Olen ol­lut ko­to­na, sai­raus­lo­mal­la, hoi­to­va­pail­la tai vii­me ai­koi­na omais­hoi­don­tu­el­la, mo­nia vuo­sia. Ajoit­tain ar­ki on ol­lut yh­tä ma­ta­la­len­toa, yh­dis­tet­tyä tak­si­kus­kin, te­ra­peu­tin, asi­a­na­ja­jan ja sai­raan­hoi­ta­jan elä­mää, ei­kä työ­e­lä­mäl­le ole riit­tä­nyt juu­ri aja­tus­ta­kaan uh­rat­ta­vak­si. Ko­ro­na­ke­vät kui­ten­kin ke­ven­si elä­määm­me huo­mat­ta­vas­ti, pa­hin rum­ba rau­hoit­tui ja pääs­tin taas mie­lee­ni sen, et­tä ura­suun­ni­tel­mi­a­kin oli­si tä­män ikäi­sel­lä hyvä ol­la.

Jo usei­ta vuo­sia olin ma­kus­tel­lut aja­tus­ta kir­kol­li­ses­ta työs­tä: sun­tio, di­a­ko­ni, kant­to­ri... Näis­tä sun­ti­ok­si on mah­dol­lis­ta opis­kel­la ko­ti­kau­pun­gis­sam­me, jo­ten soit­te­lin seu­ra­kun­taan ja ky­syin, oli­si­ko mah­dol­lis­ta pääs­tä työ­ko­kei­luun nä­ke­mään, jos­ko työ to­si­aan on niin kiin­nos­ta­vaa kuin olin aja­tel­lut. Kuu­kau­sia sitä suun­ni­tel­tiin, ja lo­pul­ta oli aloi­tus­päi­vä so­vit­tu syys­kuun lo­pul­le. Olin in­nois­sa­ni, kirp­pa­reil­la kat­se­lin tar­jon­taa sil­lä sil­mäl­lä, et­tä kaa­pis­ta löy­tyi­si so­vel­tu­via työ­a­su­ja enem­män kuin yk­si vaa­te­ker­ta.

Sit­ten puo­li­so­ni erää­nä päi­vä­nä huo­ma­si, et­tä en­ti­sel­lä työ­nan­ta­jal­la­ni on paik­ka au­ki mei­dän alu­eel­lam­me. Työ­ko­kei­lun al­kuun oli al­le viik­ko, mut­ta tie­sin heti, et­tä tätä mah­dol­li­suut­ta en voi jät­tää käyt­tä­mät­tä. Olin ra­kas­ta­nut mel­ko eri­kois­ta työ­tä­ni sy­dä­me­ni poh­jas­ta ja vuo­sien var­rel­la muis­tel­lut sitä lu­kui­sil­le ih­mi­sil­le in­nos­ta heh­ku­en. Soit­to työ­nan­ta­jal­le vah­vis­ti sen, mitä olin ar­vel­lut­kin: oli­sin ter­ve­tul­lut ta­kai­sin.

Var­sin val­miik­si hi­o­tut lop­pu­e­lä­män ura­suun­ni­tel­mat kei­kah­ti­vat pää­la­el­leen. Yh­teis­kun­nan py­sy­vim­piin kuu­lu­vat ra­ken­teet ja suh­dan­ne­vaih­te­luis­ta elä­vä, pörs­si­hin­toi­hin pe­rus­tu­va ala edus­ta­vat vas­tak­kai­sia maa­il­mo­ja. Py­hän läs­nä­o­loa huo­ku­vat työ­päi­vät vaih­tui­si­vat kaup­pa­kes­kus­ten käy­tä­vil­lä kai­ku­viin mai­nok­siin ja soit­to­lis­to­jen taus­ta­jum­pu­tuk­seen, elä­män suu­ris­sa tai­te­koh­dis­sa elä­vien ih­mis­ten koh­taa­mi­ses­ta hin­ta­neu­vot­te­lui­hin. Äk­ki­sel­tään aja­tel­tu­na näis­sä töis­sä ei ole mi­tään yh­teis­tä.

Ja kui­ten­kin ra­kas­tan työ­tä­ni. Nii­nä päi­vi­nä kun it­sel­lä on va­paa­ta ja pu­he­lin­so­vel­lus näyt­tää työ­ka­ve­rei­den ah­ke­roi­van, ha­lu­ai­sin it­se­kin ol­la mu­ka­na, ja per­jan­tai­sin har­mit­taa, et­tä viik­ko on taas ta­ka­na. Vä­lil­lä on tun­te­ja hil­jais­ta, joku sa­tun­nai­nen asi­a­kas eh­kä ky­säi­see päi­vän hin­taa tai ky­syy, kan­nat­tai­si­ko hä­nen tul­la hie­ro­maan kaup­po­ja. Yh­täk­kiä taas saat­taa ker­tyä jo­noa, ja tark­kuut­ta vaa­ti­vas­sa työs­sä on vain muis­tu­tet­ta­va it­se­ään ot­ta­maan asi­a­kas ja esi­ne ker­ral­laan.

Yh­tei­nen te­ki­jä on­kin asi­ak­kai­den koh­taa­mi­nen kas­vok­kain. Ih­mi­set tu­le­vat luok­se­ni, minä pal­ve­len ja py­rin sii­hen, et­tä he läh­te­vät luo­ta­ni pa­rem­mal­la mie­lel­lä kuin tul­les­saan oli­vat. Mas­ki­suo­si­tuk­sen vuok­si on ol­ta­va eri­tyi­sen läs­nä, kun hy­my­kin nä­kyy vain sil­mis­tä. Tie­dän taas, et­tä mi­nul­le oi­kea työ on sel­lai­nen, jos­sa saan py­säh­tyä toi­sen ih­mi­sen kans­sa.

Kei­kaus oli suu­ri myös sik­si, et­tä työ­a­jat ovat per­he-elä­määm­me aja­tel­len haas­teel­li­set. Kun tä­hän saak­ka puo­li­so­ni on ol­lut elät­tä­jä ja minä hoi­vaa­ja, roo­lit li­mit­ty­vät nyt. Se tar­koit­taa, et­tä puo­li­son­kin on vaih­det­ta­va työ­paik­kaa lä­hi­ai­koi­na, sil­lä aa­mu­var­hai­ses­ta il­ta­myö­hään jat­ku­vat työ­päi­vät, reis­su­vii­kois­ta pu­hu­mat­ta­kaan, ei­vät sovi yh­teen mi­nun työ­ni si­to­vuu­den kans­sa. Em­me sil­ti epä­röi­neet, vaan hyp­pä­sim­me uu­teen ar­keen har­vi­nai­sen yk­si­mie­li­si­nä: nyt on mi­nun vuo­ro­ni ol­la muu­ta­kin kuin äi­ti.