Hän on juu­ri täyt­tä­nyt kak­si vuot­ta.

Hän pe­ruut­taa aa­mul­la alas pa­ri­sän­gys­täm­me, jo­hon on yöl­lä taas köm­pi­nyt, ja on mat­kal­la leik­kei­hin jo en­nen kuin kan­ta­päät osu­vat lat­ti­aan. Hän pu­hua pul­put­taa dup­lo­laa­ti­kol­la et­sies­sään kei­nun ja uk­ke­lin sii­hen. "Äi­ti, au­ta", hän pyy­tää, ja kun uk­ke­li is­tuu kei­nus­sa, kuu­luu pai­no­kas "kii­tos­ss!"

"Puu­oo pa­na­na!" hän ko­men­taa, kun mik­ro ki­lah­taa, ja kii­pe­ää jo tuo­lil­leen odot­ta­maan, et­tä ba­naa­ni ja mus­ti­kat on saa­tu muus­sat­tua kau­ra­puu­ron jouk­koon. Hän lu­si­koi aa­mu­pa­laan­sa har­taas­ti, "Mam-mam!", ja lau­ta­sen tyh­jen­nyt­tyä kat­soo mi­nuun ve­to­a­vas­ti ja esit­tää tu­tun pyyn­nön.

Hän on kak­si­vuo­ti­as, ja yhä vie­lä he­kot­taa rie­mus­ta odot­ta­es­saan, et­tä pää­see rin­nal­le. Yhä vie­lä tyy­ty­väi­syys läik­kyy vä­lil­läm­me läm­pi­mä­nä, kun py­säh­dyn kii­tol­li­se­na ime­tys­het­keen. Jos­sain taus­tal­la vii­väh­tää aja­tus sii­tä, et­tä tä­mä­kin lie­nee pian ohi, sil­lä sil­loin täl­löin käy jo niin, et­tei hän mal­ta luo­pua lei­keis­tään, kun mi­nul­la oli­si ai­kaa is­tua. Hän pär­jäi­si jo il­man, mut­ta hyö­tyy äi­din­mai­dos­ta yh­tä pal­jon kuin ei­len­kin.

Hän on kak­si­vuo­ti­as, ja roik­kuu rai­vo­ten kiin­ni rei­des­sä­ni kuo­ries­sa­ni vii­mei­siä pe­ru­noi­ta nak­ki­keit­toon. Kun ku­mar­run nos­ta­maan hän­tä sy­liin, hän tem­paa it­sen­sä ir­ti ja heit­täy­tyy lat­ti­al­le kir­ku­en sel­kä kaa­rel­la. Mi­kään ei ole nyt hyvä, vaik­ka mi­kään ei var­si­nai­ses­ti ole huo­nos­ti­kaan. Is­tun tuo­liin odot­ta­maan, tar­jo­an vä­lil­lä sy­liä, ja vii­mein hän sii­hen kii­pe­ää nyyh­kyt­tä­en, ta­ker­tuu kau­laa­ni ja rau­ke­aa si­li­tyk­siin.

Hän juok­see keit­ti­ös­tä soh­val­le, soh­val­ta keit­ti­öön koi­ran­pen­tu pe­räs­sään hyp­pien. Hän kom­pas­tuu ja jää ki­kat­ta­maan lat­ti­al­le, koi­ran toi­nen tas­su pään­sä pääl­lä, kun­nes nou­see ja ral­li jat­kuu taas. Hän tart­tuu koi­raa kau­las­ta ja ru­tis­taa voi­mien­sa ta­kaa en­nen kuin eh­din vä­liin, mut­ta koi­ra ei edes äläh­dä, kään­tää vain pää­tään ja näyt­tää nau­ra­van.

Olen an­ta­mas­sa vä­li­pa­laa, kun tunk­kai­nen tuok­sah­dus lei­juu ne­nää­ni. Jaa­has, pyl­ly­pyy­kil­le en­sin! Kun las­ken hä­net al­taan reu­nal­ta ves­san lat­ti­al­le ja jään kie­tai­se­maan kak­ka­vaip­paa ka­saan, hän vii­pel­tää jo mat­koi­hin­sa. Mi­nuu­tin pääs­tä tu­len keit­ti­öön ja näen hä­net is­tu­mas­sa pöy­däl­lä pal­jai­ne pyl­lyi­neen, kah­den ka­nan­mu­nan rik­ko­nai­set kuo­ret vie­rel­lään, kel­tais­ta vel­liä häm­men­tä­en.

En ker­ta kaik­ki­aan eh­di kaik­ki­al­le. Sii­vo­an kol­mat­ta ker­taa lat­ti­al­ta ve­det, jot­ka hän on kaa­ta­nut koi­ran­ku­pis­ta. Sil­lä vä­lin hän on ve­tä­nyt hyl­lys­tä lat­ti­al­le kol­me eri kort­ti­pe­liä. Kun sii­vo­an nii­tä, keit­ti­ös­tä kuu­luu lo­ri­naa: sis­kon jät­tä­män me­hu­mu­kin si­säl­tö va­luu lat­ti­al­le.

Ei tule ai­ka pit­käk­si, huo­kaan. Vä­lil­lä pin­naa ki­ris­tää, kun pie­ni ter­miit­ti tun­tuu ole­van joka pai­kas­sa yh­tä ai­kaa. On­nek­si het­kit­täin taas on su­van­to­vai­hei­ta, jois­sa hän viih­tyy pit­kiä ai­ko­ja val­ta­van hie­nois­sa lei­keis­sään, yk­sin tai iso­sis­kon kans­sa.

Hän ra­kas­taa kau­pas­sa käy­mis­tä, mum­mo­laa ja soh­val­la pomp­pi­mis­ta. Hän pu­kee iso­sis­kon ku­ra­ta­kin ylö­sa­lai­sin yl­leen ja ve­tää jal­koi­hin­sa nel­jä nu­me­roa lii­an suu­ret juh­la­ken­gät: "Äi­ti, pi­la­le men­nään, toia tans­sa len­til­le!" Kun yri­tän vaih­taa it­se va­li­tut vaat­teet pa­rem­piin ul­koi­lu­ta­mi­nei­siin, hän huu­taa taas sel­kä kaa­rel­la: "Ei haua ulos!"

Myö­hem­min hän nu­kah­taa kai­na­loo­ni soh­val­la, en­kä minä vain raas­ki nous­ta, vaik­ka tie­dän, et­tä keit­ti­ös­sä tis­kit odot­ta­vat ja imu­roi­da­kin pi­täi­si. Hän on niin kau­nis, niin läm­min ja peh­moi­nen. Ja niin ko­vin vä­hän ai­kaa kak­si­vuo­ti­as.