Epistä! sanoo pikkuveli isoveljelle, kun tämä ehtii napata isomman piirakanpalan. Elämä on, kuuluu veljen lakoninen vastaus. Herkut katoavat.
En miekään ole aina ollut niin jaksava ja empaattinen. Yhdellä on yhtä asiaa, toisella toista ja omat ajatukset pyörivät jossain aivan muualla. Kun sitten kolmas lapsi kysyy, miksi hänen siivousalueellaan on aina eniten rojuja ja hän joutuu tekemään eniten hommia, huomaan vastaavani kuin ohimennen: Semmosta se elämä on. Kysyjä ei tyydy noin tyhjentävään vastaukseen, vaan vaatii tarkempaa perustelua. Ja muistutuksen, että kukin tekee vuorollaan.
Helli-ystävämummon kanssa aikanaan keskustellessa hän tuumasi pehmeästi: Semmosta, kun keskusteluun tuli tauko tai jokin aihe käsiteltyä. Sana tuli levollisena toteamuksena, paino m-kirjaimilla. Siitä tuli sellainen olo, että ei kannata kantaa turhia murheita.
äitini sai rakkaalta Pentti-puolisoltaan passelin neuvon, kun äiti harmitteli, miten jokin maksoikin enemmän kuin hän oli arvellut. Kului rahaa. Pentti totesi, että mieti viisi minuuttia tätä asiaa, ja unohda se sitten. Viisas Pentti! Tottahan se on, että soutaminen ja huopaaminen ei silloin hyövää, kun asia ei sillä muuksi muutu.
Aikansahan voi sen sijaan käyttää näin keväällä vaikka lintujen seuraamiseen. Ovat esikuvia nämä lentäjäiset siitä, miten huomisen huolista ei tarvitsisi huokailla. Olen kevään varmat merkit huomannut jälleen puolisossanikin. Joutsenet, peipot, lokit, mustarastaat... Kaikki linnut saavat hänen huomionsa. Kotipihan kevään ensimmäinen punarinnan laulu sai puolisoni harppomaan luotani takapihalle. Semmosta, totesin hellimäisen tyynesti. Mietin, jäiköhän minulla jokin sanominen kesken. Ehkä ei tällä kertaa.
Linnuilla on iso merkitys. Sen tajuaa, kun ne saapuvat talven takaa. Paitsi että nämä Jumalan luomisihmeet ilahduttavat ja opettavat, ne myös lohduttavat. Kun Helli oli kuollut, seisoimme ennen hänen hautajaistilaisuuttaan ystäväni kanssa kirkon pihalla. Kurkiaura lauloi ja kaarsi syksyisellä taivaalla. Muuttomatkalaiset kirkkaassa sinessä.
Tänä keväänä veljeni siunaustilaisuuden jälkeen, kun kävelimme kirkon pihalla, kurjet huusivat jälleen tervehdyksensä. Se sykähdytti. En osaa sanoa, mitä lintujen kevätlento tuolloin mielessäni herätti. Ei kaikkea tarvitsekaan aina selittää. Lohdullista se silti oli, ja kaipauskin tuntui. Ei ole Jumala lintuja turhaan luonut.
Semmoinen on elämä. Suru ei ole ohi viidessä minuutissa, sitä ei kukaan vaadikaan. Oli rohkaisevaa lukea muiden muassa Vesterisen Raijan ja Alasaarelan Erkin blogikirjoitukset siitä, miten meistä pidetään huolta kaikissa hetkissä, vaikka oma luottamus välillä horjuisi.
Eräänä keväänä – se oli se kevät, jolloin alakulorastas oli laulanut omassa puussani tiheämmin – olimme matkalla linturetkelle. Pikkupoika katsoi minua ja kysyi: äiti, käykö kipeää, jos meteoriitti tipahtaa olkapäälle? Kysymys hellytti. Naurun kupliessa sisälläni tajusin, että ei meidän kannata meteoriittia kantaa harteillamme, pudotetaan pois.
Joskus kuitenkin asioita tapahtuu äkisti, ja se käy kipeää. Niidenkin päivien keskellä saa käydä linturetkellä, ihmetellä merkikotkien uljasta lentoa tai lintulaudan punatulkkuja. Olla pysähtyneenä.
Ja saa iloita vaikka siitä, että tuntee puolisonsa niin, että puhelimessa pelkästä äänensävystä tietää hänellä olevan jotain erityisempää kerrottavaa. Huomaten senkin, miten hän ensin kuuntelee minun kuulumiseni, ja sitten kertoo omansa ilman kummempia konstvärkkejä. Että hän sai napattua kuvan valkoselkätikasta, joka oli pysähtynyt hetkeksi ruokailemaan pihallemme. Enhän mie tiennyt, miten harvinainen lintuhavainto tikka oli näissä maisemissa, mutta se ei estänyt olemasta mukana ilossa. Semmoistakin se elämä on.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys