– Ker­ro sinä, mitä näet, kun minä en näil­lä sa­vi­sil­mil­lä­ni näe.

Olin pa­pan kans­sa kä­ve­le­mäs­sä Po­ke­las­sa mum­mon ja pa­pan mö­kil­le. Hu­vi­lak­si me sitä sa­not­tiin. Läm­min hiek­ka­tie ra­hi­si jal­ko­jem­me al­la. Mi­nua vä­hän jän­nit­ti, osaan­ko ta­lut­taa pap­paa niin, et­tei hän ti­pah­da ojaan. Ker­roin pa­pal­le ha­vain­to­ja­ni.

– Lai­tu­mel­la on le­he­miä. Koh­ta tul­laan kor­keit­ten puit­ten luo. Tääl­lä on lin­tu­ja, nok­ko­sia ja va­del­ma­pus­kia. Jär­vi näk­kyy kau­em­pa­na.

Jo­tain täl­lais­ta ker­toi­lin. Lap­pa­jär­vi väl­keh­ti. Oli kesä. Oli lap­suus.

Mum­mo­lan tu­vas­sa seu­ra­sin, mi­ten pa­pan käsi liik­kui her­käs­ti kan­te­leel­la. Sä­vel soi, vaik­ka pap­pa ei näh­nyt kan­te­leen kie­liä. Pa­pal­la oli ai­na pi­me­ää, niin eno­kin oli lap­se­na aja­tel­lut, kun oli il­lan pi­mey­des­sä ma­koil­lut vuo­teel­laan. Pa­pan vah­va ää­ni lau­loi:

– Mun hen­ke­ä­ni sal­paa, liha heik­ko ja syn­ti­nen. On ai­net­ta vain hal­paa maja tai­va­han kyyh­ky­sen. – – Saa sil­loin sii­vet sou­taa suvi-il­ma­han siin­tä­vään, kun en­kel­saat­to nou­taa py­hät kuo­ro­hon kiit­tä­vään.

Tai­vaas­sa ei ol­la so­kei­ta, ram­po­ja tai raa­dol­li­sia.

Het­ket oman pa­pan seu­ras­sa ovat mi­nul­le tär­kei­tä muis­to­ja. Kun en­sin isä­ni kuo­li, sit­ten puo­li­so­ni kas­vat­ti-isä ja vie­lä Hei­mo-vaa­ri, tuli suru sii­tä­kin, kun lap­sil­la ei ole pap­paa. Naa­pu­rin poi­ka­kin ky­syi:

– Mik­si Vir­ta­sil­ta kuo­lee kaik­ki pa­pat?

Ko­to­na lap­set jut­te­li­vat vä­hän hai­kei­na, et­tä kun­pa meil­lä oli­si pap­pa. Las­ten An­ne­li-täti oli men­nyt muu­ta­ma vuo­si sit­ten Mat­ti-se­dän kans­sa nai­mi­siin. Van­hin po­jis­ta mie­tis­ke­li, et­tä on­han An­ne­lil­la Mat­ti, se­hän voi­si ol­la mei­dän pap­pa ja to­te­si vie­lä, et­tä Mat­ti ei kuo­le pit­kään ai­kaan. Ker­roin An­ne­lil­le ja Ma­til­le las­ten aja­tuk­sis­ta. He al­koi­vat mie­lel­lään lap­sil­lem­me va­ra­mum­mok­si ja -pa­pak­si.

Mei­dän Tou­kon ris­ti­äi­sis­sä soi kan­nel. Iso­van­hem­pien lau­lus­sa ru­koil­tiin, et­tä "kul­jet­han ai­na pien­ten mu­ka­na". Mat­ti-pap­pa soit­ti ja lau­loi, An­ne­li-mum­mo­kin lau­loi. Muis­tois­sa­ni pa­la­sin lap­suu­den ke­sään, Po­ke­lan ran­taan, oman pa­pan kä­si­puo­leen.

Oli jäl­leen kas­te­juh­lan ai­ka, Ilo­nan, nuo­rim­mai­sem­me. Ai­la-äi­ti-mum­mo oli apu­na lait­ta­mas­sa. Hä­nel­lä soi pu­he­lin ja sii­tä al­koi on­nel­lis­ten pu­he­lui­den ja ta­pah­tu­mien sar­ja, joka joh­ti äi­ti­ni uu­teen avi­o­liit­toon.

Pik­ku­poi­ka sa­noi erää­nä päi­vä­nä naa­pu­ris­sa asu­val­le ys­tä­väl­leen:

– Mei­än mum­mol­la on uus pap­pa, sen nimi on Pent­ti.

– Mikä sen Pen­tin su­ku­ni­mi on?

Poi­ka ei muis­ta­nut, mut­ta vas­ta­si vek­ku­lis­ti:

– Ruu­su­mä­ki.

– On­ko Ruu­su­mä­en Pent­ti tei­dän pap­pa?!

Mo­lem­mat pik­ku­po­jat nau­roi­vat iloi­ses­ti. (Pent­ti Ruu­su­mä­ki on Mar­kus Ma­ja­luo­man kir­joit­ta­mien las­ten­kir­jo­jen in­hi­mil­li­nen isä­hah­mo, jol­le sat­tuu ja ta­pah­tuu ja jota lap­set ra­kas­ta­vat.)

Ai­la-mum­mol­la ja Pent­ti-pa­pal­la on yh­teen­sä pal­jon lap­sia. Va­lo­ku­vat ovat sei­näl­lä kah­del­la pit­käl­lä hyl­lyl­lä, kaik­ki olem­me siel­lä hei­tä lä­hel­lä. Kou­lu­lai­nen sa­noo sil­mät lois­ta­en:

– Var­mas­ti Eu­roo­pan suu­rin per­he! äi­ti, kou­lus­sa ei­vät us­ko­neet, kun sa­noin, et­tä mul­la on 200 serk­kua.

Olen on­nel­li­nen, et­tä lap­set saa­vat tal­len­taa sy­dä­miin­sä muis­to­ja pa­pois­ta­kin. Eh­kä niis­sä muis­tois­sa on va­loa, le­vol­li­suut­ta, lem­pei­tä sa­no­ja ja huu­mo­ria. Ja sä­vel, joka soi vuo­sien­kin pääs­tä.

Oma pap­pa­ni on jo pe­ril­lä. Jos­kus, kun on ol­lut pi­me­ää tai hiek­ka­tien tomu on tuk­ki­nut nä­ky­miä, olen muis­ta­nut pap­paa. Hän saa jo näh­dä sen, mitä minä en sa­vi­sil­mil­lä­ni näe.