Si­nun päi­vii­si on saa­pu­nut suru. Olen kiin­ni ar­jes­sa­ni, en pää­se luok­se­si. Mut­ta muis­tan si­nua, olen aja­tuk­sin vie­rel­lä­si:

Kää­rin si­nut lem­pe­ään peit­toon, an­nan sy­lii­si kim­pun al­ku­tal­ven nou­se­vaa va­loa, hy­räi­len lau­lun, jota äi­ti­si lau­loi sil­loin en­nen.

Kei­tän tee­tä ja tai­tan pa­lan lei­pää, jon­ka pääl­le voi su­laa. Luen si­nul­le kir­jaa, jos­sa jo­kai­nen muis­to it­ke­tään ja nau­re­taan ja kyy­ne­let ovat läm­pi­mät kuin käsi, joka si­lit­tää hy­vää yö­tä lap­se­ni.

Avaan si­nul­le ik­ku­nan, ei­kä ul­koa tule tal­vi vaan erak­ko­ma­jan ver­hot hei­lu­vat ke­sä­tuu­les­sa. Sii­nä het­kes­sä saa ol­la vai­ti. Ja kat­se nä­kee kau­as. Siin­tää ran­ta, jos­sa kaik­ki kipu ja suru on pois­sa. Sen le­vos­sa hän,

jota ra­kas­tit ja joka ra­kas­ti.

Tai eh­kä sinä au­kai­sit­kin sen ik­ku­nan hil­jai­sil­la sa­noil­la­si ja mi­nun sil­mä­ni kat­so­vat ar­koi­na ja roh­kais­tui­na. Ja sy­vim­min mi­nua nä­ke­mäs­sä­ni kos­ket­taa lap­sen rak­kaus äi­tiä koh­taan, äi­tiä, joka ajal­laan ra­kas­ti.

Ja se, et­tä tei­dän mat­kal­lan­ne sama valo ja toi­vo, sama mää­rän­pää.

Mi­nul­la­kin.