Epis­tä! sa­noo pik­ku­ve­li iso­vel­jel­le, kun tämä eh­tii na­pa­ta isom­man pii­ra­kan­pa­lan. Elä­mä on, kuu­luu vel­jen la­ko­ni­nen vas­taus. Her­kut ka­to­a­vat.

En mie­kään ole ai­na ol­lut niin jak­sa­va ja em­paat­ti­nen. Yh­del­lä on yh­tä asi­aa, toi­sel­la tois­ta ja omat aja­tuk­set pyö­ri­vät jos­sain ai­van muu­al­la. Kun sit­ten kol­mas lap­si ky­syy, mik­si hä­nen sii­vou­sa­lu­eel­laan on ai­na eni­ten ro­ju­ja ja hän jou­tuu te­ke­mään eni­ten hom­mia, huo­maan vas­taa­va­ni kuin ohi­men­nen: Sem­mos­ta se elä­mä on. Ky­sy­jä ei tyy­dy noin tyh­jen­tä­vään vas­tauk­seen, vaan vaa­tii tar­kem­paa pe­rus­te­lua. Ja muis­tu­tuk­sen, et­tä ku­kin te­kee vuo­rol­laan.

Hel­li-ys­tä­vä­mum­mon kans­sa ai­ka­naan kes­kus­tel­les­sa hän tuu­ma­si peh­me­äs­ti: Sem­mos­ta, kun kes­kus­te­luun tuli tau­ko tai jo­kin ai­he kä­si­tel­tyä. Sana tuli le­vol­li­se­na to­te­a­muk­se­na, pai­no m-kir­jai­mil­la. Sii­tä tuli sel­lai­nen olo, et­tä ei kan­na­ta kan­taa tur­hia mur­hei­ta.

äi­ti­ni sai rak­kaal­ta Pent­ti-puo­li­sol­taan pas­se­lin neu­von, kun äi­ti har­mit­te­li, mi­ten jo­kin mak­soi­kin enem­män kuin hän oli ar­vel­lut. Ku­lui ra­haa. Pent­ti to­te­si, et­tä mie­ti vii­si mi­nuut­tia tätä asi­aa, ja unoh­da se sit­ten. Vii­sas Pent­ti! Tot­ta­han se on, et­tä sou­ta­mi­nen ja huo­paa­mi­nen ei sil­loin hyö­vää, kun asia ei sil­lä muuk­si muu­tu.

Ai­kan­sa­han voi sen si­jaan käyt­tää näin ke­vääl­lä vaik­ka lin­tu­jen seu­raa­mi­seen. Ovat esi­ku­via nämä len­tä­jäi­set sii­tä, mi­ten huo­mi­sen huo­lis­ta ei tar­vit­si­si huo­kail­la. Olen ke­vään var­mat mer­kit huo­man­nut jäl­leen puo­li­sos­sa­ni­kin. Jout­se­net, pei­pot, lo­kit, mus­ta­ras­taat... Kaik­ki lin­nut saa­vat hä­nen huo­mi­on­sa. Ko­ti­pi­han ke­vään en­sim­mäi­nen pu­na­rin­nan lau­lu sai puo­li­so­ni harp­po­maan luo­ta­ni ta­ka­pi­hal­le. Sem­mos­ta, to­te­sin hel­li­mäi­sen tyy­nes­ti. Mie­tin, jäi­kö­hän mi­nul­la jo­kin sa­no­mi­nen kes­ken. Eh­kä ei täl­lä ker­taa.

Lin­nuil­la on iso mer­ki­tys. Sen ta­ju­aa, kun ne saa­pu­vat tal­ven ta­kaa. Pait­si et­tä nämä Ju­ma­lan luo­mi­sih­meet ilah­dut­ta­vat ja opet­ta­vat, ne myös loh­dut­ta­vat. Kun Hel­li oli kuol­lut, sei­soim­me en­nen hä­nen hau­ta­jais­ti­lai­suut­taan ys­tä­vä­ni kans­sa kir­kon pi­hal­la. Kur­ki­au­ra lau­loi ja kaar­si syk­syi­sel­lä tai­vaal­la. Muut­to­mat­ka­lai­set kirk­kaas­sa si­nes­sä.

Tänä ke­vää­nä vel­je­ni siu­naus­ti­lai­suu­den jäl­keen, kun kä­ve­lim­me kir­kon pi­hal­la, kur­jet huu­si­vat jäl­leen ter­veh­dyk­sen­sä. Se sy­käh­dyt­ti. En osaa sa­noa, mitä lin­tu­jen ke­vät­len­to tuol­loin mie­les­sä­ni he­rät­ti. Ei kaik­kea tar­vit­se­kaan ai­na se­lit­tää. Loh­dul­lis­ta se sil­ti oli, ja kai­paus­kin tun­tui. Ei ole Ju­ma­la lin­tu­ja tur­haan luo­nut.

Sem­moi­nen on elä­mä. Suru ei ole ohi vii­des­sä mi­nuu­tis­sa, sitä ei ku­kaan vaa­di­kaan. Oli roh­kai­se­vaa lu­kea mui­den mu­as­sa Ves­te­ri­sen Rai­jan ja Ala­saa­re­lan Er­kin blo­gi­kir­joi­tuk­set sii­tä, mi­ten meis­tä pi­de­tään huol­ta kai­kis­sa het­kis­sä, vaik­ka oma luot­ta­mus vä­lil­lä hor­jui­si.

Erää­nä ke­vää­nä – se oli se ke­vät, jol­loin ala­ku­lo­ras­tas oli lau­la­nut omas­sa puus­sa­ni ti­he­äm­min – olim­me mat­kal­la lin­tu­ret­kel­le. Pik­ku­poi­ka kat­soi mi­nua ja ky­syi: äi­ti, käy­kö ki­pe­ää, jos me­te­o­riit­ti ti­pah­taa ol­ka­pääl­le? Ky­sy­mys hel­lyt­ti. Nau­run kup­lies­sa si­säl­lä­ni ta­ju­sin, et­tä ei mei­dän kan­na­ta me­te­o­riit­tia kan­taa har­teil­lam­me, pu­do­te­taan pois.

Jos­kus kui­ten­kin asi­oi­ta ta­pah­tuu äkis­ti, ja se käy ki­pe­ää. Nii­den­kin päi­vien kes­kel­lä saa käy­dä lin­tu­ret­kel­lä, ih­me­tel­lä mer­ki­kot­kien ul­jas­ta len­toa tai lin­tu­lau­dan pu­na­tulk­ku­ja. Ol­la py­säh­ty­nee­nä.

Ja saa iloi­ta vaik­ka sii­tä, et­tä tun­tee puo­li­son­sa niin, et­tä pu­he­li­mes­sa pel­käs­tä ää­nen­sä­vys­tä tie­tää hä­nel­lä ole­van jo­tain eri­tyi­sem­pää ker­rot­ta­vaa. Huo­ma­ten sen­kin, mi­ten hän en­sin kuun­te­lee mi­nun kuu­lu­mi­se­ni, ja sit­ten ker­too oman­sa il­man kum­mem­pia konst­värk­ke­jä. Et­tä hän sai na­pat­tua ku­van val­ko­sel­kä­ti­kas­ta, joka oli py­säh­ty­nyt het­kek­si ruo­kai­le­maan pi­hal­lem­me. En­hän mie tien­nyt, mi­ten har­vi­nai­nen lin­tu­ha­vain­to tik­ka oli näis­sä mai­se­mis­sa, mut­ta se ei es­tä­nyt ole­mas­ta mu­ka­na ilos­sa. Sem­mois­ta­kin se elä­mä on.