har­ras­ta­neet si­sä­ti­lois­sa, mut­ta säh­ly­pal­lon kop­sah­te­lu sei­niin oli nor­maa­li ar­jen ää­ni. Meil­lä oli pit­kä­no­mai­nen keit­tiö, jon­ka mo­lem­mis­sa päis­sä oli ik­ku­na. Toi­sen ik­ku­nan al­la oli tis­ki­ko­ne, toi­ses­sa pääs­sä huo­net­ta taas ark­ku­pa­kas­tin. Vä­liin jäi eh­kä nel­jä met­riä pit­kä ja puo­li­tois­ta met­riä le­veä kais­ta­le va­paa­ta lat­ti­aa, ja sen vel­je­ni oli­vat omak­su­neet säh­ly­ken­täk­seen. Jos keit­ti­ön poik­ki ha­lu­si pu­jah­taa vaik­ka­pa ta­lon pää­dys­sä asu­van mum­mon luok­se, piti ol­la no­pea, et­tei pal­lo nap­sah­ta­nut ki­pe­äs­ti kyl­keen tai ta­ka­puo­leen. Jos­kus tai­si­vat vel­jet ihan jek­kuuk­sis­saan­kin lä­het­tää ke­vy­en ku­din sitä koh­ti, joka roh­ke­ni häi­ri­tä pe­lin tuok­si­naa.

Ih­meen vä­hän tämä har­ras­tus va­hin­koa sai ai­kaan. Pa­kas­ti­men ta­ka­na ole­van ik­ku­nan si­sem­pään la­siin oli jos­kus tul­lut hal­ke­a­ma, mut­ta muu­ta ei tain­nut sär­kyä. Per­hees­tä löy­tyy ni­me­no­maan maa­li­vah­te­ja, var­sin tai­ta­vi­a­kin. Lie­kö ta­ka­rai­vos­sa ty­kyt­tä­vä huo­li sii­tä, et­tä pa­hem­mat tu­hot voi­si­vat joh­taa lä­him­män har­joit­te­lu­pai­kan me­net­tä­mi­seen, ol­lut osal­li­se­na sii­nä. On pi­tä­nyt ol­la valp­paa­na nap­paa­maan kiin­ni kaik­ki ku­dit, myös ne jot­ka me­ne­vät ohi.

Jos­kus jo­tain meni rik­ki­kin. Eräs­tä ker­taa on myö­hem­min usein nau­ra­en muis­tel­tu. Iso­ve­li vip­pa­si pui­sen ra­ken­nus­pa­li­kan huo­neen poik­ki pie­nem­pään­sä koh­ti. Tar­koi­tus ei ol­lut sa­tut­taa, vaan eh­kä ni­me­no­maan kou­lia nuo­rem­man kop­paus­tai­to­ja, mut­ta it­se­suo­je­lu­vais­ton oh­jaa­ma­na pik­ku­ve­li väis­ti ja pa­lik­ka nap­sah­ti­kin ta­ka­na ol­leen ak­vaa­ri­on ylä­kul­maan. Ka­lo­jen pe­las­tu­so­pe­raa­ti­on ai­ka­na iso­ve­li ko­et­ti ko­vas­ti to­dis­tel­la, et­tei syy ol­lut hä­nen: “Tuo väis­ti!” No, va­hin­ko ei ol­lut suu­ri. Ak­vaa­rio oli muu­ten­kin pe­sun ja huol­lon tar­pees­sa, ja ka­lat­kin tai­si­vat sel­vi­tä ta­pah­tu­nees­ta il­man trau­mo­ja.

Jos­kus suu­res­sa per­hees­sä tun­tuu, et­tä on saa­ta­va ol­la ai­van rau­has­sa. Joku vi­hel­tää, toi­nen hoi­lot­taa, kol­mas ja nel­jäs ki­nas­te­le­vat ää­nek­kääs­ti, vii­des kar­juu, et­tä voit­te­ko ol­la het­ken hil­jaa. Meil­lä oli on­nek­si asun­to­vau­nu omas­sa pi­has­sa. Sin­ne li­vah­din usein kir­jan kans­sa. Las­kin kaik­ki ver­hot alas, jot­ta ku­kaan ei tie­täi­si et­tä olen siel­lä, ja kyl­mi­nä vuo­de­nai­koi­na hau­ta­sin it­se­ni peit­to­vuo­ren si­säl­le. Kos­ka kän­ny­köi­tä ei vie­lä ol­lut, oli ihan nor­maa­lia, et­tä joku oli ta­voit­ta­mat­to­mis­sa: ka­ve­rin luo­na, pyö­räi­le­mäs­sä tai met­sä­len­kil­lä. Niin­pä kuun­te­lin vau­nus­sa, mi­ten mi­nua huu­del­tiin – eh­kä tis­ki­ko­net­ta tyh­jen­tä­mään, eh­kä syö­mään, kuka tie­tää – kun­nes to­det­tiin, et­tä ei se tai­da ol­la ko­to­na. Jos­kus joku kävi ko­kei­le­mas­sa asun­to­vau­nun ovea, mut­ta olin lu­kin­nut sen si­sä­puo­lel­ta, ei­kä et­si­jä il­mei­ses­ti kos­kaan viit­si­nyt tar­kis­taa si­säl­lä, oli­ko avain pai­kal­laan ko­din il­moi­tus­tau­lul­la vai ei. Lu­ke­mat­to­mat iha­nat tun­nit vie­tin vau­nun rau­has­sa. Sii­tä joh­tu­nee, et­tä asun­to­vau­nut edus­ta­vat mi­nul­le edel­leen on­nen­het­kiä ja ren­tou­tu­mis­ta.

