– Mitä järkeä oli lähtä tämmöselle reissulle tämmösten maisemien takia? poika kysyi tuskastuneena.
Se poika, joka oli eniten odottanut Könkäiden polun patikointia. Maisema tuolla hetkellä oli mehtärääseikköä. Polku oli syksyn sateiden pehmittämää liejukkoa ja kulku hidasta, hikistä ja vaitonaista. Pojan päätä särki.
Pidimme juomatauon, kolme koululaista ja mie. Yhdellä oli saapas hiertänyt ja toisella jalat muuten vain kipeät. Motivointini oli vähäistä.
Tarjosin salmiakkia ja sanoin:
– Otetaan yks askel kerrallaan, kyllä me tästä taas jaksetaan.
Sanoin, vaikka mieleeni oli hiipinyt epäilys, ehdimmekö autolle ennen pimeää.
Polku alkoi nousta. Ja valostua. Upottava velli jalkojen alla vaihtui kivikkoiseksi kallioksi. Kulkijoitten mielikin valostui.
Vaaran päältä näköalatornista näkyi kauas. Ilta-aurinko punasi mäntyjä. Vaarat, joki, suo, metsät. Kaikki näyttivät ylhäältä hienoilta. Sieltä täältä erottui reitti, jota olimme kulkeneet.
– Sitähän se on, ei aina ole huippumaisemat, totesin pojalle ja samalla itselleni.
– Väliin pitää tarpoa, että erottuisi ne huiput. Ja niitäkin tarvii, että jaksaa taas.
Vuosi on alussa. Luottavaisesti saamme kulkea tuleviin päiviin. Ehkä ajatukset viipyilevät vielä menneessä vuodessa. Varmaan itse kullakin siihen on sisältynyt huippuja, rääseikköä, mutarommakkoa ja lujaa kalliota. Tilanteita, poissaolevaa läsnäoloa ja tunnetta, että elämä on tässä ja nyt.
Ei elämästä selviä ilman kolhuja. On ollut aikoja ja Aikoja ennenkin. Niin on nytkin. Vanhat sen tietävät ja osaavat siitä kertoa. Jos meillä vain on aikaa kuunnella.
Mennyt – ei siihen kannata jäädä kiinni. Mutta historiastaan voi löytää avaimia tämän hetken ja itsensä ymmärtämiseen. Asioista puhuminen on taakan jättämistä pois. Ei ole katkeruutta, jos pysähtyy niiden asioiden kohdalla, jotka ovat satuttaneet. Pysähtyy siksi, että jaksaisi iloita. Että olisi armollinen toisille ja itselleen ja jaksaisi luottaa kaiken kantavaan armoon.
Sellainen ihminen puhuu totta, joka sanoo nauttivansa elämästä, sen pienistä ja suurista iloista. Sanoo olevansa kiitollinen, kun on saanut hyvän elämän. Hänelle on annettu lahja nähdä näin ja voimavarat jaksaa. Yhtään huonompi ei ole hän, joka kulkee hiljaisempia teitä. Kulkee ehkä siksi, että saisi jonain päivänä myös sulkeutua kiitollisuuteen. Hän tietää kiitoksen aiheet, mutta ei ehkä jaksa juuri nyt olla niin iloinen.
”Kaikki surut voidaan kestää, jos ne ovat osa tarinaa tai jos niistä tehdään sellainen”, on joku sanonut. Mitä et sulje pois, siitä ei tule taakka. Kun kohtaa kivun ja hyväksyy osaksi kulkuaan, tarina on eheämpi.
Palataan vielä Könkäiden polulle. Poikien ja minun patikointi jatkui. Meillä oli taas mukavaa, ei edes väsyttänyt. Ilta hämärtyi. Reitin loppupuolella oli muu perhe odottamassa. Levähdyspaikan nuotio oli kutsuva ja puolisoni leveät hartiat turvalliset.
äkkiä ympärillämme oli jalkojen kipsutusta ja innokkaita ääniä.
– äiti, tuu kahtomaan! Tässä aivan lähellä on vettä, näkkyy pohojaan asti.
Lapset veivät minut lähteelle. Ihmettelin sitä pienempien kanssa yhdessä. Ei ollut niin hämärää, etteikö lähde olisi erottunut. Sen vesi oli kirkas, niin kirkas.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys