Vuo­si sit­ten näi­hin ai­koi­hin kä­ve­lin tien­vart­ta. Lyk­kä­sin rat­tais­sa tyl­le­röä, joka oli ju­han­nuk­se­na täyt­tä­nyt yh­den vuo­den. Kesä pur­su­si pi­hoil­la ja pus­kis­sa. Pil­vi­au­rin­kois­ta. Väs­tä­räk­ki len­si tien yli, just su­jah­ti ohi­a­ja­van au­ton edes­tä. Pe­räs­sä len­si toi­nen lin­tu. Sirp­pa­na, ke­vyt, ke­sän valo sii­vil­lään. Sirp, sirp. Sa­noin sil­le, et­tä älä noin, jäät al­le. Hen­toi­nen tump­saus, au­to oli ohi. Tie­sin, et­tä lin­tu jäi al­le. Sii­nä se oli, pie­ni myt­ty. Au­ton ren­gas oli hi­pais­sut. Me­nin lin­nun luo: "Miks sie len­sit, et ois saa­nu. Jäit al­le."

Siir­sin lin­tu­poi­ka­sen ruo­hi­kol­le, si­nis­ten ja kel­tais­ten kuk­kien kes­kel­le. Kä­ve­lin. Nyt ko­tiin päin. Muu­ta­ma as­kel, ja mie it­kin sitä lin­tua. Höh, to­ruin ih­te­ä­ni. Jo­han noi­ta jää joka kesä au­ton al­le. En­nen­kin olen näh­nyt nii­tä maan­tiel­lä. Lin­tu­han se vain, mitä sii­nä tih­rus­tat.

Ajat­te­lin, et­tä saan minä it­kiä, ei sitä ku­kaan nää ja vaik­ka nä­kis­kin. Kun se lin­tu oli niin pie­ni, ja len­to vain äkis­ti poik­ki. Mitä sit­ten, vaik­ka se on väis­tä­mä­tön­tä ja niin yleis­tä. Ja vaik­ka en kaik­kia lin­tu­ja it­ke­kään. Kun se lin­tu oli kuin kesä. Va­lo­sii­pi.

Lin­tu jäi au­ton al­le. Mei­än On­ni mei­na­si jää­dä edel­li­se­nä ke­sä­nä. Se ta­pah­tu­ma käy mie­les­sä:

Ruo­hoi­set su­vi­seu­ra­pel­lot, kylt­ti, jos­sa ker­ro­taan, et­tä tu­le­va­na ke­sä­nä tääl­lä pi­de­tään su­vi­seu­rat. Py­säh­dym­me ku­vaa­maan kylt­tiä, mie­he­ni vei­vaa ik­ku­nan au­ki.

”Minä käyn su­vi­seu­ra-alu­eel­la!” huik­kaa poi­ka. Ha­lu­aa ol­la en­sim­mäi­nen meis­tä, joka on käy­nyt seu­ra­pel­lol­la. Au­ton ovi ko­lah­taa, ja ke­vy­et as­ke­let rien­tä­vät koh­ti tien tois­ta lai­taa. Ke­vy­et, huo­let­to­mat as­ke­let. Ta­kaa tu­lee au­to. Mie­he­ni kar­jai­see kuin lei­jo­na. Mi­nä­kin huu­dah­dan.

Lap­si py­säh­tyy au­ton eteen. Au­to jar­rut­taa. It­kun par­kai­su ja säi­käh­ty­nyt lap­si on kuin len­tä­en ta­kai­sin omal­la au­tol­la. Va­hin­goit­tu­mat­to­ma­na.

Si­li­tän tun­te­mat­to­man nai­sen har­ti­oi­ta, loh­du­tan. Nai­nen on peit­tä­nyt kas­von­sa kä­sil­lään. Hän tä­ri­see ja ho­kee it­kun se­as­ta: ”Se oli niin lä­hel­lä, se oli tosi lä­hel­lä...”

Nai­sen seu­ras­sa ol­lut mies tu­lee mei­dän au­tol­ta ta­kai­sin omal­leen. Hän ke­hot­taa lem­pe­äs­ti nais­ta siir­ty­mään kul­jet­ta­jan pai­kal­ta ta­ka­pen­kil­le. Kat­sah­dan mies­tä, hä­nen säi­käh­dyk­ses­tä kal­pei­ta kas­vo­jaan ja as­te­len vai­to­nai­se­na per­hee­ni luo.

Ko­ti­mat­ka jat­kuu. Hil­jai­ses­ti jut­te­len lap­sil­le, mi­ten en­ke­lit var­je­li­vat, et­tei mi­tään pa­haa ta­pah­tu­nut. Saam­me ol­la edel­leen yh­des­sä. ”Ei saa huu­taa, kun minä pe­le­kään” kuu­luu ta­kim­mai­sel­ta pen­kil­tä pik­ku-Tou­kon ää­ni. ”Me säi­kä­het­tiin niin pal­jon, sik­si tuli huu­to”, se­li­tän lap­sel­le.

Puo­li­so­ni huo­kai­lee sy­vään, hä­nen ajo­a­sen­ton­sa on ly­säh­tä­nyt. Ras­kas pai­no on yhä har­teil­la. Uu­si py­säh­dys, loh­du­tam­me toi­si­am­me. Mie­he­ni si­lit­tää kou­lu­lais­ta, ja poi­ka kyy­ris­tyy isän­sä kai­na­loon. Ra­kas poi­ka. Au­to kul­kee ke­vy­em­min koh­ti vaa­ra­mai­se­mia.

Van­hem­man pel­ko ja huo­jen­nus pur­kau­tu­vat jos­tain sy­väl­tä. Mie­tin, mi­ten se nai­nen sai au­ton niin äk­kiä py­säh­ty­mään. Mikä sai lap­sen ylit­tä­mään tie­tä hie­man viis­toon? ”Hän an­taa en­ke­leil­leen käs­kyn var­jel­la...” Ka­to­a­vai­suus muis­tut­ti, Ju­ma­la var­je­li.

Sii­tä lin­nus­ta vie­lä. Ker­roin sii­tä ko­to­na. Lä­hin ha­ke­maan lin­tua, et­tä lap­set voi­si­vat hau­da­ta sen koi­vik­koon. Vint­ta­sin pyö­räl­lä rei­pas­ta vauh­tia. Oli al­ka­nut sa­taa vet­tä. Pol­jin. Tie­sin ko­han, mi­hin lin­nun jä­tin. Olin mer­kin­kin tal­lan­nut. Ei se lin­tu ol­lut siel­lä enää.

Lin­tu he­rät­ti muis­ton edel­li­sen ke­sän vaa­ra­ti­lan­tees­ta. Tuli kii­tol­li­suus omis­ta rak­kais­ta. Et­tä he ovat täs­sä, ovat ole­mas­sa.