Ko­li­kon toi­nen puo­li oli se, et­tä lä­hes ai­na sai seu­raa sii­hen, mi­hin kai­pa­si. Meil­lä pe­lat­tiin pal­jon lau­ta­pe­le­jä tai jat­sia. Myös isän ke­hit­tä­mä vap­pu­pe­li, jal­ka­len­to­pal­lo, oli iki­suo­sik­ki. Olo­huo­neen mat­to ja­et­tiin kah­tia, kes­kel­le vi­ri­tel­tiin naru kah­den tuo­lin vä­liin, ja se­läl­lään maa­ten piti saa­da kol­mel­la kos­ke­tuk­sel­la pot­kais­tua il­ma­pal­lo na­run yli toi­sel­le puo­lel­le. Se ei kui­ten­kaan saa­nut men­nä ma­ton ra­jo­jen yli. Tämä peli ko­et­te­li niin nau­ru­her­mo­ja kuin vat­sa­li­hak­si­a­kin, ja ym­pä­ril­lä oli ai­na kat­so­jia odot­ta­mas­sa, kuka pää­see seu­raa­vak­si haas­ta­maan edel­li­sen erän voit­ta­jan.

Iha­nat muis­tot ovat jää­neet myös yh­tei­sis­tä mu­si­soin­neis­ta. Iso­sis­ko is­tui pi­a­non ää­reen ja isä sekä mei­tä si­sa­ruk­sia ke­rään­tyi ym­pä­ril­le spon­taa­nik­si lau­lu­ryh­mäk­si. Muu­ta­ma ka­set­ti­kin näin ää­ni­tet­tiin, sekä oman per­heen et­tä iso­äi­tien ilok­si.

Idyl­li­nen­kin kuva oli­si kai­kes­ta help­po maa­la­ta, mut­ta to­sie­lä­mä on va­lon ja var­jon leik­kiä. Usei­den ys­tä­vien kans­sa suur­per­he­ar­jes­ta pu­hu­es­sa on löy­ty­nyt sa­man­kal­tai­sia ko­ke­muk­sia sii­tä, mi­ten ih­mis­suh­teet muo­vau­tu­vat per­hei­den si­säl­lä. Ai­van ku­ten luon­nos­sa, au­rin­gon kier­ty­es­sä aa­mus­ta il­taan var­jot siir­ty­vät ja valo he­rää­kin yh­täk­kiä siel­lä, mis­sä äs­ken oli pi­me­ää. Ne, jot­ka ei­vät lap­se­na tul­leet toi­meen kes­ke­nään, voi­vat ai­kui­se­na löy­tää odot­ta­mat­to­man pal­jon yh­teis­tä. Toi­sil­le taas ikä tuo mu­ka­naan ryp­py­jä kas­vo­jen li­säk­si myös koh­taa­mi­siin.

It­sel­le­ni suu­ri si­sa­rus­sar­ja on ol­lut yk­si elä­män mer­kit­tä­vim­mis­tä tur­va­ver­kois­ta. Ne nä­ky­mät­tö­mät säi­keet, jot­ka per­heen­jä­sen­ten vä­lil­lä kul­ke­vat, ovat ih­meen vah­vo­ja. Nii­den va­raan voi pu­do­ta, ja ne pon­naut­ta­vat ta­kai­sin pys­tyyn kuin tram­po­lii­nin mat­to. Ja jää­vät edel­leen pai­koil­leen luo­den tie­toi­suu­den sii­tä, et­tä mitä ta­pah­tuu­kin, em­me ole yk­sin.

Jos ei mi­tään muu­ta, niin ai­na­kin tie­tää mo­nen ih­mi­sen toi­vo­van pelk­kää hy­vää. Lait­ta­van kä­siä ris­tiin ja pyy­tä­vän rat­kai­su­ja nii­hin asi­oi­hin, jot­ka it­seä ra­sit­ta­vat. Elä­män lah­jo­ja, Ju­ma­lan lah­jo­ja he kaik­ki ovat. Si­sa­ruk­set, hei­dän puo­li­son­sa ja lap­sen­sa. En­kä yh­tä­kään an­tai­si pois.