Sii­tä on ai­kaa. Poi­ka, sil­loin kol­me­vuo­ti­as, kat­soi pit­kään keit­ti­ön kel­loa ja tuu­mi: "Ju­ma­la se noi­ta vii­sa­rei­ta­ki lii­kut­te­lee." "Ei, kun kel­los­sa on pa­ris­tot, jois­sa on ener­gi­aa. Se ener­gia saa vii­sa­rit liik­ku­maan", oli ker­ke­ä­väi­nen vas­tauk­se­ni, jota ka­duin sa­man tien. Pi­ti­kö yrit­tää ol­la niin jär­ke­vä. Lap­si­han oli liki to­tuut­ta.

Poi­ka jat­koi kel­lon kat­so­mis­ta ja poh­din­taan­sa: "Niin ja sen ener­gi­an sin­ne pa­ris­toi­hin on lait­ta­nut Ju­ma­la." Lap­sen us­ko, vank­ku­ma­ton.

Vii­sa­rit liik­ku­vat. Ai­ka ku­luu, juok­see, rien­tää, ma­te­lee. Ajat vaih­tu­vat. Lap­set kil­pai­le­vat, kuka saa kään­tää ka­len­te­rin si­vun kuu­kau­den vaih­tu­es­sa uu­dek­si. Mi­ten muis­ta­vat­kin, kuka sai vii­mek­si kään­tää! Koh­ti uu­sia päi­viä on lap­sen mie­li. It­ses­tä tun­tuu vä­lil­lä, et­tä kun­pa voi­si pa­la­ta jo­hon­kin het­keen uu­des­taan. Pi­tää pie­niä lä­hel­lään kau­em­min. Teh­dä eh­kä jo­tain toi­sin.

Jos­kus kyl­lä olen huo­kais­sut, et­tä kas­vai­si­vat­pa lap­set no­pe­am­min ohi uh­mik­set, mur­ro­si­ät ja än­ky­rät. Sil­loin olen aja­tel­lut, et­tä tätä häs­säk­kää on ihan riit­tä­miin, ei­vät­kö vii­sa­rit osoi­ta kos­kaan le­po­ai­kaa.

On myös het­kiä, jol­loin tun­tuu, et­tä ai­ka py­säh­tyy. Kun kuu­lee jo­tain odot­ta­ma­ton­ta. Tai vaik­ka kun is­tuu rau­has­sa ran­nal­la, ja saa kat­soa tyyn­tä jär­vi­mai­se­maa tai au­rin­gon va­loa vaa­ran rin­teel­lä.

"Et ih­mi­nen huo­mis­ta tun­ne. Joka het­ki häi­pyy pois..." Tel­ler­vo Tii­ri­kai­sen runo on ol­lut mie­les­sä­ni. Em­me tie­dä huo­mi­ses­ta. Min­kä ai­ka on sil­loin? Kuka on kans­sam­me, tai olen­ko mie vie­lä tääl­lä? Tä­nään meil­tä ky­sy­tään vain yh­tä.

Ai­ka ai­kaan­sa ku­ta­kin, sa­no­taan. On ai­ka ilon ja ai­ka su­run. On ai­ka työl­le ja ai­ka le­vol­le. Syn­tyä, kuol­la. Raa­mat­tuun on kir­joi­tet­tu tur­val­li­ses­ti, mi­ten kai­kel­la on mää­rä­ai­kan­sa, joka het­kel­lä tai­vaan al­la. Ju­ma­lan ai­ka. Oma mie­li ha­lu­aa vä­lil­lä tie­tää pa­rem­min, eh­kä etu­kä­teen­kin, mitä on ja mik­si. Sil­ti ei ym­mär­rä kai­ken tar­koi­tus­ta. Eh­kä vä­läh­dyk­sit­täin sen, et­tä tai­vas­ta var­ten mi­nu­a­kin kas­va­te­taan.

Huo­maan, et­tä olen kir­jot­ta­nut mel­ko usein su­rus­ta. Toi­vot­ta­vas­ti myös valo on vä­lit­ty­nyt teks­teis­tä­ni. Vuo­sia sit­ten sain kir­joit­ta­val­ta ys­tä­väl­tä­ni neu­von: "Kir­joi­ta, mitä sy­dän käs­kee." Niin olen yrit­tä­nyt. Mo­nes­ti ai­he on sel­lai­nen, jota it­se opet­te­len ym­mär­tä­mään.

Nyt on ai­ka kiit­tää si­nua, lu­ki­ja. Kii­tos täs­tä yh­tei­ses­tä blo­gi­mat­kas­ta! Kii­tos si­nul­le, joka olet jak­sa­nut kir­joit­taa tai sa­noa pa­lau­tet­ta, roh­kais­sut mi­nua. On hai­kea mie­li, mut­ta myös tun­tuu, et­tä on mi­nun ai­ka­ni jät­tää blo­gis­tin teh­tä­vä ja an­taa ti­laa uu­del­le. Myös uu­sil­le kir­joit­ta­jil­le.

Mei­dän per­hees­sä on pian syn­ty­män ai­ka. Kun tämä blo­gi­teks­ti il­mes­tyy, sy­lis­sä­ni saat­taa jo ol­la pie­ni vau­va. Tä­män ajat­te­le­mi­nen saa mie­len sy­väs­ti hil­jai­sek­si, ih­met­te­le­mään. Syn­ty­män ai­ka. Se si­säl­tää niin pal­jon. Se saa ison­kin pie­nek­si, pai­nau­tu­maan lä­hem­mäs ih­meen an­ta­jaa. Ja per­hees­sä lä­hel­le toi­si­am­me.

Eräs lap­sem­me sa­no­mi­nen on jää­nyt ai­van sy­dä­men vie­reen. Poi­ka sa­noi sen sil­loin, kun kuu­li, et­tä hä­nel­le on syn­ty­nyt pik­ku­sis­ko: "Vau­va pi­täi­si kää­riä lem­pe­ään peit­toon." Mi­ten tot­ta. Tätä ai­kaa miet­ties­sä, kuin myös men­nei­tä, sen ym­mär­tää – kaik­ki maa­il­man lap­set pi­täi­si kää­riä lem­pe­ään peit­toon, ym­pä­röi­dä rak­kau­del­la. Et­tei­vät vii­ma ja kyl­mä sa­tut­tai­si. Sa­tut­ta­vat­han ne, sem­mois­ta­kin on elä­mä. Sik­si tar­vim­me lem­pe­ää peit­toa. Sinä ja mi­nä­kin.