Meil­lä oli ke­sä­lai­nas­sa kak­si lam­mas­ta, nel­jä ka­naa ja kuk­ko. Ka­nois­ta erot­ti heti rä­mä­pään. Sen, joka en­sim­mäi­se­nä päi­vä­nä len­si puu­pi­non kaut­ta au­to­tal­lin ka­tol­le ja siel­tä pi­ha­män­tyyn. Sen, joka ryn­tä­si tut­ki­maan rut­to­juu­ri­vii­dak­koa ja kek­si sot­kea her­ne­maan niin, et­tä pö­li­nä kävi. Val­koi­nen kana löy­si isoim­man ma­don ja juok­si toi­sia kar­kuun min­kä koi­vis­taan pää­si. Ma­ho­ton sitä kot­ko­tus­ta!

Se val­koi­nen kana oli meil­tä ker­ran hu­kas­sa. Et­sim­me sitä ym­pä­ri pi­haa, mie ha­ra­voin lä­hi­pel­lon kor­ke­aa hei­nik­koa ja pa­ju­koi­ta­kin. Kot­kot­ta­ja oli ker­ras­saan ka­don­nut. Pi­dim­me et­sin­nöis­sä ruo­ka­tau­on ja mie­tim­me, et­tä koh­ta pi­tää soit­taa Kai­ran vä­el­le, et­tä yk­si lai­na­lin­tu on kai kul­ke­nut sur­man suu­hun.

Tyt­tö­nen kul­ki lam­mas­haan poik­ki ja huo­ma­si, et­tä lam­pai­den ruo­ka­va­ti oli nu­rin päin. Kun hän kään­si as­ti­an, sen al­ta py­räh­ti ka­don­nut kana ja vi­pot­ti kii­rees­ti häk­kiin. Vati oli var­maan ki­pan­nut ja teh­nyt lou­kon ka­nal­le, kun se oli as­tu­nut va­din reu­nal­le.

Nau­roim­me sat­tu­muk­sel­le, ja sik­si­kin, kun tun­tui niin mu­ka­val­le, kun ka­na­par­ka löy­tyi.

Mus­ta kana ke­rä­si pe­säl­li­sen mu­nia ja al­koi hau­toa. Val­ko­ka­na lyöt­täy­tyi seu­rak­si. Aluk­si mei­tä hu­vit­ti, kun se nö­köt­ti kyl­ki kiin­ni mus­tas­sa ka­nas­sa. Mut­ta sit­ten al­koi jo huo­let­taa. Kana ei liik­ku­nut mi­hin­kään ja sen ruo­ka­ha­lu vä­he­ni. Kun ti­pu­ja al­koi kuo­riu­tua, se nok­ki nii­tä ja oli ti­pu­ja koh­taan päi­vä päi­väl­tä ag­g­res­sii­vi­sem­pi.

Val­koi­nen kana hau­toi tyh­jää. Mei­dän oli pak­ko eris­tää se ti­puis­ta. Se ei ka­nan mie­li­a­laa ko­hen­ta­nut. Se vah­ti ti­pu­lan luuk­kua kur­jan us­kol­li­ses­ti.

Kuun­te­lin vii­si­vuo­ti­aan po­jan lu­en­noi­mis­ta ka­na­hä­kin vie­res­sä: ”Mie­tip­pä ite, mil­tä sus­ta tun­tuis, jos joku te­kis sul­le noin, jos joku hak­kais sua täy­sil­lä pää­hän!”

Kol­mas­luok­ka­lai­nen oli saa­nut kou­lus­ta teh­tä­vän kir­joit­taa kir­jeen jol­le­kin eläi­mel­le. Ka­na­las­ta löy­tyi pa­pe­ri, jos­sa luki: ”Hei kana! älä ole nört­ti...” Se oli tar­koi­tet­tu tsem­pik­si.

Van­hem­pi poi­ka luki ne­tis­tä, et­tä ka­nal­la voi jää­dä hau­to­mi­nen pääl­le. Se voi sai­ras­tua ja lo­pul­ta me­neh­tyä. Hoi­to­kei­nok­si ker­rot­tiin, et­tä kana pi­täi­si kas­tel­la ve­del­lä. Vä­hän epäi­lin sen te­hoa. Huo­leh­ti­va eka­luok­ka­lai­nen ei epäil­lyt. Yh­te­nä päi­vä­nä au­to­tal­lin ta­kaa juok­si mär­kä kana ja het­ken pääs­tä tuli poi­ka su­mu­tin­pul­lo kä­des­sään. Kesä kui­va­si ka­nan ja se pa­ra­ni.

Koit­ti syk­sy, il­lat vii­le­ni­vät. Lop­pu­ke­sän ti­put oli­vat vie­lä ai­van pie­niä. Ne tar­vit­se­vat suo­jaa, läm­pöä ja ruo­kaa. Mie­tim­me, mi­tä­hän Ait­ta­kai­ras­sa tuu­ma­taan, jos vii­den sii­pi­vei­kon si­jaan toi­sim­me yk­si­tois­ta ta­kai­sin. Soit­ta­mal­la asia sel­vi­si. Ti­laa ja hoi­va­miel­tä löy­tyi. Ti­put­kin, nel­jä mus­taa ja kak­si vaa­le­aa, sai­vat ko­din.