Olin kir­joit­ta­nut keit­ti­ön sei­nä­ka­len­te­riin hää­päi­vän koh­dal­le ison sy­dä­men, A sy­dän M ja vie­lä, et­tä 16v. Sitä sit­ten päi­vä­nä jos toi­se­na luin mui­den mer­kin­tö­jen ohes­sa. Puo­li­so­ni­kin ta­va­si neu­vo­laa, synt­tä­riä, es­ka­riin tu­tus­tu­mis­ta – ja sen hää­päi­vän­kin.

Mai­nit­sin, et­tä yk­si meno sat­tuu juu­ri hää­päi­väl­le. Ja et­tä su­vi­seu­ra­tal­koot on päi­vä sen jäl­keen. Kun hää­päi­vään oli enää muu­ta­ma päi­vä, vi­ri­tin kes­kus­te­lun, mi­ten ai­ka on ku­lu­nut no­pe­aa. Ol­laan nai­mi­sis­sa­kin ol­tu jo use­am­pi vuo­si.

Koit­ti Se päi­vä. Sain aa­mul­la vies­tin. Ys­tä­vä on­nit­te­li hää­päi­väs­tä. Ilah­duin. Mi­ten muis­ti­kin! Heti aa­mu­pa­lan jäl­keen lai­toin puo­li­sol­le­ni vies­til­lä ku­van hää­ku­vas­tam­me, mis­sä niin on­nel­li­si­na kat­som­me toi­si­am­me. Teks­tik­si kir­joi­tin, et­tä On­nek­si mi­nul­la on Si­nut!

Pit­kin päi­vää kes­ken tou­hu­je­ni kur­kin pu­he­li­meen, joko puo­li­so vas­tai­si. Vies­ti­merk­kiä ei nä­ky­nyt. Ha­lu­aa var­maan yl­lät­tää, mie­tin. Ilois­sa­ni lai­toin ruo­kaa, et­tä oli­si val­mis­ta, kun mie­he­ni tu­lee töis­tä. Jää­kaa­pis­sa oli iso kim­pa­le täy­te­kak­kua. Sitä oli jää­nyt poi­kam­me edel­lis­päi­vän synt­tä­reil­tä. Sii­tä ajat­te­lin sit­ten sii­vut si­pas­ta jäl­ki­ruu­ak­si, oli­si vä­hän juh­lan tun­tua.

Työ­au­to kaar­si pi­haan. Häm­men­sin ruo­kaa ja odo­tin hel­lan edes­sä, mil­loin tun­nen tu­tut kä­det ym­pä­ril­lä­ni. Kuu­lui pus­sin ra­pi­naa. Kuk­kia?! Kään­nyin kat­so­maan. Ra­pi­na kuu­lui­kin kaup­pa­kas­sis­ta, joka oli tä­pö­täyn­nä lei­pää. Puo­li­so las­ki kas­sin hal­ko­laa­ti­kon kan­nel­le ja is­tah­ti sy­vään huo­kais­ten kei­nu­tuo­liin. Ky­syin vä­hän kuin ohi­men­nen, oli­ko hän käy­nyt muus­sa­kin kuin lei­pä­kau­pas­sa.

– En jak­sa­nut, mies vas­ta­si.

En enää malt­ta­nut odot­taa, vaan ky­syin, oli­ko hän saa­nut vies­ti­ni. Oli saa­nut. Ker­roin, et­tä olin vä­hän odo­tel­lut vas­taus­ta.

– En ke­ren­nyt, oli niin kii­re, puo­li­so vas­ta­si.

– Ke­ren­nyt? Ei­hän sii­hen mene mi­nuut­ti­a­kaan. Jos vaik­ka yh­den sy­dä­men lä­het­tää.

Mies kai­voi pu­he­li­men tas­kus­taan ja sa­noi hel­läs­ti, et­tä olet oi­kein ku­van­kin lä­het­tä­nyt.

Pu­he­lin il­moit­ti vies­tin saa­pu­neek­si. Täl­lä ker­taa sy­dä­met ja kel­tai­set pal­lo­naa­mat ei­vät jak­sa­neet ilah­dut­taa. Ajat­te­lin, et­tä ei­hän ko­to­na enää tar­vi vies­tiä, sen voi sa­no­a­kin. Oli hyvä läh­teä het­kek­si ta­ka­por­tail­le is­tu­maan.

