Is­tuin Hel­lin vie­res­sä hä­nen sän­gyl­lään ja luin ää­neen Päi­vä­mies­tä. Hel­li oli jos­kus sa­no­nut mi­nul­le ole­van­sa hä­mä­rän il­lan lap­si. Hän tar­koit­ti sitä, et­tä elä­män­sä eh­tool­la hä­nel­lä oli näkö hei­ken­ty­nyt. Oli koko ajan hä­mä­rää.

Hel­liä al­koi vä­syt­tää ja hän oi­kai­si vuo­teel­leen. Hän toi­voi, et­tä ojen­tai­sin hä­nel­le hä­nen eri­tyi­sen uni­ka­ve­rin­sa, peh­mo­nal­len, jol­la oli pit­kät ja­lat ja kä­det.

– Tämä niin mu­ka­vas­ti läm­mit­tää, sa­noi Hel­li.

Iha­na van­hus.

Kes­ken aa­mu­pa­lan lap­si toi mi­nul­le rus­ke­an nal­len. Oli löy­tä­nyt jos­tain lap­suu­te­ni uni­ka­ve­rin. Kat­soin nal­lea mel­kein hel­läs­ti. Muis­tin, et­tä lap­se­na nu­kuin nal­le vat­sa­ni pääl­lä ja luin il­ta­ru­kouk­se­ni kä­det ris­tis­sä nal­len pääl­lä. Uni­nal­le kan­toi sa­lai­suut­ta. Olin kir­joit­ta­nut ruu­tu­pa­pe­ril­le oman tes­ta­ment­ti­ni, rat­ko­nut nal­len sel­kä­sau­man au­ki ja lait­ta­nut pa­pe­rin nal­len si­säl­le. Sel­kä­sau­man olin om­mel­lut kiin­ni vih­re­äl­lä vil­la­lan­gal­la. Tein näin, kos­ka luu­lin, et­tä en eläi­si ko­vin kau­an. Isä­ni oli la­ki­mies, ja hä­nen työn­sä kaut­ta meil­le lap­sil­le pe­run­kir­joi­tuk­set ja tes­ta­men­tin te­ke­mi­set oli­vat tut­tu­ja sa­no­ja. Mi­nus­ta oli tär­ke­ää, et­tä oli­si tie­dos­sa, kuka sai­si le­lu­ni, kuka vaat­tee­ni.

Il­ta­ru­kouk­ses­sa pyy­sin, et­tä jos sit­ten­kin sai­sin elää 18-vuo­ti­aak­si, men­nä nai­mi­siin ja saa­da yh­den lap­sen. En men­nyt vie­lä 18-vuo­ti­aa­na nai­mi­siin, mut­ta Tai­vaan Isä on lah­joit­ta­nut meil­le tä­hän men­nes­sä seit­se­män las­ta.

Kun van­him­mat lap­sem­me oli­vat pie­niä, hei­dän uni­le­lun­sa oli­vat mu­ka­na su­run het­kis­sä­kin. Isä­ni ar­kun pe­räs­sä kul­kies­sam­me toi­nen pik­ku­poi­ka kan­toi mu­ka­naan Uni-Päs­siä, toi­nen ru­tis­ti Iha­haa­ta it­se­ään vas­ten. Peh­mo­le­lut toi­vat tur­vaa.

Kun Rei­no-pap­pa kuo­li, kä­vim­me kat­so­mas­sa hän­tä kap­pe­lil­la. Po­jat­kin kä­vi­vät ar­kun ää­rel­lä peh­mo­le­lut kä­des­sään. Ko­ti­mat­kas­ta muis­tan val­koi­set mai­se­mat ja ta­ka­pen­kil­tä kuu­le­ma­ni kes­kus­te­lun.

– Nä­ki­kö Iha­haa Rei­no-pa­pan?

– Näki. Nä­ki­kö Päs­si?

– Näki ja se it­ki.

– Niin Iha­haa­kin it­ki.

Yli 30 vuot­ta ai­em­min erään las­ten­ko­din pi­hal­la odot­ti tak­si. Sen kyy­tiin nou­si­vat tyt­tö ja poi­ka. He oli­vat läh­dös­sä ke­säk­si lo­mal­le maal­le. Po­jal­la oli kä­des­sään lelu, vaa­le­an­rus­kea jä­nis. Eh­kä joku huik­ka­si las­ten­ko­din ovel­ta:

– On­nea mat­kaan jä­nik­sel­le­kin!

Kun tak­si kaar­si ke­sä­pai­kan pi­haan, poi­ka ih­met­te­li pi­ha­pii­riä. Eh­kä jä­nis oli yhä kä­des­sä. Joku ky­syi, on­ko jä­nik­sel­lä ni­meä.

– Se on On­nea-mat­kaan-jä­nis.

Po­jal­la oli mat­kas­saan on­nea. Ke­sä­pai­kas­ta tuli hä­nel­le use­ak­si vuo­dek­si koti. Nyt On­nea-mat­kaan-jä­nis is­tuu mei­dän olo­huo­nees­sa kir­ja­hyl­lyn pääl­lä.

Jos saan elon­päi­viä van­huu­teen saak­ka, toi­von, et­tä sil­loin joku is­tui­si jos­kus vie­rel­lä­ni. Ja kun mi­nua vä­syt­täi­si, hän an­tai­si uni­nal­len vat­sa­ni pääl­le. Mut­ta jo nyt, ko­toi­sas­sa aa­mu­het­kes­sä, lap­suu­den uni­ka­ve­ris­ta muis­tin, et­tä ru­kouk­set kuul­laan. Ja vas­tauk­set voi­vat ol­la mo­nin­ker­tai­sia.