Se ai­ka on jäl­leen koit­ta­nut. Puo­li­so kuun­te­lee ker­ron­taa­ni ja yh­täk­kiä huo­maan, et­tä ei kuun­te­le­kaan. Au­to­mat­kal­la hä­nen kat­seen­sa tark­kai­lee kaik­kea liik­ku­vaa, ve­sis­tö­jen koh­dal­la kat­se te­rä­vöi­tyy en­ti­ses­tään. Kes­ken ky­läs­te­lyn hän jää kat­so­maan pi­ha­maal­le ja osoit­taa vie­res­sään ole­vil­le lap­sil­le­kin jo­tain. äi­tien­päi­vä­ka­kun ker­man vat­kaus jää kes­ken, kun puo­li­so ryn­tää pi­hal­le. Il­lal­la, kun lap­set jo nuk­ku­vat, hän saat­taa sei­soa pit­kän to­vin avo­nai­sen oven pie­les­sä ja kuun­nel­la. Erää­nä il­ta­yö­nä hän läh­ti mi­tään sa­no­mat­ta juos­ta vint­ta­se­maan ran­ta­tie­tä alas­päin ja pai­ne­li met­sä­pö­pe­lik­köön.

On ke­vät, lin­tu­jen muut­to­ai­ka, ja lin­tu­har­ras­ta­ja iloit­see sii­vek­käi­den ys­tä­vien­sä pa­luus­ta. Ei puo­li­so ai­na lin­nun pe­rään juok­se. Se yk­si yöl­li­nen vai­kut­ti eri­koi­sel­ta – ja eh­ti men­nä me­no­jaan. Vä­hän har­vi­nai­sem­mis­ta mies ha­lu­aa saa­da kii­ka­ril­la tai kau­ko­put­kel­la var­muu­den. Esi­mer­kik­si maa­kot­ka vai me­ri­kot­ka. Vant­tauk­sen voi­ma­lai­tok­sen kala-al­taat hou­kut­te­le­vat me­ri­kot­kia Ke­mi­jo­en yl­le, sik­si tämä ul­jas lin­tu kuu­luu ky­lä­mai­se­maan. Mut­ta sy­käh­dyt­tä­vää on näh­dä ai­van ta­vis­lin­tu­ja­kin, ku­ten ke­vään en­sim­mäi­nen väs­tä­räk­ki, peip­po, pääs­ky­nen tai ku­lo­ras­tas.

Ker­ron jo­tain ja puo­li­so kes­keyt­tää - Kuun­te­le, kuo­vi on tul­lut. Lau­an­tai­aa­mun hy­vät huo­me­net kuu­len sa­noin: ”Pa­ju­lin­nun kuu­lin tä­nään.”Töis­tä tul­tu­aan hä­nel­lä on eri­tyis­tä ker­rot­ta­vaa: Ro­va­nie­mel­lä on näh­ty pik­kut­rap­pi. Edel­li­ses­tä ha­vain­nos­ta tääl­lä on yli 200 vuot­ta. Kat­som­me yh­des­sä net­ti­ku­vaa har­vi­nai­suu­des­ta.

Kun asuim­me en­sim­mäis­tä ke­sää ny­kyi­ses­sä ko­dis­sam­me, naa­pu­ri­ky­län pel­lol­le len­si sa­van­ni­hai­ka­ra. Lin­tu viih­tyi siel­lä use­am­man päi­vän, ja sitä kävi ihas­te­le­mas­sa iso jouk­ko ih­mi­siä. Upea lin­tu, jon­ka ra­ri­teet­ti­ko­mi­tea luo­kit­te­li tar­ha­kar­ku­lai­sek­si. Edel­li­se­nä ke­sä­nä tuon ky­län, Pek­ka­lan, pel­loil­la oli as­tel­lut leh­mä­hai­ka­ra, ei jo­ka­päi­väi­nen tut­ta­vuus se­kään.

Mi­nuun­kin on vä­hän tart­tu­nut lin­tuin­nos­tus. Jou­dun vain use­at lin­nut opet­te­le­maan joka ke­vät uu­des­taan. Iloit­sen mie­he­ni lin­tu­rie­mus­ta. Kes­kus­te­lu­kat­kot kuu­lu­vat asi­aan. Ne kes­tä­vät yleen­sä ly­hy­en ajan, sen, et­tä hän to­te­aa ää­neen, mikä lin­tu nä­kyi tai kuu­lui ja näyt­tää mi­nul­le­kin. Si­tä­pait­si olen huo­man­nut, et­tä muu­ten­kin per­heen kes­kel­lä elä­es­sä on hel­pom­paa, jos suos­tuu sii­hen, et­tä kes­key­te­tään mon­ta ker­taa päi­väs­sä.

Kui­ten­kin jo­tain, pie­ni hip­pu, lin­tuih­mi­sen sy­vim­mäs­tä ole­muk­ses­ta on mi­nul­le vie­lä sa­lai­suu­den kät­kös­sä. Ih­meel­lis­tä, mi­ten puo­li­so he­rää tal­viu­nes­taan ke­vät­lin­tu­jen myö­tä. Kyl­lä mie muis­tan puo­li­so­ni läm­pi­män kat­seen 15 vuot­ta sit­ten, kun is­tuim­me ke­väi­ses­sä hää­juh­las­sam­me. Ta­pio piti ys­tä­vän­pu­het­ta ja ker­toi, mi­ten tuo­re avi­o­mie­he­ni oli kul­ke­nut Pa­rik­ka­lan Sii­ka­lah­det ja Li­min­gan­lah­det lin­tu­ja bon­ga­tes­saan, mut­ta et­tä nyt hä­nel­le tai­taa riit­tää tuo tipu tuos­sa vie­rel­lä. Se nau­rat­ti sil­loin ja hy­myi­lyt­tää vie­lä­kin.

Pö­lis­kööt ran­ta­tiet tai hi­das­tu­koot au­ton vauh­ti pel­to­jen tai ve­si­a­lu­ei­den koh­dal­la! Näis­tä sii­pi­vei­kois­ta on meil­lä ih­mi­sil­lä pal­jon opit­ta­vaa. Ja lin­tu­jen maa­il­ma­han on ih­mei­tä täyn­nä. Vaik­ka luu­li­sin­kin kuik­kaa al­lik­si. Ke­vät il­man lin­tu­ja ei oli­si ke­vät. Mat­ti il­man lin­tu­ja ei oli­si Mat­ti.