Sää oli kuin häis­säm­me. Au­rin­koa, rai­kas tuu­li ja koi­vuis­sa pie­net leh­det. Kat­se­lin koi­vi­kon lo­mit­se nä­ky­vää jo­kea ja kuun­te­lin ke­sä­lin­tu­jen lau­lua. Sitä oli met­sä täyn­nä. Mie­tin, et­tä täs­sä oli­si mu­ka­va is­tah­taa kah­den­kin. Kis­sa hii­pi luok­se­ni ja hyr­rä­si kyl­kee­ni. Tuo se sen­tään osoit­taa hel­lyyt­tä, ajat­te­lin.

Ruu­an jäl­keen mie­he­ni meni jää­kaa­pil­le. Leik­ka­si pa­lan kak­kua. Odo­tin, et­tä var­maan leik­kaa mi­nul­le­kin pie­nen sii­vun. On­han se näin­kin mu­ka­va, juh­laa ar­jes­sa. Mut­ta puo­li­so leik­ka­si vain it­sel­leen ja hörp­pi rau­has­sa kah­vi­aan. Ajat­te­lee var­maan, et­ten ha­lua kak­kua, kun mun pi­tää noi­ta so­ke­rei­ta­kin tark­kail­la, se­li­tin mie­les­sä it­sel­le­ni.

Sit­ten is­ki vä­sy­mys. Sa­nat­kin oli­vat vä­sy­neet. Köl­läh­din vuo­teel­lem­me. Lap­set leik­ki­vät olo­huo­nees­sa. Kah­vin­sa juo­tu­aan puo­li­so köl­läh­ti vie­ree­ni. Hil­jai­suus.Tun­sin kä­den, joka si­lit­ti pää­la­ke­a­ni. Mies on teh­nyt pal­jon töi­tä, ajat­te­lin, se­kin on var­maan mo­nes­ta vä­säh­tä­nyt.

– Ei­hän sitä mi­tään eri­tyis­tä ois tar­vin­nut, aloi­tin jut­te­lun. Vaik­ka kyl­lä mie sii­tä pus­sin ra­pi­nas­ta luu­lin, et­tä jos­ko kuk­kia olit. Mut­ta se­hän oli oi­ke­as­taan enem­män kuin kuk­ka­kimp­pu, kun on per­heel­le lei­pää.

Mie­he­ni kat­soi ih­meis­sään, mut­ta ei sa­no­nut mi­tään. Jat­koin sii­tä, mi­ten mie­het ja nai­set tai­ta­vat to­si­aan ol­la eri­lai­sia, nai­set saat­ta­vat kai­va­ta vä­hän enem­män ro­man­tiik­kaa. Mies kuun­te­li hil­jaa. Sitä kui­ten­kin ker­roin miet­ti­vä­ni, et­tä voi­ko töis­sä ol­la niin kii­re, et­tei vaik­ka ruo­ka­tau­ol­la eh­ti­nyt yh­tä pien­tä vies­tiä lä­het­tää hää­päi­vän kun­ni­ak­si. Sil­loin mie­he­ni il­me ve­näh­ti ja hän pa­rah­ti:

– Minä uno­hin koko hää­päi­vän!

Oli mi­nun vuo­ro­ni kat­soa ih­meis­sä­ni.

– Nyt­kö vas­ta muis­tit, kun mai­nit­sin.

– No niin, kyl­lä har­mit­taa. Mies oli oi­ke­as­ti pa­hoil­laan.

Mi­nua ei har­mit­ta­nut. Päin vas­toin, al­koi nau­rat­taa.

– Et­kö sie sii­tä hää­ku­vas­ta ta­jun­nut.

– No ei tul­lut ol­len­kaan mie­leen.

– Et kai sie voi­nut aja­tel­la, et­tä mie vaan jos­sain hel­lyy­den­puus­kas­sa lä­he­tän sul­le vies­til­lä mei­dän hää­ku­van.

– Saat­tai­sit sie sel­lais­ta­kin tehä.

Sit­ten me nau­ret­tiin mo­lem­mat.

Unoh­ta­mi­nen oli help­po ym­mär­tää. Mie­li oli ke­vyt, kun ym­mär­sin, et­tei toi­nen ol­lut­kaan vä­lin­pi­tä­mä­tön. Sen­kin ym­mär­sin, ei­kä se tain­nut ol­la en­sim­mäi­nen ker­ta, et­tä jos jo­ta­kin miet­tii ja haa­vei­lee, se kan­nat­taa sa­noa mie­hel­le suo­raan. Voi sitä sil­ti jät­tää yl­lä­tyk­sil­le­kin ti­laa.